Kirjoittanut: HP

Kaunokirjallisuus on aina ollut suuri osa elämääni. Opin lukemaan ollessani hyvin nuori, ja siitä lähtien olenkin viettänyt hyvin paljon aikaa kirjojen parissa. Jo alakouluikäisenä vietinkin usein mieluummin aikaa lukien kuin kavereideni kanssa ollen. 

Carlos Ruiz Zafónin romaanissa Tuulen varjo (2001) esiintyy henkilö nimeltä Daniel, jonka isä vie hänet Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Kaikki kirjaston kirjat ovat unohdettuja ja hylättyjä teoksia, jotka ovat tuotu sinne ovensa sulkeneista kirjakaupoista tai kirjastoista. Kirjaston tarkkaa ikää ei tiedetä, sillä se on niin vanha. Danielin isä kertoo: “Tämä paikka oli vanha jo silloin vuosia sitten, kun oma isäni ensimmäisen kerran toi minut tänne. - - Kukaan ei tiedä vuorenvarmasti, mistä lähtien tämä paikka on ollut olemassa ja ketkä ovat sen luoneet.”

Romaanissa Daniel viettää useita kymmeniä minuutteja kulkien kirjaston läpi etsien sitä yhtä täydellistä kirjaa. Voin nähdä helposti itseni tekemässä samoin, sillä olen aina pitänyt vanhoja kirjoja todella kiinnostavina. En voi olla kadehtimatta Danielia, sillä hänellä oli mahdollisuus viettää aikaa Unohdettujen kirjojen hautausmaalla ja jopa valita sieltä itselleen kirja, jonka viedä mukanaan kotiin. 

Daniel lukee uutta kirjaansa koko yön läpi. “Sivu sivun jälkeen annoin tarinan ja sen lumoavan maailman kietoutua ympärilleni, kunnes aamunsarastuksen hyväillessä ikkunaani väsyneet silmäni liukuivat viimeistä sivua pitkin”, hän kertoo. Samaistun Danielin hahmoon hyvin paljon, sillä itsellänikin on tapa lukea vahingossa koko yön läpi. Daniel kuvaileekin hyvin sitä tunnetta, kun vaipuu niin syvälle kirjan juoneen sekä henkilöihin, että ajantaju häviää kokonaan: “Uni ja väsymys koputtivat ovelleni mutta en suostunut antamaan periksi. En halunnut vielä herätä tarinan synnyttämästä lumouksesta ja sanoa näkemiin sen henkilöille.” 

Osa tärkeimmistä muistoistani liittyvätkin lukemiseen ja kirjoihin. Esimerkiksi hetki, jota vaalin suuresti, on kun vuosi sitten olin perheeni kanssa vierailemassa isoäitini luona. Olin tuonut mukanani kirjan, jota aion lukea. Hän vietti itsekin paljon aikaa lukien, ja aloimmekin keskustelemaan nopeasti mukanani tuomasta kirjasta. Muistan hänen kertoneen minulle, kuinka hän harmitteli sitä, ettei ollut nuorempana opetellut lukemaan vierailla kielillä. Nyt kun isoäitini on edesmennyt, on tämä yksi minulle tärkeimpiä muistojani hänestä. 

Tutustuin myös yhteen parhaista ystävistäni kaunokirjallisuuden takia. Emme olleet ala-asteella kovinkaan läheisiä, mutta viidennen luokan tullessa aloimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Pian meille selvisikin, että meillä oli molemmilla hyvin samanlainen maku kirjojen suhteen. Pystyimme suosittelemaan toisillemme kirjoja ja puhumaan niistä tuntikausia pitkästymättä. Moni minun tämänhetkisistä suosikkikirjoistani on sellainen, jota en koskaan olisi itse valinnut ilman hänen suosituksiaan. 

Nykypäivänä useat ihmiset suosivat paljon e-kirjoja sekä äänikirjoja verrattuna painettuihin kirjoihin. Niillä on toki omat hyvät puolensa, kuten niiden laaja valikoima sekä helppo saatavuus. Ei esimerkiksi tarvitse lähteä kirjastoihin etsimään sopivaa kirjaa, vaan voi netistä selata äänikirjapalvelusta sopivan kirjan kuunneltavaksi. Kaiken tämän tiedostaneena suosin itse kuitenkin hyvin paljon painettuja kirjoja. Kirjastojen hyllyjen välissä kiertely ja kirjojen fyysisten kopioiden selaaminen on ehdottomasti yksi lempitapani viettää aikaa. Koen sen hyvin rauhoittavaksi, ja siinä kuluukin helposti useita kymmeniä minuutteja. Siksi koenkin sen hieman surulliseksi, ettei tänä päivänä kovin moni nuori tai aikuinen kirjastoissa kovinkaan kauaa viihdy.