Kirjoittaja: Miia Karjalainen

“Tabu on jonkin pyhäksi tai vahingolliseksi katsotun tekemistä tai mainitsemista koskeva uskonnollinen tai uskomuksellinen kielto tai sen kohde”, kertoo kaiken tiedon tyyssijamme, Wikipedia. Nykyään sanan merkitys on kuitenkin laajentunut uskonnollisista merkityksistä laajempaan, yleisesti vältettäviin sanoihin tai asioihin. Tällaisia mummolan kahvipöydän kirjoittamattomalla mustalla listalla olevia aiheita ovat muun muassa seksuaalisuus, uskonto sekä päihde- ja mielenterveysongelmat. Nämä ovat merkittäviä asioita jokaisen elämässä, joten ehkä kysymys ei ole saako asiasta puhua, vaan miten asiasta puhutaan. 

Kenties yksi pysyvimmistä tabuista on kuolema. Kuolema yleisesti ei ole niin kiusallinen aihe, vaikka se tuokin oman eksistentiaalisen painonsa keskusteluun. Jonkun tietyn ihmisen kuolema, tai sen julkinen puinti, sen sijaan voi herättää pahennusta. Erityisesti, jos menehtyneestä tai hänen teoistaan puhutaan “pahaa”. Menneiden vatvomisesta ei toisen kuollessa ole mitään hyötyä, ja elämää olisi hyvä koettaa jatkaa. Toisaalta jos toinen on ollut ilkimys koko elämänsä, ja tietoisesti ja tahallaan tehnyt huonoja asioita, saa niistä mielestäni puhua ilman toisten hyssyttelemistä. Kuolema ei tuo pyhimysstatusta.

Toinen kiistanalainen tapa käsitellä kuolemaa tulee esiin mediassa. Toimittaja Tuomas Rimpiläisen vuonna 2016 Aamulehdessä julkaistu “Viimeinen ilta” -nimeä kantava kirjoitus Petri Salosen kuolemasta on erinomainen esimerkki. Salonen joutui henkirikoksen uhriksi vuonna 2014 Tampereella mysteerisissä olosuhteissa, tullessaan takaisin myöhäiseltä kauppareissultaan. Jutussa kirjoitetaan Salosen viimeisestä illasta sekä elämästä dramatisoidusti. Monet kritisoivat tällaista sisältöä sillä, että sen julkaisijat hyväksikäyttäisivät tai “mässäilevät” toisten kuolemalla ja surulla hyötyäkseen siitä rahallisesti. Toisaalta tapahtuneesta kirjoittaminen voi tuoda lisähuomiota sille, ja auttaa ratkaisemaan tapauksen. Myös tapa, jolla tapahtuneesta kirjoitetaan, on tärkeä. Esimerkiksi Rimpiläisen artikkelin loppu vainajan lapsista voidaan tulkita koskettavaksi, tai mauttomaksi: ”Oven takana Petrin poika nukkuu vielä - tai teeskentelee nukkuvansa. Niin kauan kuin ovi pysyy kiinni, pojalla on isä.”   

Oli oma mielipide koskemattomista puheenaiheista mikä tahansa, tabujen esille ottaminen on yleistynyt. Nykyään ihmiset ovat vapaamielisiä, mikä heijastuu niin henkilökohtaisissa puheenaiheissa kuin mediassakin. Esimerkiksi kohauttavat kirjoitukset saavat enemmän klikkejä ja huomiota, hyvää tai huonoa sellaista. Nykyajan lisääntynyt avoimuus ei ole kuitenkaan pelkästään huono asia. Mielestäni se tuo hyvää tasapainoa sosiaalisen median myötä yleistyneeseen itsestään täydellisen kuvan luomiseen. Kukaan ei ole virheetön joten samaistuttavat aiheet saavat myös paljon positiivista huomiota.

Tapio Kankaanpään vuoden 2015 Burnout-näytelmä kuvaa modernin miehen loppuun palamista. Katkelma viidennestä kohtauksesta havainnollistaa nykyajan deittailun haasteita: “Mutta onneksi on Tinder. Hän luo profiilin. Mies, kolmekymmentä vuotta, masentunut psykoottinen burnouttapaus. - - Porukasta erottuminen on nykypäivän uusi standardi.” Moni suomalainen ei kirjoittaisi samanlaista kuvausta omaan profiiliinsa tai avautuisi rakkauselämän vaikeuksistaan. Kuitenkin se, että joku tuo samat kokemukset esiin, tuo lohtua siihen samaistuville ihmisille. Kiusallisten aiheiden käsittely voi siis olla myös hyödyllistä, jopa suotavaa.

Jokainen mieltää tabut omalla tavallaan. Miten se sanonta menikään? Toisen mielenkiintoinen keskustelunaihe on toisen mielensä pahoittaminen. Yleisesti hyväksytyt aiheet muovautuvat ajan kuluessa, kuten monet asiat. Nykyään ei myöskään ole jäljellä pyhiä aiheita, joista joku ei ole jo antanut provosoivaa mielipidettään. Netin myötä ne tulevat myös helpommin esille. Mielestäni kaikesta voi puhua ja kirjoittaa, itse on vain kestettävä mahdolliset seuraamukset.