Työyhteisön kehittäminen ja hyvinvointi on useassa yliopistossa ja niiden yksiköissä nostettu keskeiseksi osaksi työkulttuuria. Yhteisöllisyyttä ja yhteisön merkitystä korostetaan yksiköiden ja tiedekuntien toiminta- ja työskentelysuunnitelmissa. Tästä huolimatta yhteisöllisyyden rakentamisen olosuhteet yliopistossa vaikuttavat käytännössä varsin heikoilta. 

Akateemisia työuria kehystää kilpailu työpaikoista sekä menestyminen mittareilla, joilla arvioidaan esimerkiksi tutkimusten laatua ja vaikuttavuutta tai rahoitushakemuksia. Parhaiten eri mittaristoilla menestyville ura yliopistossa mahdollisesti urkenee, mutta epävarmuus, työsuhteiden katkonaisuus sekä epäselvät työnkuvat ovat arkipäivää monille yliopiston työntekijöille. Usealta työkavereita tippuu viereltä pois kokonaan.

Analogiana nyky-yliopistojen toiminnalle voisi toimia yritysmenestystä, rahoittajia tai ulkomaisia sijoittajia etsivä ja sitä kautta voimakasta kasvua tavoitteleva startup-yritys. Koska ulkopuolinen rahoitus muodostaa merkittävän osan yliopiston toiminnan rahoituksesta, yliopistotyötä määrittävät vahvasti ulkoa asetetut tulos- ja suoritustavoitteet.

Yliopiston vuodenkiertoa rytmittävät erilaisten hakujen deadlinet. On “isoja” ja “pienempiä” rahoitushakuja, kasapäin strategiatyöryhmiä sekä erilaisia visiopalavereita, joissa mietitään miltä näytetään “ulos- ja ylöspäin”, “keitä olemme” ja toimintaa sopeutetaan siihen, millainen olikaan “ministeriön ohjeistus”. Tutkimustulosten julkaisemisessa sisältöä keskeisempää on julkaisujen määrä ja korkealle rankattu julkaisukanava. Kaikkien tulisi julkaista jatkuvasti, mutta ehtiikö kukaan enää lukea? 

Ovatko akateeminen yhteisö ja yliopistotyöntekijät arkitodellisuudessaan kaukana kollegiaalisuuden ihanteista, ”yhteisestä yliopistosta”, jota strategisissa juhlapuheissa korostetaan? Ainakin itseen ja oman uran edistämiseen keskittyminen näyttää johtavan siihen, ettei yhteisöllisyyteen panostaminen näyttäydy kannattavana, vaan sen hyöty voi jäädä yksilön näkökulmasta olemattomaksi.


(Kuvituskuva. Kuva: Jyväskylän yliopisto.)

Yhteisö vai joukko kilpailevia yksilöitä? 

Kaikkein voimakkaimmin ja selkeimmin nyky-yliopistotyössä onnistuminen konkretisoituu rahoituksen saamisena, ja niitä juhlitaankin kuin yhdysvaltalaisen sijoitusyhtiön kädenpuristusta Slushin takahuoneessa. Rahoituksen saamisen merkitys akateemiselle uralle onkin merkittävä indikaattori uran ensimetreistä lähtien; työuran alkuvaiheen onnistumisten on todettu nostavan todennäköisyyttä rahoituksen saamiselle myös myöhemmin uralla. Niinpä tiedekuntien sähköpostilistoilla tutuiksi tulevat onnittelut rahoitushauissa onnistuneille. Uudessa yliopistopelissä on tietysti onnistujiakin. 

Tiedepolitiikka-lehdessä (4/2024) julkaistussa tutkimuksessamme selvisi, että yliopistolaisten kokemukset akateemisista työurista eriytyvät keskenään merkittävästi. Havainto on jatkumoa aiemmalle korkeakouluhenkilöstön työuriin kohdistuvalle tutkimukselle. Aineistomme koostui yhdeksän yliopistotyöntekijän haastatteluista. Opetus- ja tutkimushenkilöstöön kuuluvat haastateltavat olivat eri positioissa ja uravaiheissa, mutta kaikilla oli vähintään viiden vuoden työhistoria yliopistossa. 

Haastattelujen analyysissa ryhmittelimme aineistoa ensiksi yliopistoyhteisöön kiinnittymisen perusteella ja lopulta tyypittelimme haastateltavat kiinnittymiseen liittyvien tunnetilojen kuvausten kautta neljään ryhmään. Tyyppiryhmiksi nimesimme optimisminsa säilyttäneet, turvassa olevat, vihaiset selviytyjät ja alakuloinen ylijäämä. Haasteltujen kuvaamat tunnetilat toimivat osuvina heijasteina yksilön kiinnittymisestä yliopistoyhteisöön ja tämän suhteen sisältämistä jännitteistä. 

Tutkimuksemme tuloksissa yllättävää ei niinkään ollut se, että osalle kiinnittyminen yliopistoyhteisöön oli monesta syystä haastavaa. Kiinnostavaa oli se, että yliopistoyhteisössä kipuilevat omalla tavallaan myös ne, jotka ulkoisesti näyttävät menestyvän ja olevan turvassa esimerkiksi pysyvien työsuhteiden tai rahoitushauissa onnistumisen ansiosta. Yhteisiä huolenaiheita olivat esimerkiksi yhteisöllisyyden haasteet, kuten elinvoimaisten akateemisten tutkimusryhmien puute, kokemus omaan työhön vaikuttamisen mahdottomuudesta, työnkuvien pirstaleisuus sekä erilaiset uralla etenemisen haasteet.

Yhteisöllisyyden osalta esimerkiksi optimistien ja turvassa olevien kokemuksissa painottui yksilöllinen onnistuminen joko tärkeissä kahdenvälisissä suhteissa tai tutkimusrahoituksen saamisessa. Uraansa ja urapolkuunsa tyytyväisten puheesta hahmottui individualistinen ”hoida omat hommasi” -mentaliteetti. Tällaisen ajattelumallin avulla tavoitettiin parhaat mahdollisuudet sekä pysyä ja edetä uralla että voida hyvin työyhteisössä – tai paremminkin työyhteisöstä huolimatta. 

Asiantuntemusta vai urapotentiaalia?

Tutkimuksemme haastateltavat viittasivat useasti ”muuttuneeseen yhteisöön” kuvaillessaan yliopistoyhteisöä. Tämä näkyi erityisesti yhteisön ulkopuolelle syystä tai toisesta jääneiden pyrkimyksinä kiinnittyä yliopisto-organisaatioon menneen yliopistokulttuurin ihanteiden ja periaatteiden kautta.

Uran kannalta näytti siltä, ettei “rakkaus lajiin” enää toimi, koska laji näyttää vaihtuneen tai ainakin muuttaneen muotoaan. Eräs haastateltava kiteytti tämän omasta näkökulmastaan raadollisesti siten, että asiantuntemukseen panostamista ei nyky-yliopiston urapolulla mitata eikä palkita. Sama pätee myös yhteisöllisyyteen panostamisen suhteen – se vie yksilöltä resursseja, mutta ei varmuudella tuota mitään oman uran kannalta hyödyllistä. Yhteisöllisyys vaikuttaa olevan merkityksellistä lähinnä silloin, kun se konkretisoituu hankerahoituksen saamisena.

Yhteisöllisen ja kollegiaalisen toimintakulttuurin luomisen voi toki epävarmoissa ja nopeasti vaihtuvissa olosuhteissa olettaa lähtökohtaisestikin haastavaksi. Ainakin oman aineistomme haastateltujen työuria kehysti individualistinen ja strateginen suoriutuminen yliopistopelissä. Siirtymää individualistisempaan suoriutumiskulttuuriin heijasteli aineistomme perusteella muodostuva käsitys siitä, miten akateemisella uralla voi edetä: parhaiten menestyy strategisesti oikeita valintoja tekemällä. Voi perustellusti pohtia, onko akateemisen maailman itseisarvoista – kuten yhteisöllisyydestä, vapaudesta ja sivistyksestä – tullut toissijaisia välineitä organisaation näkökulmasta tärkeämpien asioiden saavuttamiseksi. 

Yhteisöllisyyden haasteet 2020-luvun yliopistossa

Tutkimuksemme haastatelluista yliopistolaisista löytyi monella tapaa yhteisöönsä tyytymättömiä yksilöitä mutta myös niitä, joilla asiat ovat paremmin. Analyysimme linkittyykin vahvasti näkökulmaan eriytyvistä akateemisista positioista yliopistoyhteisön sisällä. Aiempien tutkimusten mukaan eriytyminen on kytköksissä yliopistoyhteisön rakenteellisiin muutoksiin, kuten managerialismin ja yhtiöyliopistoitumisen vaikutuksiin akateemisissa yhteisöissä.

2000-luvun suurimpana suomalaista akateemista maailmaa ja yliopistoyhteisöjä koskettaneena muutoksena voidaan pitää vuoden 2010 yliopistouudistusta ja vuonna 2009 säädettyä yliopistolakia, joiden julkilausuttu tavoite oli yliopistojen autonomian kasvattaminen. Tosiasiallisesti yliopistojen autonomia kaventui, poliittinen ja ministeriövetoinen ohjaus kasvoi ja rahoitusmallin muutos lisäsi yliopistojen välistä kilpailua rahoituksesta, joka omankin tutkimuksemme haastateltujen kokemuksissa konkretisoitui. Myös Sipilän hallituksen 2010-luvun puolivälin korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaan kohdistetut, työelämäyhteyden, elinkeinoelämäyhteistyön ja koulutusviennin vahvistamisuudistukset ovat vaikuttaneet työtekijöiden asemaan yliopistoyhteisöissä. 

Menestyksellisen tai edes siedettävän yliopistouran luominen edellyttääkin aiemmasta poikkeavaa strategista osaamista, nykytyöelämän geneerisiä taitoja, kuten kykyä luoda suhteita oman uran kannalta merkittäviin tahoihin. Hallinnollisten muutosten myötä myös onnistumiset rahoituksen saamisessa ja menestyminen kansainvälisillä julkaisumarkkinoilla toimivat korostetun isoina pontimina uralle.

Kuten todettua, yliopiston toimintaedellytyksiin vaikuttaa yhä vahvemmin kansallisista ja kansainvälisistä lähteistä “kotiutettava” kilpailtu rahoitus. Niinpä yliopiston yksiköissä on yhä enemmän mietittävä toiminnan rahoittamiseen ja toimintaedellytyksiin liittyviä asioita. Tämä puolestaan luo yksiköihin “kahden kerroksen väkeä”. Tieteelliset ja tutkimukselliset pyrkimykset ja teknis-taloudelliset intressit saattavatkin aika ajoin mennä ristiin. Lopulta sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. 

Omankaan tutkimuksemme perusteella ei voi välttyä ajatukselta laajempien organisatoristen muutosten yhteydestä yksittäisen yliopistotyöntekijän kokemuksiin työstään. Onkin varsin kyseenalaista, millaisia muutosten toteutuneet vaikutukset lopulta ovat. Ainakin vaikuttaa siltä, että yliopiston idea esimerkiksi monitieteisyydestä ja työn autonomiasta on hapertunut tai kadonnut. Tällainen kehitys näkyy ennemmin tai myöhemmin yliopiston toiminnan ja tulosten laatuongelmina tuottaen lopulta pettymyksen myös niille, jotka olettivat uudistusten tuottavan enemmän vähemmällä.

Kirjoittajat

Aleksi Fornaciari, aleksi.fornaciari@jyu.fi
Tiina Nikkola
Jyväskylän yliopisto, Opettajankoulutuslaitos

Julkaistu 18.12.2025

Teksti pohjautuu kirjoittajien joulukuussa 2024 Tiedepolitiikka-lehdessä julkaistuun artikkeliin Työntekijöiden tulkintoja yliopistotyöyhteisöön kuulumisen jännitteistä ja yhteisöllisyyden mahdollisuuksista https://doi.org/10.58957/tp.146212