Toivo Rikhard Pekkanen (Kotka 10.9.1902 - Kööpenhamina 30.5.1957)
Pekkanen kuvailee teoksessaan "Lapsuuteni" (WSOY 1953)Hovinsaaren koulussa vietettyä lukuvuotta näin:

Onkimistaidon oppimisen ja ensimmäisen siirtolassaolon jälkeisenä syksynä jouduin siirtymään vuodeksi Hovinsaaren kouluun. Kaupungin väkiluku kasvoi niin hyvää vauhtia, etteivät entisetkään oppilaat mahtuneet enää keskikaupungin vanhaan koulutaloon. Koulumatkani tuli puolta pitemmäksi, mutta muuten tästä siirrosta oli minulle paljon henkilökohtaista hyötyä. Hovinsaarella oli silloin kaupungin uusin, komein ja suurin koulu, jossa miltei kaikki pojat olivat minulle uusia tuttavuuksia

Pian koulun alkamisen jälkeen luokkamme oppilaille annettiin lupa käydä joka lauantai koulun kirjastossa ja lainata sieltä kaksi kirjaa. Aikaisemmin meitä ei ollut katsottu riittävän hyviksi lukijoiksi sellaisen suosion saavuttamiseen. Minussa tämä lupaus herätti alusta alkaen kiihkeää uteliaisuutta. Kotonani ei sellaisista asioistaollut koskaan puhuttu sanaakaan, ja koko elämänpiirissäni kirjojen maailma oli täysin vieras. Siitä huolimatta aavistelin kuuluvani sinne ja heti ensimmäisenä lauantaina kiiruhdin ensimmäisten joukossa kirjastohuoneeseen.

Pitkän tiskimäisen pöydän takana istui eräs miesopettaja kirjoittamassa, kaksi yläluokan poikaa apunaan. Pojat etsivät pyydetyt kirjat korkeasta kirjahyllystä ja antoivat ne opettajalle, joka merkitsi ne omaan suureen kirjaansa ja ojensi hakijalle. Ääneen ei saanut puhua muiden kuin opettajan ja hänen apulaistensa kanssa. Meidän puolellamme pitkää pöytää oli seinään kiinnitetty laajoja kirjoitettuja ja painettuja liuskoja, joista kirjojen nimet voitiin etsiä. Heti kun astuin huoneeseen, aloin joutua selittämättömän hämmennyksen valtaan. Huoneessa vallitseva hiljaisuus, pidätetyn kohteliaat vuorosanat, kirjarivien mykistyneet salaisuudet yhtäkkiä ikään kuin piirittivät ja kietoivat minut vielä tuntemattomien asioiden verkkoon. En pitkään aikaan osannut muuta kuin tuijottaa syvän kunnioituksen vallassa ympärilleni.

Lopulta eräs luokkatoverini kuiskasi hiljaa korvaani, että ellen tietäisi mitä kirjoja haluaisin, voisin valikoida ne noissa liuskoissa olevien nimien perusteella. Opettaja, joka hallitsi tätä koko olemustani kuohuttavaa huonetta, loi meihin niin ankaran katseen, että toverini vetäytyi minusta säikähtyneenä kauemmaksi ja minä käännyin pelästyneenä tarkastelemaan liuskoja. Ne eivät puhuneet minulle mitään eivätkä niihin painetut eivätkä kirjoitetut kirjojen nimetkään maininneet minulle mitään. Valitsin umpimähkään kaksi nimeä ja otin kaksi ensimmäistä lainattua kirjaani.