Artikkeli on rakennettu kappaleista, joista jokainen alkaa oppilaan kirjeellä mummulleen, joka taas vastaa siinä kappaleessa käsiteltävää aihetta. Artikkelissa puhutaan siitä, mikä vaikuttaa viihtyvyyteen ja miten oppilaiden tulisi saada vaikuttaa kouluun ja sen ympäristöön. Esimerkiksi mainitaan tapaus, jossa oppilaat ovat projektin äärellä, joka kuuluu heidän mielenkiinnonkohteisiin.

Artikkelissa pohdittiin myös ajatusta siitä, kuinka koulun ulkopuolella hankkimia taitoja (esim. harrastuksen kautta) ei pidetä oikeana oppimisena, ehkä juuri siksi, ettei oppimista usein pidetä hauskana. Ennustetaan kuitenkin, että oppiminen siirtyy nykyään ja tulevaisuudessa enemmän ja enemmän koulun ulkopuolelle ja tulevaisuuden koulussa opettaja on uuden edessä, oppimisen polun ollessa ennalta viitoittamaton ja voi sisältää opettajallekin vieraita asiantuntijuuden osa-alueita. 
 
Artikkelissa esiin nouseva ajatus uuden oppimisesta ja työn tekemisestä oli mielenkiintoinen. Siinä esitetään ajatus siitä, kuinka ne entistä enemmän perustuvat itse tai yhdessä rakennettujen ideoiden varaan. Ennustetaan, että oppilaan käydessä koulua, ei ole vielä olemassakaan sitä työtä tai alaa, mitä hän tulee tulevaisuudessa harjoittamaan. Myös vertaisoppimisen ja -tuen merkitys on kasvussa ja oppilailta odotetaan enemmän yhteistä toimintaa ja ratkaisuja. Oppilaat kuitenkin kokevat, ettei opettajalla ole tarpeeksi aikaa, vaikka hänen juuri pitäisi olla koulussa se tärkein aikuinen oppilaalle. Artikkelissa heitetäänkin kysymystä ilmoille siitä, kuinka tullaan mahdollistamaan pitkät opettajan ja oppilaan väliset keskustelut. 

Artikkelin lopussa puhutaan opettajien ylikuormittuneisuudesta ja siitä kuinka apua kuraattoreilta sekä psykologeilta saadaan oppilaille vasta liian myöhään. Ratkaisuksi ehdotettiin sitä, että oppilas passitetaan "pannuhuoneeseen" mummin tai vaarin juttusille, jolloin ajatellaan keskustelemisen olevan helpompaa, kun vastassa ei ole viranomainen. "Koulun rehtorin mukaan monen nuoren tapauksessa vakava keskustelu kokeneemman ei-viranomaisen kanssa oli auttanut". Ajatus tulee Englannista ja artikkelissa muistutetaankin siitä, että Englantilaisen yhteiskunnan ja koulunkäynnin tilanne on eri kuin Suomessa.

Nuorilla on yhä enemmän mielenterveys haasteita ja pääsy kuraattoreille ja psykologeille saattaa välillä olla hankalaa tai muuten vain tuntua oppilaan mielestä epämukavalta. Jäinkin siis pohtimaan tätä viimeisintä "pannuhuone" ilmiötä. Ajatus siitä, että nuorella olisi mahdollisuus rauhassa keskustella omista ajatuksista jonkun ei-viranomaisen kanssa, kuulostaa suhteellisen hyvältä idealta. Miten tätä voisi muokata niin, ettei vain mummit ja vaarit ole vastaanottamassa nuorien murheita ja huolia? Olisiko tätä Englannin pannuhuonetta mahdollista modata niin, että se sopisi Suomen yhteiskuntaan ja koulunkäyntiin? Tämä varmasti helpottaisi jo mainittua luokanopettajan ylikuormittuneisuutta.