Luin Skinnarin (2004) Pedagoginen rakkaus: kasvattaja elämän tarkoituksen ja ihmisen arvoituksen äärellä, jossa pedagogisen rakkauden katsotaan olevan vahvasti yhteydessä merkityksellisyyteen. Artikkelissa todetaan, että elämä pohjautuu sen merkityksellisyyden kokemukseen. Artikkelissa nostetaankin esiin ajatus, jonka mukaan ihminen kestää lähes kaiken, kunhan hän osaa vastata kysymykseen “miksi”.  

Ilmiön kääntöpuolella eläviä, elämän merkityksettömyydestä kärsiviä mahtuu yhteiskuntaan, kouluihin ja luokkahuoneisiin valitettavan paljon. Ihmisen näkemys tulevaisuudestaan ja omista mahdollisuuksistaan on kytköksissä hänen minäkuvaansa - me ihmisinä osaamme tavoitella itsellemme vain niitä asioita, joita kykenemme omalle kohdallemme kuvittelemaan. Jos lapsella tai nuorella lukuisista syistä johtuen ei ole tunnetta merkityksellisyydestä, eikä toivoa, jonka pohjalta asettaa tulevaisuudelleen toiveita, ajautuu hän usein elämässään vielä syvemmälle merkityksettömyyden kokemukseen.  

Artikkelissa huomautetaankin, että merkityksettömyyden tunne taas vie ihmistä aina vain kauemmas moraalista. Tähän usein helpoin ja yleisin vastaus ulkopuolisten taholta on moralisointi, joka ei kuitenkaan auta elämän merkityksellisyyden löytämisessä, sillä moraalia ei voi jakaa ulkoapäin, kuten artikkelissakin muistutetaan. Tämän ymmärtäminen on mielestäni opettajana tärkeää, sillä merkityksettömyyttä kokevalle oppilaalle opettaja on usein oppilaansa elämässä yksi ainoista henkilöistä, jolta moitteiden sijaan saakin tukea ja apua ottaa vastaan parempaa. Artikkeli summaakin pedagogisen rakkauden kiteytyvän siihen, että jokaista yksilöä autetaan ymmärtämään niin muiden kuin oman itsensäkin tarkoituksellisuus ja tärkeys. 

Artikkelissa esitetyn käsityksen mukaan kasvatus tarkoittaa jokaisen ihmisen hyvyyden esille tuomista ja sen kasvattamista, jokaisen ihmisen tarkoituksen yhdessä etsimistä. Lopulta pedagoginen rakkaus tarkoittaakin ehkä juuri sitä, että vaikka opettajat eivät työssään voi tietoisesti valita niitä asioita, jotka haluavat ja joita eivät halua kohdata, on heillä mahdollisuus valita se, miten he niitä kohtaavat - hyvä tähtäimessä. Minusta opettajan työssä kiteytyykin artikkelin toteamus siitä, kuinka rikkautta on elää oman syvimmän minuutensa vaatimalla tavalla antaen samalla toisten elää heidän oman minuutensa ohjaamina. Opettamista ja kasvatusta kun tehdään vahvasti persoonina, omasta itsestään lähtöisin, samalla mahdollistaen oppilaidensa oman tarkoituksen etsiminen ja kuunteleminen. Tästä opettajien kokemus työnsä merkityksellisyydestä myös ehkä lopulta kumpuaakin.