Tutustuin Seppo Karppisen (2005) väitöskirjaan ”Seikkailullinen vuosi haastavassa luokassa”. Väitöskirjan tutkimus toteutui erityisluokassa, jossa oppilaat (n=6) pääsivät vuoden ajaksi kokemaan opettajan hyödyntämää seikkailu- ja elämyspedagogiikkaa opetuksessa.

Erityisesti itseäni kiinnosti väitöskirjassa esitellyt eri toimintatavat, joita opettaja oli hyödyntänyt tuon vuoden aikana. Näitä olivat: melonta, vaellus, köysiseikkailu, uintiviikko, kasvienkeruu, maastoseikkailu, markkinoilla käynti, elokuvaviikko, päivä metsässä, seikkailu- & projektiviikko perunafarmille ja lintutornille & kodalle, lasketteluretki tunturille, ulkoluistelua, museoprojekti, kävely puistoon, kirjastoprojekti, kiipeily, pilkkiretki, pakkaskävely ja kasvihuoneeseen tutustuminen, laskeutuminen hyppyrimäestä, hiihtopäivä, mäenlaskuretki, linturetki puistoon ja linturetki merelle.  Todella paljon siis erilaisia toimintatapoja, mahdollistaen myös helpompien ja vaativampien kokemusten kokeilun. Toimintatavat voivat olla myös hyvin yksinkertaisia ja helposti lähestyttävissä, kuten esimerkiksi kävelyretki lähimetsään. Itseäni ainakin tämän ymmärtäminen kannustaa hyödyntämään elämyksellisyyttä, sillä sen ei tarvitse välttämättä olla mitään suurta ja poikkeuksellista. Koenkin, että myös itse tulevaisuudessa näkisin erilaisten toiminnallisten seikkailupedagogiikan tapojen hyödyntämisen mielekkäänä ja tarkoituksenmukaisena! Väitöskirjassa esiteltiinkin, kuinka nämä seikkailu- ja elämyspedagogiikan toimintatavat ovat ”yksi vaihtoehtoinen menetelmä haastavien oppilaiden kuntouttavassa kasvatuksessa, koulumotivaation lisäämisessä ja syrjäytymisen ehkäisemisessä.”

Tällaista seikkailupedagogiikkaa hyödyntäessä (etenkin haastavassa erityisluokassa) on hyvä muistaa, ettei tavoitteiden tule olla liian korkeita opetustilanteissa. Merkityksellistä on yhdessä kokeminen, uskaltaminen yrittää ja tätä kautta uusien kokemusten ja oppien saanti. Sydäntäni lämmittikin opettajan tutkimusmuistiinpanot, joissa kuvailtiin fiiliksiä puistovaelluksen jälkeen:

”Siitä kävelystä on tullut eräänlainen pakotie ja mielen rauhoittumisen symboli--- on ollut hyvä ja helpottunut mieli oppilailla ja itselläni, koska koulupäivä on saatu päätettyä onnistuneesti ja eheästi ilman riitoja, konflikteja tai itkua.”

Ennen tutkimuksen lukemista mietin myös, kuinka tällainen seikkailupedagogiikka saadaan yhdistettyä eri oppiaineisiin ja opetussuunnitelmaan? Tutkija itse oli myös pohtinut näiden lähestymistapojen ilmentymistä opetuksessa ja kasvatuksessa verraten niitä terapiatyöskentelyyn. Itse koen tällaiset toiminnalliset tavat erittäin tarkoituksenmukaisina sisällyttää myös koulumaailmaan, eikä vain esimerkiksi kuntoutukseen. Yhdeksi ideaksi itselleni nousi mm. luontoretken yhdistäminen esimerkiksi suomen kielen oppiaineeseen:

Koko luokka havainnoi luonnossa olevia elementtejä: mm. kasvillisuutta, vesistöjä, ääniä, hajuja. Ns. pelkkä oleminen esimerkiksi metsän keskellä riittää, mutta kokemukseen voi liittää myös jonkin erillisen toiminnan kuten esimerkiksi väitöskirjassa oli ollut melontaa. Nyt näistä havainnoista ja kokemuksista voi kouluun palattua kirjoittaa erilaisia kirjoitelmia. Kokemuksen hyödyntäminen uuden tekstin luomisessa voi helpottaa oppilaiden osallistumista sekä motivaatiota kirjoittamiseen, sillä tällöin vääriä vastauksia ei ole.

Seikkailu- ja elämyspedagogiikka aiheena vaikutti kyllä erittäin mielenkiintoiselta. Täytyy jatkaa aiheeseen tutustumista myös jatkossa 😊