Moniaistiset tilat
Aistihuoneen idea, Snoezelen MSE (= multisensory environment), on lähtöisin Alankomaista, jossa kaksi terapeuttia De Hartenberg Instituutista kehittivät menetelmää vammaisten ihmisten terapiamuodoksi 1970-luvulla. Snoezelen-tilan tarkoitus on tarjota sensorista stimulaatiota visuaalisesti, auditiivisesti, taktiilisesti ja hajuaistillisesti sen käyttäjille. (Haegele & Porretta, 2014.) Toiminnan tavoitteena multisensorisessa ympäristössä on löytää tasapaino aktiivisuuden ja rentoutumisen välillä, turvallisessa ja adaptiivisessa ympäristössä yhdessä ohjaajan kanssa (Hulsegge & Verheul, 1987; Lotan & Goldin, 2009, mukaan). Aistihuoneisiin voidaan luoda erilaisia teemaympäristöjä (esim. Snoezelen multi-sensory environments, 2021; Räty ym., 2014) ja niiden avulla voidaan päästä ikään kuin toiseen maailmaan (Verheul, 2014).
Alunperin aistihuone on kehitetty tilaksi, jossa toiminta on lapsilähtöistä (esim. Bozic, 1997). Tavoitteena on, että aistihuoneessa toimija rohkaistuu itse tutkimaan huonetta sen sijaan, että ohjaaja suuntaa toimintaa (Verheul, 2014). Toimintaa aistihuoneessa ohjaavat siis yksilön henkilökohtaiset valinnat ja mieltymykset (Lotan & Gold, 2009). Verheulin (2014) sanoin: "nothing has to be done, everything is allowed". Hulsegge ja Verheul (1987) kuvaavat ohjaajan roolia termillä "mahdollistaja" (engl. enabler), millä tarkoitetaan, että ohjaaja ja lapsi jakavat positiivisia tunnekokemuksia heidän sitoutuessaan huoneessa toimintoihin yhdessä (Haegele & Porretta, 2014).
Multisensorisia huoneita on hyödynnetty monenlaisen toiminnan tukemiseksi. Aistihuoneissa voivat kehittyä esimerkiksi syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen, itsesäätelyn taidot, toiminnanohjaus, ajattelu, ohjeiden noudattaminen sekä lajittelun, luokittelun ja ryhmittelyn taidot (Snoezelen multi-sensory environments, 2021). Aistihuoneista on tehty kuitenkin melko vähän laadukasta tutkimusta. Tehty tutkimus on luonteeltaan laadullista ja keskittyy usein käyttäjien kokemuksiin. (Haegele & Porretta, 2014.) Tutkimuksissa, jotka liittyvät nimenomaan terapiakäyttöön on havaittu, että yksilöinterventiot kehitysvammaisilla auttoivat omaksumaan adaptiivisia käyttäytymisiä, jotka yleistyivät myös arkeen (Lotan & Gold, 2009) ja että ympäristöillä voi olla positiivisia vaikutuksia sosioemotionaaliseen olotilaan (Lancioni ym., 2002; Haegelen & Porrettan, 2014, mukaan). Lasten kohdalla tutkimukset viittaavat siihen, että moniaistiset tilat auttavat rentoutumisessa ja vähentävät haastavaa käyttäytymistä, levottomuutta sekä ahdistusta. Lapset vuorovaikuttavat enemmän ympäristönsä kanssa ja keskittyvät paremmin. (Fowler, 2008, 14.) Sensorisen integraation terapia puolestaan on auttanut autismikirjon lapsia tulemaan itsenäisemmiksi ja osallistumaan paremmin jokapäiväisiin aktiviteetteihin (Karim & Mohammed, 2014, 377- 380; Kraapon, 2019, mukaan).
Alunperin aistihuone on kehitetty tilaksi, jossa toiminta on lapsilähtöistä (esim. Bozic, 1997). Tavoitteena on, että aistihuoneessa toimija rohkaistuu itse tutkimaan huonetta sen sijaan, että ohjaaja suuntaa toimintaa (Verheul, 2014). Toimintaa aistihuoneessa ohjaavat siis yksilön henkilökohtaiset valinnat ja mieltymykset (Lotan & Gold, 2009). Verheulin (2014) sanoin: "nothing has to be done, everything is allowed". Hulsegge ja Verheul (1987) kuvaavat ohjaajan roolia termillä "mahdollistaja" (engl. enabler), millä tarkoitetaan, että ohjaaja ja lapsi jakavat positiivisia tunnekokemuksia heidän sitoutuessaan huoneessa toimintoihin yhdessä (Haegele & Porretta, 2014).
Multisensorisia huoneita on hyödynnetty monenlaisen toiminnan tukemiseksi. Aistihuoneissa voivat kehittyä esimerkiksi syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen, itsesäätelyn taidot, toiminnanohjaus, ajattelu, ohjeiden noudattaminen sekä lajittelun, luokittelun ja ryhmittelyn taidot (Snoezelen multi-sensory environments, 2021). Aistihuoneista on tehty kuitenkin melko vähän laadukasta tutkimusta. Tehty tutkimus on luonteeltaan laadullista ja keskittyy usein käyttäjien kokemuksiin. (Haegele & Porretta, 2014.) Tutkimuksissa, jotka liittyvät nimenomaan terapiakäyttöön on havaittu, että yksilöinterventiot kehitysvammaisilla auttoivat omaksumaan adaptiivisia käyttäytymisiä, jotka yleistyivät myös arkeen (Lotan & Gold, 2009) ja että ympäristöillä voi olla positiivisia vaikutuksia sosioemotionaaliseen olotilaan (Lancioni ym., 2002; Haegelen & Porrettan, 2014, mukaan). Lasten kohdalla tutkimukset viittaavat siihen, että moniaistiset tilat auttavat rentoutumisessa ja vähentävät haastavaa käyttäytymistä, levottomuutta sekä ahdistusta. Lapset vuorovaikuttavat enemmän ympäristönsä kanssa ja keskittyvät paremmin. (Fowler, 2008, 14.) Sensorisen integraation terapia puolestaan on auttanut autismikirjon lapsia tulemaan itsenäisemmiksi ja osallistumaan paremmin jokapäiväisiin aktiviteetteihin (Karim & Mohammed, 2014, 377- 380; Kraapon, 2019, mukaan).