Oli kerran suuri metsä, jossa asui paljon erilaisia eläimiä. Aamuisin linnuilla, pupuilla ja muilla oli kovasti puuhaa ruoan etsimisessä. Pitkin päivää haettiin marjoja, jyviä, juuria ja muita ruokatarvikkeita omiin pesiin poikasten ravinnoksi ja omaksikin. Myös eläinten poikaset osallistuivat ruoan etsintään, vaikka useimmiten ne vain leikkivät. Jotkut eläimet myös metsästivät toisia eläimiä. Ne olivat petoja ja söivät siis toisia eläimiä, kuten pedoilla on tapana.

Eräänä aamuna metsän keskellä olevalle niitylle ilmestyi karhunpentu. Tätä pentua ei kukaan eläimistä ollut ennen nähnyt. Sen turkin värikin poikkesi niistä karhuista, joita metsässä asui. Pentu oli hyvin onnettoman näköinen. Näytti aivan siltä kuin se olisi suorastaan itkenyt. Metsän hyväsydämiset eläimet kyselivät ihmeissään, kuka ja mistä tämä pentu mahtoi olla ja mikähän murhe sitä painoi.

– Sillä on varmaan kova nälkä, kun se noin surkealta näyttää, tuumasi varpunen ja lentää pyrähti karhunpennun luo siemeniä nokassaan. Mutta ei karhu niitä huolinut. Se katsoi vain surullisena nappisilmillään.

– Jospa se ei halua siemeniä, vaan jotain mehukkaampaa, arveli jänis ja vei karhun eteen suuria vihreitä voikukanlehtiä. Ei tämä niitäkään ottanut. Se näytti aina vaan surullisemmalta ja surullisemmalta.

– Minäpä tiedän, huudahti orava, – se haluaa taatusti käpyjä!

Orava vei poikaselle ison kasan itse keräämiään käpyjä ja näytti vielä malliksi, kuinka niitä nakerretaan. Mutta eivät kävytkään nalleparalle kelvanneet. Silloin paikalle hyppelehti pikkuinen pupujussi. Se oli sen jäniksen poikanen, joka oli yrittänyt tarjota karhunpennulle voikukan lehtiä. Pupu seisahtui karhun eteen ja katseli sitä pitkään pää kallellaan ja toinen korva hassusti lerpallaan. Yhtäkkiä pupu tajusi, mikä oli syynä pikkukarhun murheeseen. Se meni ihan lähelle karhunpentua, painoi kuononsa sen turkkiin ja kuiskasi: – Tule kanssani leikkimään.

Heti karhu näytti piristyvän. Ensin se katsoi pikkuista pupua hiukan ihmeissään, mutta kohta jo nappisilmiin ilmestyi terävä tuike, ja sitten hypeltiinkin jo iloisesti ympäri niittyä.

Karhunpentu oli ollut surullinen siksi, että sillä ei ollut yhtään ystävää. Se oli vastikään muuttanut uuteen metsään, eikä tuntenut siellä ketään. Sen emo oli joutunut metsästäjien ansaan, ja nyt se oli joutunut ihan yksin maailmaan. Pikku karhu oli ollut niin kovin yksin, mutta ei ollut enää! Siitä kiitos viisaalle pikku pupulle, joka tajusi, että karhu tarvitsee ystävyyttä ja rakkautta, jotta voisi jälleen olla iloinen.

LÄHDE: https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/mina-ja-muut