Aistitilat ja -huoneet
Moniaistiset tilat
Aistihuoneen idea, Snoezelen MSE (= multisensory environment), on lähtöisin Alankomaista, jossa kaksi terapeuttia De Hartenberg Instituutista kehittivät menetelmää vammaisten ihmisten terapiamuodoksi 1970-luvulla. Snoezelen-tilan tarkoitus on tarjota sensorista stimulaatiota visuaalisesti, auditiivisesti, taktiilisesti ja hajuaistillisesti sen käyttäjille. (Haegele & Porretta, 2014.) Toiminnan tavoitteena multisensorisessa ympäristössä on löytää tasapaino aktiivisuuden ja rentoutumisen välillä, turvallisessa ja adaptiivisessa ympäristössä yhdessä ohjaajan kanssa (Hulsegge & Verheul, 1987; Lotan & Goldin, 2009, mukaan). Aistihuoneisiin voidaan luoda erilaisia teemaympäristöjä (esim. Snoezelen multi-sensory environments, 2021; Räty ym., 2014) ja niiden avulla voidaan päästä ikään kuin toiseen maailmaan (Verheul, 2014).
Alunperin aistihuone on kehitetty tilaksi, jossa toiminta on lapsilähtöistä (esim. Bozic, 1997). Tavoitteena on, että aistihuoneessa toimija rohkaistuu itse tutkimaan huonetta sen sijaan, että ohjaaja suuntaa toimintaa (Verheul, 2014). Toimintaa aistihuoneessa ohjaavat siis yksilön henkilökohtaiset valinnat ja mieltymykset (Lotan & Gold, 2009). Verheulin (2014) sanoin: "nothing has to be done, everything is allowed". Hulsegge ja Verheul (1987) kuvaavat ohjaajan roolia termillä "mahdollistaja" (engl. enabler), millä tarkoitetaan, että ohjaaja ja lapsi jakavat positiivisia tunnekokemuksia heidän sitoutuessaan huoneessa toimintoihin yhdessä (Haegele & Porretta, 2014).
Multisensorisia huoneita on hyödynnetty monenlaisen toiminnan tukemiseksi. Aistihuoneissa voivat kehittyä esimerkiksi syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen, itsesäätelyn taidot, toiminnanohjaus, ajattelu, ohjeiden noudattaminen sekä lajittelun, luokittelun ja ryhmittelyn taidot (Snoezelen multi-sensory environments, 2021). Aistihuoneista on tehty kuitenkin melko vähän laadukasta tutkimusta. Tehty tutkimus on luonteeltaan laadullista ja keskittyy usein käyttäjien kokemuksiin. (Haegele & Porretta, 2014.) Tutkimuksissa, jotka liittyvät nimenomaan terapiakäyttöön on havaittu, että yksilöinterventiot kehitysvammaisilla auttoivat omaksumaan adaptiivisia käyttäytymisiä, jotka yleistyivät myös arkeen (Lotan & Gold, 2009) ja että ympäristöillä voi olla positiivisia vaikutuksia sosioemotionaaliseen olotilaan (Lancioni ym., 2002; Haegelen & Porrettan, 2014, mukaan). Lasten kohdalla tutkimukset viittaavat siihen, että moniaistiset tilat auttavat rentoutumisessa ja vähentävät haastavaa käyttäytymistä, levottomuutta sekä ahdistusta. Lapset vuorovaikuttavat enemmän ympäristönsä kanssa ja keskittyvät paremmin. (Fowler, 2008, 14.) Sensorisen integraation terapia puolestaan on auttanut autismikirjon lapsia tulemaan itsenäisemmiksi ja osallistumaan paremmin jokapäiväisiin aktiviteetteihin (Karim & Mohammed, 2014, 377- 380; Kraapon, 2019, mukaan).
Alunperin aistihuone on kehitetty tilaksi, jossa toiminta on lapsilähtöistä (esim. Bozic, 1997). Tavoitteena on, että aistihuoneessa toimija rohkaistuu itse tutkimaan huonetta sen sijaan, että ohjaaja suuntaa toimintaa (Verheul, 2014). Toimintaa aistihuoneessa ohjaavat siis yksilön henkilökohtaiset valinnat ja mieltymykset (Lotan & Gold, 2009). Verheulin (2014) sanoin: "nothing has to be done, everything is allowed". Hulsegge ja Verheul (1987) kuvaavat ohjaajan roolia termillä "mahdollistaja" (engl. enabler), millä tarkoitetaan, että ohjaaja ja lapsi jakavat positiivisia tunnekokemuksia heidän sitoutuessaan huoneessa toimintoihin yhdessä (Haegele & Porretta, 2014).
Multisensorisia huoneita on hyödynnetty monenlaisen toiminnan tukemiseksi. Aistihuoneissa voivat kehittyä esimerkiksi syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen, itsesäätelyn taidot, toiminnanohjaus, ajattelu, ohjeiden noudattaminen sekä lajittelun, luokittelun ja ryhmittelyn taidot (Snoezelen multi-sensory environments, 2021). Aistihuoneista on tehty kuitenkin melko vähän laadukasta tutkimusta. Tehty tutkimus on luonteeltaan laadullista ja keskittyy usein käyttäjien kokemuksiin. (Haegele & Porretta, 2014.) Tutkimuksissa, jotka liittyvät nimenomaan terapiakäyttöön on havaittu, että yksilöinterventiot kehitysvammaisilla auttoivat omaksumaan adaptiivisia käyttäytymisiä, jotka yleistyivät myös arkeen (Lotan & Gold, 2009) ja että ympäristöillä voi olla positiivisia vaikutuksia sosioemotionaaliseen olotilaan (Lancioni ym., 2002; Haegelen & Porrettan, 2014, mukaan). Lasten kohdalla tutkimukset viittaavat siihen, että moniaistiset tilat auttavat rentoutumisessa ja vähentävät haastavaa käyttäytymistä, levottomuutta sekä ahdistusta. Lapset vuorovaikuttavat enemmän ympäristönsä kanssa ja keskittyvät paremmin. (Fowler, 2008, 14.) Sensorisen integraation terapia puolestaan on auttanut autismikirjon lapsia tulemaan itsenäisemmiksi ja osallistumaan paremmin jokapäiväisiin aktiviteetteihin (Karim & Mohammed, 2014, 377- 380; Kraapon, 2019, mukaan).
Moniaistiset tilat opetuksessa
Vaikka Snoezelen multisensorisen ympäristön tavoite onkin tuottaa kokemuksia, eikä oppiminen ole keskiössä (Verheul, 2014), on aistihuoneita alettu siirtää terapiatarkoituksesta myös kouluympäristöön. Tällöin niiden käyttötarkoitus muuttuu: siirrytään lapsilähtöisyydestä kohti kehityksellisiä tavoitteita. Toiminta on opettajajohtoisempaa, kuitenkin vähemmän kuin muuten koulussa, ja tavoitteena on edetä tasoilla tai vaiheissa. Kun aistihuonetta käytetään opetuksellisissa konteksteissa, sen tarkoitus on motivoida ja stimuloida oppijaa. (Bozic, 1997.) Lisäksi aistien avulla oppiminen on elämyksellistä, kokemuksellista, yhteisöllistä sekä projektioppimista (Räty ym., 2014). Sirkkola (2014) esittääkin multisensorisesta toiminnasta laajemman näkemyksen, jonka mukaan termi kuvaa kaikkia niitä toiminnallisia ja luovia hyvinvointialan, opetuksen ja kulttuurin työmenetelmiä, joissa hyödynnetään ihmisen moniaistisuutta kokemusmaailman ja ympäristön suhteen. Muun muassa Laurea-ammattikorkeakoulussa on kehitetty menetelmää, joka painottuu moniaistillisuuteen ja kokemuksellisuuteen. On rakennettu erilaisia tiloja, jotka tarjoavat eri aisteille elämyksiä ja toimivat keskustelun, ajattelun ja oppimisen virittäjänä. Olennaista on yksilössä heräävät tunteet ja muistot, koska tunteet ovat keskeinen osa oppimista. (Räty ym., 2014.)
Aistitilan hyödyntämiseen opetuksessa on siis rajattomasti mahdollisuuksia erikseen kussakin oppiaineessa sekä ilmiölähtöisesti oppiaineita yhdistellen ja erilaisiin teemoihin liittyen. Laurea-ammattikorkeakoulun luomat aistitilat tarjoavat monia hyödyllisiä esimerkkejä siitä, miten aistihuoneita voidaan käyttää. Ensimmäinen esimerkki liittyy kielten oppimiseen: tilaan voidaan luoda opittavan kieleen ja kulttuuriin liittyvä ympäristö ja tunnelma, kuten kielikahvila, jossa oppilaat voivat eläytyä kulttuuriin ja kieltä puhuvien ajatteluun. Toteutuksessa voidaan hyödyntää esimerkiksi kuvia, kalusteita, syötävää, juotavaa, kulttuuriin kuuluvia esineitä sekä ääniä. Myös tietoutta kulttuurien moninaisuudesta tai historiallista empatiaa ja tietoisuutta voidaan lisätä konstruoimalla erilaisia aistitiloja, jolloin oppilaat voivat eläytyä toisiin ihmisiin ja tilanteisiin. (Räty & Laurikainen, 2015.)
Lisäksi aistitilat tarjoavat mahdollisuuksia myös taito- ja taideaineille. Tilat sopivat erityisen hyvin niin sanotuille hitaille liikuntamuodoille, kuten pilatekseen tai joogaan, joissa kokemusta voidaan tehostaa oikeanlaisen musiikin valinnalla, valaistuksella tai tuntoaistimuksilla. Samalla hyödynnetään myös liikeaistia. (Räty & Laurikainen, 2015.) Tiloihin voidaan luoda erilaisia liikkumisympäristöjä, joissa ääni ja visuaaliset elementit yhdistyvät lasten liikkeeseen. Moniaistisesti voidaan toteuttaa myös musiikki- ja taidekokonaisuuksia, joissa yhdistyvät esimerkiksi visuaalisuus sekä äänen kuuleminen ja tuottaminen. (Challis ym., 2017.)
Tilat antavat moninaisia mahdollisuuksia käyttäjien omalle luovalle ja tuottavalle toiminnalle. Aistitilan käyttöä voidaan lähestyä myös siitä näkökulmasta, että se on ikäänkuin tyhjä taulu, johon käyttäjät itse lähtevät rakentamaan ympäristöä tietyn teeman mukaisesti. Vaihtoehtoisesti tila voi rakentua muistelun tai aiempien yhteisten kokemusten varaan. Samalla edistetään vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä ja opitaan toisilta. Oppijat voivat ottaa vastuuta itse toiminnan etenemisestä. (Räty ym., 2014.) Passiivisen ympäristön kokemisen sijaan oppijoista tulee aktiivisia toimijoita sen sisällä (Challis ym., 2017). Toisaalta myös valmis tila voi herättää muistoja, ideoita ja ajatuksia. Täten myös tarinankerronta tai sadutus sekä muistelu ympäristöstä nousevien elementtien kautta on mahdollista (ks. esim. Snoezelen multi-sensory environments, 2021; Räty ym., 2014).
Vaikka aistihuoneita on aiemmin käytetty pääasiassa yksilötyöskentelyssä, ne tarjoavat mahdollisuuksia myös ryhmän toiminnalle (esim. Challis ym., 2017). Muun muassa Challis ja kollegat (2017) havaitsivat, että oppiminen aistitilassa oli motivoivaa, oppilaat sitoutuivat hyvin toimintaan, he keskittyivät ja kykenivät ylläpitämään tarkkaavuutta paremmin ja kokivat voimaantumista, toimijuutta sekä hallinnan tunnetta.
Aistitilan hyödyntämiseen opetuksessa on siis rajattomasti mahdollisuuksia erikseen kussakin oppiaineessa sekä ilmiölähtöisesti oppiaineita yhdistellen ja erilaisiin teemoihin liittyen. Laurea-ammattikorkeakoulun luomat aistitilat tarjoavat monia hyödyllisiä esimerkkejä siitä, miten aistihuoneita voidaan käyttää. Ensimmäinen esimerkki liittyy kielten oppimiseen: tilaan voidaan luoda opittavan kieleen ja kulttuuriin liittyvä ympäristö ja tunnelma, kuten kielikahvila, jossa oppilaat voivat eläytyä kulttuuriin ja kieltä puhuvien ajatteluun. Toteutuksessa voidaan hyödyntää esimerkiksi kuvia, kalusteita, syötävää, juotavaa, kulttuuriin kuuluvia esineitä sekä ääniä. Myös tietoutta kulttuurien moninaisuudesta tai historiallista empatiaa ja tietoisuutta voidaan lisätä konstruoimalla erilaisia aistitiloja, jolloin oppilaat voivat eläytyä toisiin ihmisiin ja tilanteisiin. (Räty & Laurikainen, 2015.)
Lisäksi aistitilat tarjoavat mahdollisuuksia myös taito- ja taideaineille. Tilat sopivat erityisen hyvin niin sanotuille hitaille liikuntamuodoille, kuten pilatekseen tai joogaan, joissa kokemusta voidaan tehostaa oikeanlaisen musiikin valinnalla, valaistuksella tai tuntoaistimuksilla. Samalla hyödynnetään myös liikeaistia. (Räty & Laurikainen, 2015.) Tiloihin voidaan luoda erilaisia liikkumisympäristöjä, joissa ääni ja visuaaliset elementit yhdistyvät lasten liikkeeseen. Moniaistisesti voidaan toteuttaa myös musiikki- ja taidekokonaisuuksia, joissa yhdistyvät esimerkiksi visuaalisuus sekä äänen kuuleminen ja tuottaminen. (Challis ym., 2017.)
Tilat antavat moninaisia mahdollisuuksia käyttäjien omalle luovalle ja tuottavalle toiminnalle. Aistitilan käyttöä voidaan lähestyä myös siitä näkökulmasta, että se on ikäänkuin tyhjä taulu, johon käyttäjät itse lähtevät rakentamaan ympäristöä tietyn teeman mukaisesti. Vaihtoehtoisesti tila voi rakentua muistelun tai aiempien yhteisten kokemusten varaan. Samalla edistetään vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä ja opitaan toisilta. Oppijat voivat ottaa vastuuta itse toiminnan etenemisestä. (Räty ym., 2014.) Passiivisen ympäristön kokemisen sijaan oppijoista tulee aktiivisia toimijoita sen sisällä (Challis ym., 2017). Toisaalta myös valmis tila voi herättää muistoja, ideoita ja ajatuksia. Täten myös tarinankerronta tai sadutus sekä muistelu ympäristöstä nousevien elementtien kautta on mahdollista (ks. esim. Snoezelen multi-sensory environments, 2021; Räty ym., 2014).
Vaikka aistihuoneita on aiemmin käytetty pääasiassa yksilötyöskentelyssä, ne tarjoavat mahdollisuuksia myös ryhmän toiminnalle (esim. Challis ym., 2017). Muun muassa Challis ja kollegat (2017) havaitsivat, että oppiminen aistitilassa oli motivoivaa, oppilaat sitoutuivat hyvin toimintaan, he keskittyivät ja kykenivät ylläpitämään tarkkaavuutta paremmin ja kokivat voimaantumista, toimijuutta sekä hallinnan tunnetta.