Visuaalinen eli näköaisti välittää hyvin runsaasti tietoa ympäristöstä (Lehtinen ym., 1993, s. 13), ja ihminen käsitteleekin hyvin suuren osan aistitiedostaan näköaistin kautta (Keränen ym., 2014, s. 15). Näköhavaintokyvyn avulla ihminen tunnistaa näkemänsä sekä pystyy ennakoimaan ja reagoimaan ärsykkeisiin (Keränen ym., 2014, s. 15), ja näköaisti integroituukin vahvasti myös muihin aistitietoihin, etenkin kinesteettiseen ja vestibulaariseen (Ayres, 2008, s. 75). Lisäksi näköaistilla on keskeinen merkitys tajunnan ja toiminnan kehittymiselle (Lehtinen ym, 1993, s. 13). Näköaistimus syntyy, kun valo ärsyttää verkkokalvoa ja näköaistiärsykkeet siirtyvät aivorungon keskuksiin (Ayres, 2008, s. 75). Arvioiden mukaan varhaisesta oppimisesta jopa 80-90 % tapahtuu näköaistin välityksellä (Keränen ym., 2014, s. 15). 

Opetuksessa visuaalisten ärsykkeiden lisääminen oppitunnilla auttaa oppilaita oppimaan tehokkaammin. Visuaalisuus tukee etenkin oppilaita, joilla on vaikeuksia käsittää abstrakteja konsepteja tai lukea tekstiä. Opettajan on hyvä muistaa visuaalisesta oppimisesta: 1. Enemmistö oppilaista oppii paremmin visuaalisesti. 2. Oppiminen on useimmin virheetöntä ja kestävää, kun visuaalisia ”merkkejä” on käytetty. (Baines, 2008.)

Näkövammaisen näkötoiminta on heikentynyt niin, että se vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Näkövammaiset ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, ja näkövammaisuuteen liittyy usein myös muuta vammaisuutta tai neuropsykologisia erityisvaikeuksia. Taktuaalisuus ja kinesteettisyys, kuten kosketus, liike ja kehon asema ovat näkövammaiselle lapselle tärkeimpiä oppimiskanavia, minkä takia niiden kanavien kehittäminen on tärkeää. Varhaisessa vaiheessa etenkin erilaisiin pintoihin ja materiaaleihin tutustuminen on hyvä virittävä ärsyke taktuaalis-kinesteettisen systeemin kehittymiselle. Myös kuulo on näkövammaiselle tärkeä aisti, ja korva-käsi-koordinaation kehittyminen sekä äänivihjeiden käyttäminen ovat näkövammaiselle tärkeitä taitoja. Haju- ja makuaisti eivät ole näkövammaisen oppimiselle yhtä olennaisia kuin taktuaalis-kinesteettinen systeemi sekä kuulo, vaikkakin nekin ovat tärkeitä, ja niistä on suurta apua yhdistettynä muihin aistihavaintoihin. Muiden aistien harjaannuttaminen on hyvin tärkeää, sillä näkövamma ei itsessään aiheuta sensorista kompensaatiota, vaan muut aistit toimivat aluksi itseasiassa heikommin kuin näkevillä. (Laine, 2004, s. 263, 270–271.)