Aina kun minulle tulee ulkona tunne, että haluaisin keskittyä ajattelemaan, heittäydyn selälleni, levitän kädet ja jalat niin että näytän ihan tähdeltä ja tuijottelen taivaalle. Ensin huvittelen hetkisen katselemalla "uiskentelijoita", niitä pieniä matomaisia proteiiniketjuja, jotka ajelehtivat näkökentässä edestakaisin kuin pikkuiset tummat linnunradat. Jos minulla ei ole kiire, seison päälläni että saan ne liikkeelle, ja sitten käyn makuulle katselemaan näytöstä aivan kuin piirroselokuvaa.

Tänään olin saanut aika lailla ajattelemisen aihetta, joten pyöräiltyäni reilun kilometrin Rook's Endistä poispäin kävin pitkäkseni ruohoiselle törmänteelle ja käänsin katseeni poutataivaalle.

Mielessäni pyöri jokin mitä isä oli sanonut, tarkemmin sanoen se että hän ja Horace Bonepenny olivat yhdessä tappaneet Twiningin; että he olivat henkilökohtaisesti vastuussa tämän kuolemasta.

Jos se olisi ollut vain yksi isän höpsöistä kuvitelmista, olisin voinut pyyhkiä sen saman tien mielestäni, mutta asiassa piili muutakin. Myös neiti Mountjoy oli sitä mieltä että he tappoivat hänen enonsa, hänhän kertoi minulle niin.

Oli selvää että isä tunsi aitoa syyllisyyttä. Isä oli mukana kärttämässä pääsyä katsomaan Kissingin postimerkkikokoelmaa, ja hänen ystävyytensä Bonepennyn kanssa teki hänestä epäsuorasti rikostoverin, vaikka heidän välinsä olivatkin viilenneet. Mutta silti...

Ei, tässä oli varmasti jotain muutakin, mutta mitä, sitä en osannut kuvitella.

Loikoilin ruohikossa ja katselin taivaan sinistä holvia yhtä hartaasti kuin ne pilarin päässä ammoin kököttäneet intialaiset fakiirit, jotka tuijottivat suoraan aurinkoon ja jotka me sittemmin kesytimme, mutta en saanut ajateltua mitään kunnolla. Aurinko yläpuolellani oli mahtava valkoinen pallo, joka paahtoi suoraan tyhjään päähäni.

Vedin päähän kuvitteellisen mietintämyssyni ja kiskoin sen kunnolla korville, niin kuin olin opetellut tekemään. Se oli korkea, kartionmuotoinen velhonhattu, joka oli yltä päältä kemian yhtälöiden ja kaavojen peitossa: oikea ajatusten runsaudensarvi. Ei vieläkään mitään.

Ei kun hetkonen! Kyllä vaan! Nyt keksin! Isä ei ollut tehnyt mitään. Ei mitään! Hän oli tiennyt - tai ainakin epäillyt - heti alusta asti että rehtorin arvokkaan merkin kähvelsi Bonepenny... mutta ei silti kertonut kenellekään.

Isä oli syyllistynyt siihen ettei ollut tehnyt jotain mitä olisi pitänyt: se oli niitä kirkon syntiluettelon kohtia, joista Feely aina piti melua ja jotka ilmeisesti koskivat kaikkia muita paitsi häntä itseään.

Isän syyllisyydentunto oli moraalista laatua, eikä sellainen oikein ollut minun heiniäni.

Ei sitä voinut kieltääkään: isä ei ollut sanonut mitään, ja hänen vaikenemisestaan ehkä johtui, että pyhimysmäinen vanha Twining oli pitänyt tarpeellisena ottaa syyt niskoilleen ja maksaa kunniansa tahriintumisesta hengellään.

Varmasti asiasta oli aikoinaan juoruiltu. Englannin tässä kolkassa ihmiset eivät ole tunnettuja harvasanaisuudestaan, päinvastoin. Edellisellä vuosisadalla Hinleyn lammella runoillut Herbert Miles oli viitannut kyläläisiin ilmauksella "iloisesti hölöttävä hanhilauma hurmaavan luonnon helmoissa", ja hänen sanoissaan oli totta toinen puoli. Täällä jutellaan todella mielellään - varsinkin jos samalla saa vastata muiden kysymyksiin - koska se saa ihmiset tuntemaan itsensä tarpeellisiksi. Vaikka rouva Mullet säilytti ruokakomerossa paistinliemen tahrimaa kirjaa, josta löytyi vastaus kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin, olin jo kauan sitten ymmärtänyt, että paras tapa saada vastaus mihin tahansa kysymykseen oli mennä lähimmän ihmisen luo ja kysyä. Kirjoista viis.

Ei tosin ollut aivan helppoa kysyä isältä, miksi hän oli koulupoikana pysynyt hiljaa. En olisi uskaltanut kysyä sitä, ja vaikka olisinkin, hänet oli suljettu poliisiasemalle eikä häntä luultavasti päästettäisi pian pois. En voinut kysyä neiti Mountjoylta, joka oli läimäissyt oven kiinni nenäni edestä, koska piti minua kylmäverisen tappajan jälkeläisenä. Lyhyesti sanottuna olin omillani.

Koko päivän mieleni perukoilla oli soinut sävelmä kuin viereisestä huoneesta kantautuva gramofonin ääni. Kunpa vain saisin sävelestä selvän.

Kumma tunne oli herännyt, kun tutkin sanomalehtipinoja autotallissa kirjaston takana. Se oli jotain mitä joku oli sanonut... Mutta mitä?

Joskus pakenevan ajatuksen tavoittelu on kuin pyydystäisi sisälle harhautunutta lintua. Ensin lintua väijyy, sitten hiipii varpaillaan lähemmäs, yrittää tarttua... ja lintu lennähtää kauemmas, se on aina käsien ulottumattomissa, räpistelee siipiään...

Niinpä niin! Siivet!

"Hän näytti taivaasta laskeutuvalta enkeliltä", joku Greyminsterin pojista oli sanonut. Toby Lonsdale se oli - nyt hänen nimensä palasi mieleeni. Miten erikoinen kuvaus koulupojalta tornista syöksyvästä opettajasta! Isä taas sanoi, että Twining näytti hetkeä ennen hyppäämistä pyhimykseltä, jolla on sädekehä pään päällä.

Paha vain etten ollut tutkinut arkistoja riittävän pitkälle. Hinley Chroniclen jutussa sanottiin varsin yksiselitteisesti, että poliisin tutkimukset opettaja Twiningin kuolemaa ja rehtori Kissingin postimerkin varkautta koskevasta jutusta olivat kesken. Mutta entäs Twiningin muistokirjoitus? Se oli julkaistu tietysti vasta myöhemmin, mutta mitä siinä sanottiin?

Kotvasen kuluttua istuin Gladysin selässä ja poljin kuin vimmattu kohti Bishop's Laceyta ja Cow Lanea.

Näin Suljettu-kyltin vasta kun olin muutaman metrin päässä kirjaston etuovesta. Niinpä tietenkin! Toisinaan aivojeni tilalla on pelkkää maissijauhoa; siinä asiassa Feely oli oikeassa. Tänään oli tiistai. Kirjasto aukeaisi seuraavan kerran vasta torstaiaamuna kymmeneltä.

Kun talutin Gladysia hissukseen kohti jokea ja autotallia, mietiskelin sellaisia hölmöjä tarinoita joita kerrotaan Lasten tunnilla: opettavaisia satuja, niin kuin satua pikku veturista ("minä pystyn tähän... ihan varmasti pystyn..."), joka saa vedettyä kokonaisen tavarajunan vuoren yli vain koska se uskoo kykenevänsä siihen. Koska se ei anna periksi. Avainasia oli se ettei anna periksi.

Avainasia? Minähän vein autotallin avaimen takaisin neiti Mountjoylle, muistin sen kirkkaasti. Mutta saattaisiko siitä olla kopio jossain? Ikkunalaudan alle piilotettu vara-avain siltä varalta, että joku unohtelevainen tyyppi olisi lähtenyt lomalle Blackpooliin ja vienyt avaimen taskussa mukanaan? Bishop's Lacey ei ollut (tai ei ainakaan ollut vielä pari päivää sitten ollut) mikään rikosten tyyssija, joten tuntui jossain määrin mahdolliselta että jonnekin olisi piilotettu avain.

Liu'utin sormiani oven yläkarmia pitkin, kurkistelin polkua reunustaviin pelargoniruukkuihin, nostin jopa paria epäilyttävältä näyttävää kiveä.

Ei mitään.

Tunnustelin kivimuurin halkeamia, joita näkyi kujalta aina ovelle saakka.

Ei vieläkään mitään. Ei yhtään mitään.

Kupersin käteni ikkunaa vasten ja kurkistin sisään, missä hapristuvien sanomalehtien kasat uinuivat hyllyillään. Niin lähellä, ja kuitenkin niin kaukana. Minua harmitti niin paljon että olisin voinut sylkäistä, ja sylkäisinkin.

Mitä Marie Anne Paulze Lavoisier olisi tehnyt minun asemassani? mietiskelin. Olisiko hän seissyt tässä puhisemassa ja puhkumassa niin kuin sellainen miniatyyrikokoinen tulivuori, joka syntyy kun keko ammoniumdikromaattia sytytetään tuleen? Jotenkin epäilin sitä. Marie Anne olisi työntänyt kemian mielestään ja käynyt oven kimppuun.

Väänsin ovenkahvaa voimieni takaa ja kaaduin suoraan ovesta sisään. Joku hölmö oli käynyt täällä ja jättänyt mokoman oven lukitsematta! Toivottavasti kukaan ei nähnyt. Sinänsä hyvä että tulin ajatelleeksi sitä, koska tajusin samalla että olisi järkevää työntää Gladys oven sisäpuolelle, missä kukaan ohi kulkevista uteliaista ei voisi nähdä sitä.

Kiersin varovasti huoneen keskellä olevan, peitetyn autonkorjausmontun ja menin huoneen perälle, missä kellastuneet sanomalehtipinot olivat.

Löysin minua kiinnostavan Hinley Chroniclen numeron vaivatta. Siinähän se olikin. Niin kuin olin arvellut, Twiningin muistokirjoitus oli ilmestynyt hänen kuolinuutisensa ilmestymistä seuranneena perjantaina:

Twining, Grenville, FM (Oxford) menehtyi äkillisesti viime maanantaina Hinleyn lähistöllä sijaitsevassa Greyminsterin koulussa seitsemänkymmenenkahden vuoden iässä. Hänen edesmenneet vanhempansa, Marius ja Dorothea Twining, olivat kotoisin Winchesteristä Hampshiren kreivikunnasta. Grenville Twiningia jäi suremaan hänen sisarentyttärensä Matilda Mounjoy Bishop's Laceysta. Hautajaiset pidettiin Greyminsterin kappelissa, missä muistotilaisuuden toimitti kaniikki Blake-Soames, joka toimii St Tancredin seurakunnan kirkkoherrana ja Greyminsterin koulun pappina. Kukkatervehdyksiä tuotiin valtavasti.

Mutta minne hänet oli haudattu? Oliko hänen ruumiinsa viety Winchesteriin ja laskettu lepoon hänen vanhempiensa viereen? Vai haudattiinko hänet Greyminsteriin? Sitä oli vaikea uskoa. Paljon todennäköisemmältä tuntui, että löytäisin hänen hautansa St Tancredin kirkkomaalta, parin minuutin kävelymatkan päässä siitä missä juuri sillä hetkellä seisoin.

Gladys kannattaisi jättää autotalliin, koska ei ollut mitään järkeä herättää tarpeetonta huomiota. Jos kulkisin kyyryssä ja pysyttelisin kanavan vieressä kulkevalla hinauspolulla pensasaidan takana, pääsisin helposti hautausmaalle asti kenenkään näkemättä.

Avatessani oven kuulin koiran haukuntaa. Rouva Fairweather, kirkon naisyhdistyksen puheenjohtaja, oli tulossa kujaa pitkin corginsa kanssa. Annoin oven painua kiinni, ennen kuin kumpikaan huomasi minua. Kurkistin ikkunasta ulos ja jäin katselemaan, miten koira nuuski tammenrunkoa ja rouva Fairweather tuijotti kaukaisuuteen, niin kuin ei muka yhtään tietäisi mitä hihnan toisessa päässä tapahtui.

Voi kehno! Minun olisi odotettava kunnes koira oli tehnyt asiansa. Katselin ympärilleni huoneessa.

Oven vierustoilla seisoi tilapäisen näköisiä kirjahyllyjä, joiden karkeatekoiset hyllyt olivat notkollaan ja näyttivät siltä, että ne oli kasannut hyvää tarkoittava mutta ei kovin taitava harrastelijapuuseppä.

Oven oikealla puolella oli monen sukupolven ajalta vanhentuneita hakuteoksia - monta vuosikertaa Crockfordin kirkkohakemistoja, Hazellsin vuosikirjoja, Whitakerin almanakkoja, Kellyn luetteloita, Brasseyn laivastovuosikirjoja - maalaamattomille puisille hyllyille tungettuina. Kannet olivat joskus olleet kirkkaan punaisia ja sinisiä, mutta nyt ne olivat ajan ja sisään tihkuvan päivänvalon ruskeiksi haalistamia ja haisivat hiirelle.

Vasemman puolen hyllyt olivat täynnä samanlaisia harmaita kirjoja, kaikissa sama nimi kullatuilla goottilaisilla kirjasimilla:

Greyminsteriläinen - ja muistin että ne olivat isän entisen koulun vuosikirjoja. Meillä oli jopa pari sellaista kotona Buckshawissa. Otin yhden hyllystä ja näin että se oli vuodelta 1942.

Laitoin sen takaisin hyllyyn ja liu'utin etusormeani vasemmalle hyllyssä olevien kirjojen selkiä pitkin: 1930... 1925...

Ja siinä se oli! 1920. Käteni tärisivät kun otin kirjan hyllyltä ja selasin sen läpi lopusta alkuun. Sivuilla vilisi juttuja kriketistä, soudusta, yleisurheilusta, stipendeistä, rugbysta, valokuvauksesta ja luonnon tarkkailusta. En nähnyt sanaakaan taikatemppu- tai postimerkkikerhosta. Siellä täällä oli valokuvia, joissa riveittäin poikia hymyili leveästi tai virnisteli kameralle.

Nimiösivun viereisellä sivulla oli muotokuva, mustalla reunustettu valokuva. Siinä hienostuneen näköinen herrasmies lakissa ja viitassa nojasi rennosti pöydänreunaan latinankirja kädessä ja katsoi kameraan lievästi huvittuneen näköisenä. Kuvan alla oli teksti: "Grenville Twining 1848-1920".

Ei muuta. Ei mitään mainintaa tapahtumista, jotka liittyivät hänen kuolemaansa, ei muistopuhetta, ei hienojen hetkien muistelua. Oliko yhteistuumin päätetty pysyä hiljaa?

Tähän kätkeytyi enemmän kuin ensi silmäyksellä näytti. Aloin käännellä sivuja verkalleen, silmäillä artikkeleita ja lukea kuvatekstejä aina kun sellainen kuvan alla oli.

Kun olin käynyt kirjasta läpi kaksi kolmannesta, silmiini osui nimi de Luce. Valokuvassa kolme poikaa paitahihasillaan ja koulun lakeissa istui nurmikolla vierellään eväskori ja viltti, jolla oli eväitä: leipää, hillopurkki, torttuja, omenoita ja pari pulloa inkivääriolutta.

Kuvatekstissä luki: "Uusi tulkinta Omar Khaijamista - Greyminsterin ruokapuoti antaa aihetta ylpeyteen. Vasemmalta oikealle: Haviland de Luce, Horace Bonepenny ja Robert Stanley poseeraavat samaan tyyliin kuin persialaisrunoilijan teoksessa."

Oli sanomattakin selvää, että vasemmanpuoleinen poika, joka istui risti-istunnassa huovan päällä, oli isä, iloisemman ja huolettomamman näköisenä kuin olin koskaan häntä nähnyt. Keskellä istuva pitkä ja hontelo poika, joka teeskenteli haukkaavansa voileipää, oli Horace Bonepenny. Hänet olisin tunnistanut ilman kuvatekstiäkin. Hänen leimuavanpunaiset kutrinsa olivat tallentuneet filminauhalle aavemaisena, päätä kiertävänä vaaleana aurana.

Värähdin väkisinkin, kun tulin ajatelleeksi miltä hän oli näyttänyt kuolleena.

Hieman erillään parivaljakosta istui kolmas poika, joka yritti kovasti saada paremman profiilinsa näkyviin siitä päätellen miten omituisesti käänsi päätään. Hän oli tumma ja komea ja tovereitaan vanhempi, ja hän näytti hyvältä kuin mykkäelokuvan näyttelijä.

Minulla oli outo tunne, että olin nähnyt nuo kasvot ennenkin. Yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi pudottanut liskon paidankauluksestani sisään. Toden totta olin nähnyt nuo kasvot, ja vieläpä aivan hiljattain! Valokuvan kolmas poika oli mies, joka vasta eilen esitteli itsensä minulle Frank Pembertonina; Frank Pemberton joka piti kanssani sadetta Buckshawin huvimajassa; Frank Pemberton joka kertoi minulle aamulla olevansa menossa katsomaan hautaholvia Nether Eatoniin.

Yksi kerrallaan asiat loksahtelivat kohdilleen ja näin totuuden kirkkaasti, vähän kuin suomut olisivat pudonneet silmistäni niin kuin Saulilla.

Frank Pemberton oli Bob Stanley, ja Bob Stanley oli niin sanottu "kolmas mies". Hän murhasi Horace Bonepennyn Buckshawin kurkkupenkissä. Olin valmis panemaan siitä pääni pantiksi.

Samalla kun koko kuvio pikkuhiljaa hahmottui, sydämeni alkoi hakata niin kuin se olisi pyrkinyt ulos rinnasta.

Pembertonissa oli ollut jotain epäilyttävää alusta saakka, mutta en ollut ajatellut asiaa sunnuntain huvimajatapaamisen jälkeen. Se oli jotain mitä Pemberton oli sanonut... mutta mitä?

Olimme puhuneet säästä, olimme kertoneet nimemme. Hän oli myöntänyt että tiesi nimeni jo, että hän oli katsonut sen Kuka kukin on -kirjasta. Miksi hän olisi niin tehnyt, kun oli tuntenut isän melkein koko elämänsä ajan? Saattoiko se olla vale, joka oli saanut näkymättömät tuntosarveni värisemään?

Hänen puheessaan oli ollut vieras korostus, muistin nyt. Ei voimakas, mutta kuitenkin...

Hän oli kertonut minulle kirjastaan, jonka nimi oli Pembertonin kartano-opas: kävelyretki menneiden aikojen halki. Kaipa se oli uskottavan kuuloista. Mitä muuta hän sanoi? Ei mitään sen merkittävämpää, jaaritteli jotakin siitä miten me olimme ikään kuin haaksirikkoutuneet autiolla saarella. Miten meidän pitäisi ystävystyä.

Mieleni perukoilla kytenyt tuohenpala syttyi yhtäkkiä liekkiin!

"Uskon että ajan mittaan ystävyytemme vain lujittuu."

Juuri niin hän sanoi! Mutta missä olin kuullut nuo sanat aiemmin?

Kuminauhan päässä olevan pallon lailla ajatukseni kimmahtivat erääseen talvipäivään. Vaikka oli ollut vasta alkuilta, puut salongin ikkunan takana olivat muuttuneet keltaisista oranssin kautta harmaiksi, ja taivas koboltinsinisestä mustaksi.

Rouva Mullet oli tuonut lautasellisen teeleipiä ja vetänyt verhot ikkunoiden eteen. Feely oli istunut sohvalla peilailemassa itseään teelusikan kuperasta puolesta, ja Daffy oli loikonut takkatulen ääressä isän vanhassa nojatuolissa. Hän oli anastanut Penrod-romaanin Harrietin pukeutumishuoneen pienestä kirjahyllystä, jossa oli Harrietin lapsuuden suosikkikirjoja, ja oli nyt lukemassa sitä meille ääneen.

Penrod Schofield oli kaksitoistavuotias, vuoden ja pari kuukautta minua vanhempi, mutta kuitenkin riittävän lähellä ollakseen jokseenkin kiinnostava. Minusta Penrod oli kuin Huckleberry Finn siirrettynä ensimmäisen maailmansodan aikaan johonkin tunnistamattomaan Keskilännen amerikkalaiskaupunkiin. Vaikka kirjassa oli vaikka millä mitalla talleja ja kujia ja korkeita lauta-aitoja ja jakeluautoja, jotka olivat vielä tuohon aikaan hevosten vetämiä, koko juttu vaikutti minusta yhtä vieraalta kuin jos tapahtumat olisivat sijoittuneet Pluto-planeetalle. Olin kuunnellut Feelyn kanssa haltioissaan, kun Daffy oli lukenut meille Scaramouchea, Aarresaarta ja Kahta kaupunkia, mutta jokin Penrodissa tuntui siltä että sen maailma oli meistä ajallisesti yhtä kaukana kuin edellinen jääkausi. Feely, jonka mielestä kirjoilla oli samalla lailla sävellaji kuin musiikkikappaleilla, sanoi että se oli C-duuri.

Daffyn uurastaessa sivu sivulta eteenpäin olimme silloin tällöin naurahdelleet Penrodin uhmalle vanhempia ja auktoriteetteja kohtaan, mutta tuolloin ihmettelin myös sitä, mikä tuossa hankaluuksiin joutuvassa pojassa oli saanut nuoren Harriet de Lucen mielikuvituksen ja ehkä rakkaudenkin heräämään. Ehkä nyt saisin siitä aavistuksen.

Muistin että kaikkein hauskin kohtaus oli se missä Penrod esiteltiin tekopyhälle pastori Kinoslingille, joka taputti Penrodia päälaelle ja sanoi: "Se on kuule sillä lailla että ajan mittaan ystävyytemme sen kun lujittuu, se on totinen tosi." Tällaisen alentuvan suhtautumisen kanssa olin joutunut elämään, joten nauraa hohotin varmaan liiankin kovaan ääneen.

Olennaista oli kuitenkin se, että Penrod oli amerikkalainen romaani, jonka oli kirjoittanut amerikkalainen kirjailija. Se ei luultavasti ollut täällä koto-Englannissa yhtä hyvin tunnettu kuin ulkomailla.

Olisiko Pemberton - tai Bob Stanley, joksi hänet nyt tiesin - saattanut törmätä kirjaan ja repliikkiin Englannissa? Olihan se toki mahdollista, mutta tuntui epätodennäköiseltä. Ja eikös isä sanonutkin, että Bob Stanley - samainen Bob Stanley joka oli liittoutunut Horace Bonepennyn kanssa - oli lähtenyt Amerikkaan ja pannut pystyyn epämääräisen postimerkkiyrityksen?

Pembertonin korostus oli peräisin Amerikasta! Entinen greyminsteriläinen, jonka puheessa oli aavistus Uutta maailmaa.

Mikä pölvästi olinkaan ollut!

Kurkistus ikkunasta vahvisti, että Fairweatherin muori oli kadonnut näkyvistä ja Cow Lane oli nyt autio. Jätin kirjan avoimena pöydälle, luikahdin ovesta ulos ja kiersin autotallin takaa joelle.

Vielä sata vuotta sitten Efonjoki oli kuulunut kanavaverkostoon, mutta enää sitä ei huomannut juuri muusta kuin hinauspolusta. Cow Lanen alapäässä oli joitakin mädäntyneitä paaluja, jotka olivat ennen reunustaneet pengerrystä, mutta kirkolle päin mentäessä joki oli paisunut entisten penkkojensa yli ja levinnyt paikoin laajoiksi suvantokohdiksi. Yksi sellainen oli St Tancredin kirkon takana olevan matalan soisen alueen keskellä.

Kipusin säänsyömän portin yli kirkkomaalle ja aloin kahlata vyötärönkorkuisessa ruohomeressä eri suuntiin kallellaan olevien hautakivien joukossa, kuin poijujen lomassa.

Lähimpänä kirkkoa olivat vanhimmat haudat sekä vauraimpien entisten seurakuntalaisten haudat, kun taas luonnonkivimuurin lähellä olivat tuoreemmat haudat.

Hautausmaan maaperä oli kerrostunut. Viidensadan vuoden jatkuva käyttö oli tehnyt siitä kuin kohonneen leivän, kuin uunista nostetun pullean limpun, ja se oli noussut reilusti ympäröivää maata korkeammalle. Minua hytisytti ihanasti, kun mietin millaisia hiivaisia jäänteitä jalkojeni alla lepäsi.

Kuljeskelin hetken aikaa päämäärättömästi hautakivien keskellä ja näin sukunimiä, jotka kuuli usein mainittavan Bishop's Laceyssa: Coombs, Nesbit, Barker, Hoare ja Carmichael. Tuossa haudassa, jonka kiveen oli kaiverrettu lammas, lepäsi pikku William, Tully Stokerin lapsi ja Maryn isoveli, joka olisi nyt kolmekymppinen mies jos olisi saanut elää. Pikku William oli kuollut viiden kuukauden ja neljän päivän ikäisenä "kuristustautiin", niin kuin hautakivessä sanottiin, keväällä 1919, eli vuotta ennen kuin Twining hyppäsi Greyminsterin kellotornista. Sittenhän oli hyvin mahdollista, että hänetkin oli haudattu johonkin lähistölle.

Hetken jo luulin löytäneeni hänet, sillä näin mustan hautakiven joka oli ylhäältä pyramidinmallinen ja jossa oli karkeasti kaiverrettuna nimi Twining. Mutta tarkemmin katsoen tämä Twining olikin nimeltään Adolphus, ja hän oli kadonnut merillä vuonna 1809. Hänen hautakivensä oli niin ihmeen hyvin säilynyt, etten voinut vastustaa kiusausta silittää sen viileää tasaista pintaa sormillani.

"Nuku hyvin, Adolphus", sanoin. "Missä sitten oletkin."

Olin vakuuttunut että opettaja Twiningin hautakivi - olettaen että hänellä sellainen oli, vaikka en jaksanut uskoa ettei olisi - ei ollut yksi noista kuluneista hiekkakivipatsaista, jotka olivat vinossa kuin huonot ruskeat hampaat, eikä se ollut myöskään noita korkeita pilarimaisia monumentteja, joissa oli roikkuvia kettinkejä ja synkkiä takorautaisia aitoja; ne kuuluivat Bishop's Laceyn rikkaimmille ja aristokraattisimmille suvuille (joukossa oli myös koko joukko edesmenneitä de Luceja).

Laskin kädet lanteille ja seisahduin vyötärönkorkuiseen heinikkoon hautausmaan reunamille. Kivimuurin toisella puolella kulki hinauspolku ja sen takana joki. Jonnekin sinne neiti Mountjoy oli kadonnut poistuttuaan kirkosta, heti sen jälkeen kun kirkkoherra oli pyytänyt rukoilemaan Horace Bonepennyn sielun puolesta. Minne hän oikein oli mahtanut mennä?

Kömmin taas kerran portin yli hinauspolulle. Erotin selvästi vesiheinäsuikaleiden keskellä astinkivet, jotka olivat hiljaa virtaavan joen vedenpinnan alapuolella. Ne kiemursivat leveän altaan poikki vastarannan matalalle hiekkatörmälle, jonka yläpuolella ja takana näkyivät Malplaquetin maatilan peltoa rajaavat piikkipensaat.

Riisuin kengät ja sukat ja astuin ensimmäiselle kivelle. Vesi oli kylmempää kuin olin odottanut. Nenäni vuoti edelleen ja silmäni vetistivät, ja mieleeni juolahti että luultavasti kuolisin keuhkokuumeeseen päivän tai parin päästä ja minusta tulisi St Tancredin hautausmaan vakituinen asukas ennen kuin ehtisin kissaa sanoa.

Etenin veden poikki varovasti, heiluttelin käsivarsia kuin siipiopastin rautatiellä ja pääsin rantamudan läpi kiinteälle maalle. Vedin itseni rantaheinikosta kiskomalla ylös penkereelle, tiukkaan pakkautuneelle maavallille joen ja viereisen pellon väliin.

Istuin alas tasatakseni hengitystäni ja pyyhkiäkseni mudan jaloista ruohotukolla, jollaisia kasvoi pensaiden vieressä. Jossain lähistöllä keltasirkku laulaa sirkutti. Yhtäkkiä se hiljeni. Vaikka höristin korvia, en kuullut kuin maaseudun kaukaisen huminan: etäistä maatilan koneista lähtevää säkkipillimäistä ininää.

Kun olin saanut sukat ja kengät taas jalkaan, pyyhkäisin tomun housuistani ja lähdin kävelemään pensaikon viertä - aluksi se vaikutti niin okaiselta ja piikikkäältä että läpi ei pääsisi mistään. Juuri kun olin kääntymäisilläni palatakseni samaa tietä takaisin, huomasin pensaikossa kapean kulkuväylän, oikeastaan vain vähän harvemman kohdan. Työnnyin pensaikon läpi sen toiselle puolelle.

Muutaman metrin päässä kirkon suunnassa jokin pisti esiin ruohikosta. Menin varovasti lähemmäs niskakarvat pystyssä kuin epäluuloisella neandertalilaisella.

Se oli hautakivi, jonka viimeistelemättömästä kaiverruksesta luin nimen Grenville Twining.

Kaltevassa hautakivessä oli sen lisäksi vain yksi sana: Vale! Vale! Sama sana jonka Twining oli huutanut ylhäältä tornista! Sen sanan Horace Bonepenny oli henkäissyt naamalleni kuolinhetkellään.

Yhtäkkiä minä oivalsin: kuoleva Bonepenny oli halunnut vain tunnustaa Twiningin murhan, ja kohtalo tarjosi hänelle sitä varten yhden ainoan sanan. Kun kuulin hänen tunnustuksensa, minusta tuli ainoa elossa oleva ihminen joka osasi yhdistää nuo kaksi kuolemaa. Ehkä Bob Stanleyn lisäksi. Meidän herra Pembertonimme.

Ajatus sai kylmät väreet hiipimään pitkin selkääni.

Twiningin hautakivessä ei ollut päivämääriä, aivan kuin hänet haudannut henkilö olisi halunnut pyyhkiä hänen menneisyytensä pois. Daffy oli lukenut meille tarinoita, joissa itsemurhan tehneet oli haudattu hautausmaan ulkopuolelle tai tienristeyksiin, mutta olin ajatellut että ne olivat lähinnä uskovaisten mummojen juttuja. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, makasiko Twining jalkojeni alla kuin Dracula opettajanviittaansa tiukasti käärittynä?

Viitta jonka löysin Anson Housen tornin katolta - se sama joka oli nyt poliisin hallussa - ei kuitenkaan ollut opettaja Twiningin viitta. Isä sanoi ihan selvästi, että Twiningilla oli pudotessaan ollut päällään oma viittansa. Samaa sanoi Toby Lonsdale Hinley Chroniclessa.

Saattoivatko he molemmat olla väärässä? Myönsihän isä kuitenkin, että aurinko häikäisi hänen silmiään. Mitä muuta hän kertoikaan?

Muistin tarkkaan, millä sanoilla hän kuvaili tornin reunalla seisovaa Twiningia:

"Hän näytti hehkuvan kauttaaltaan", isä oli kertonut. "Tukka muistutti nousevassa auringossa hohtelevaa kuparikiekkoa: se oli kuin pyhimyksen sädekehä."

Ja silloin koko kuvottava totuus näyttäytyi minulle: tornin reunalla oli ollut Horace Bonepenny. Horace Bonepenny leiskuvan punaisine hiuksineen; muita matkiva Horace Bonepenny; taikuuksia tekevä Horace Bonepenny.

Koko juttu oli taitavasti suunniteltu silmänkääntötemppu! Neiti Mountjoy oli oikeassa. Bonepenny todella tappoi hänen enonsa.

Horace Bonepenny houkutteli Twiningin tornin huipulle yhdessä toverinsa Bob Stanleyn kanssa, mitä luultavimmin sillä verukkeella että he palauttaisivat sinne piilottamansa varastetun postimerkin.

Isä oli kertonut minulle Bonepennyn mielikuvituksellisista matemaattisista laskelmista; hän tunsi varmasti tornin tiilet arkkitehtonisten selvitystensä perusteella yhtä hyvin kuin oman huoneensa.

Kun Twining uhkasi paljastaa heidät, he tappoivat hänet luultavasti murskaamalla hänen kallonsa tiilellä. Niin hirvittävän putoamisen jälkeen kuolettavaa iskua olisi mahdoton huomata. Ja sitten he lavastivat itsemurhan - jokainen vaihe suunniteltiin kylmäverisesti. Kenties he jopa harjoittelivat sitä.

Mukulakiville syöksyi Twining, mutta tornin reunalla seisoi Bonepenny, ja Bonepenny myös huusi lainaviitassa ja -lakissa Vale! alhaalla seisoville pojille. Vale saattoi viitata ainoastaan itsemurhaan.

Sen tehtyään Bonepenny kyyristyi tornin kaiteen taakse piiloon, ja samaan aikaan Bob Stanley työnsi ruumiin katossa olevasta sadevesiaukosta. Maassa seisoville auringon häikäisemille katsojille se näytti siltä kuin vanha opettaja olisi pudonnut suoraan alas. Se ei ollut oikeastaan muuta kuin "Tsang Fu ja kuolleista herääminen" esitettynä suurella näyttämöllä - sokaistunut yleisö ja kaikki.

Sen on täytynyt olla kertakaikkisen vakuuttavaa! Ja kaikkien näiden vuosien ajan isä oli uskonut, että Twining teki itsemurhan hänen vaikenemisensa takia, että hän oli vastuussa vanhan opettajan kuolemasta! Miten kamala taakka kannettavaksi, miten kauheaa!

Kolmeenkymmeneen vuoteen kukaan ei osannut epäillä sitä murhaksi, ei ennen kuin minä löysin todistuskappaleita Anson Housen tiilien välistä. He melkein selvisivät siitä kuin koira veräjästä.

Ojensin käteni ja kosketin Twiningin hautakiveä saadakseni itseni tasapainoon.

"Olet näköjään löytänyt hänet", joku sanoi takanani, ja ääni sai veren hyytymään suonissani.

Käännyin ympäri ja olin kasvokkain Frank Pembertonin kanssa.