Salaman valkoinen välähdys vei hetkeksi värit huoneesta, ja heti perään kuului korvia huumaava ukkosenjyrähdys. Säpsähdimme molemmat.

"Myrsky on suoraan yläpuolella", isä sanoi.

Osoitin nyökkäyksellä että olimme tässä ahdingossa yhdessä ja katsoin ympärilleni. Kirkkaasti valaistu pieni selli - paljas hehkulamppu pään päällä, teräsovi ja kenttävuode - ja kaatosade ulkona toivat jotenkin mieleen Meritiikeri-elokuvan sukellusveneen ohjaamon. Kuvittelin myrskyn jylinän syvyyspommiksi, joka räjähtää päämme päällä, ja yhtäkkiä minua ei enää pelottanut niin paljon isän puolesta. Ainakin me kaksi olimme yhdessä. Leikin, että niin kauan kuin pysyimme liikkumatta ja puhumatta, mikään maan päällä ei voisi meitä vahingoittaa.

Isä jatkoi kertomustaan aivan kuin mitään keskeytystä ei olisi ollutkaan.

"Me vieraannuimme toisistamme, Bony ja minä", hän sanoi. "Vaikka me jatkoimme opettaja Twiningin taikatemppukerhossa, kumpikin keskittyi omiin kiinnostuksenkohteisiinsa. Minun intohimoni olivat näyttävät lavatemput: naisen sahaaminen kahtia, kanarialintuhäkin taikominen kadoksiin, sen sellainen. Suurin osa näistä tempuista oli tietysti koulupojan budjettini ulottumattomissa, mutta kun aikaa kului, alkoi tuntua riittävältä vain lukea niistä ja oppia miten ne tehdään.

Bony puolestaan keskittyi näennäisen yksinkertaisiin temppuihin, joissa vaadittiin mitä suurinta sorminäppäryyttä ja jotka voitiin tehdä aivan katsojan nenän edessä hyvin pienellä määrällä apuvälineitä. Hän sai nikkelöidyn herätyskellon katoamaan kädestään ja ilmestymään sitten toiseen käteensä aivan siinä silmien alla. Hän ei koskaan suostunut näyttämään minulle, miten se tehtiin.

Niihin aikoihin opettaja Twining keksi perustaa postimerkkikerhon, se oli hänen toinen suuri intohimonsa. Hän arveli, että kun oppisimme keräämään, luetteloimaan ja kehystämään postimerkkejä eri puolilta maailmaa, oppisimme aika lailla historiasta, maantieteestä ja huolellisuudesta, puhumattakaan siitä että säännölliset keskustelut vahvistaisivat kerhon ujompien jäsenten itsetuntoa. Ja koska hän itse oli harras postimerkkien keräilijä, hän ei nähnyt yhtään syytä sille, etteikö jokikinen hänen pojistaan olisi yhtä innokas.

Hänen oma kokoelmansa oli minusta kuin maailman kahdeksas ihme. Hän oli erikoistunut brittiläisiin postimerkkeihin, varsinkin painovärien sävyvariaatioihin. Hän osasi kertoa ihmeen tarkasti, minä päivänä - joskus jopa mihin kellonaikaan - tietty merkki oli painettu. Vertailemalla mikroskooppisen pieniä viiruja ja eroavaisuuksia, jotka johtuivat kaiverrettujen painolevyjen kulumisesta, hän sai selville huikean määrän yksityiskohtaista tietoa.

Hänen kansioidensa aukeamat olivat mestariteoksia. Ai että niitä värejä! Ja miten merkit oli järjestetty sivuille, niin kuin jokainen niistä olisi yksi maaliläiskä Turnerin paletissa.

Varhaisimmat postimerkit olivat tietysti vuoden 1840 mustat merkit. Mutta pian musta muuttui ruskeaksi, ruskea punaiseksi, punainen oranssiksi, oranssi kirkkaan karmiininpunaiseksi; sitten tulivat indigonsininen ja venetsianpunainen - värien kirkas kukoistus, aivan kuin koko Brittiläinen imperiumi olisi puhjennut kukkaan. Mikä riemu!"

En ollut koskaan nähnyt isää niin eloisana. Yhtäkkiä hän näytti koulupojalta, hänen kasvonsa näyttivät aivan erilaisilta ja kiilsivät kuin kiillotettu omena.

Mutta nuo sanat riemusta: enkös ollutkin kuullut ne aiemmin? Sanoiko Tyyris Tyllerö niin Liisalle Ihmemaassa?

Istuin aivan hiljaa ja yritin saada selville, millaisia yhteyksiä isän mielessä syntyi.

"Siitä kaikesta huolimatta", hän jatkoi, "Twiningin filatelinen kokoelma ei ollut Greyminsterin arvokkain. Se kunnia kuului rehtori Kissingille, jonka postimerkkikokoelma ei ollut kaikkein laajin, mutta se oli hienoin - ehkä jopa korvaamaton.

Vaikka arvokkaan sisäoppilaitoksen rehtorilta niin voisi olettaa, Kissing ei ollut syntynyt rikkaaseen ja etuoikeutettuun perheeseen. Hän oli jäänyt syntyessään orvoksi, ja hänet oli kasvattanut hänen isoisänsä, kellovalimon työntekijä, Lontoon East Endissä, joka siihen aikaan tunnettiin pikemminkin musertavista elinoloista ja rikoksista kuin lähimmäisenrakkaudesta ja koulutusmahdollisuuksista.

Hänen isoisänsä oli menettänyt neljänkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä toisen kätensä hirvittävässä onnettomuudessa, johon liittyi jotenkin sulaa metallia. Hän ei ollut voinut enää harjoittaa ammattiaan, joten hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä kaduille kerjäämään; siinä kiipelissä hän eli lähes kolme vuotta.

Viisi vuotta aiemmin, vuonna 1840, Englannin valtiovarainministeriö oli antanut herrojen Perkins, Bacon & Petch liikelaitokselle yksinoikeuden painaa brittiläisiä postimerkkejä.

Liiketoimet kukoistivat. Pelkästään kahdentoista ensimmäisen vuoden aikana painettiin noin kaksi miljardia postimerkkiä, joista suurin osa päätyi lopulta roskakoriin. Jopa Charles Dickens on maininnut, miten suunnatonta kuningattaren päiden tuotanto oli.

Kaikeksi onneksi rehtori Kissingin isoisä löysi lopulta työpaikan juuri tästä samaisesta painolaitoksesta Fleet Streetiltä - lattianlakaisijana. Hän opetteli käyttelemään luutaa yhdellä kädellä paremmin kuin useimmat kahdella, ja koska hän vannoi kunnioituksen, täsmällisyyden ja luotettavuuden nimiin, hänestä tuli pian yksi yrityksen arvostetuimmista työntekijöistä. Tohtori Kissing kertoi minulle kerran, että itse vanha Joshua Butters Bacon, joka oli vanhempi osakas, kutsui aina hänen isoisäänsä kellonsoittajaksi kunnioituksesta tämän aiempaa ammattia kohtaan.

Kun rehtori Kissing oli vielä lapsi, hänen isoisänsä toi usein kotiin postimerkkejä, jotka oli hylätty ja heitetty pois painojäljen epätäydellisyyden takia. Nuo 'nätit paperinpalat', niin kuin hän niitä kutsui, olivat usein hänen ainoita leikkikalujaan. Hän saattoi viettää tunteja järjestelemällä ja lajittelemalla värikkäitä papereita sävyittäin, joita harjaantumaton silmä ei edes erottanut toisistaan. Hienoin lahja minkä hän oli saanut, hän kertoi, oli suurennuslasi, jonka hänen isoisänsä oli ostanut katukaupustelijalta pantattuaan šillingillä oman äitinsä vihkisormuksen.

Joka päivä koulumatkalla hän poikkesi niin monessa puodissa ja konttorissa kuin suinkin ja tarjoutui lakaisemaan liikkeen edustan jalkakäytävän, jos sai vastineeksi roskakoreissa lojuvat, postimerkeillä varustetut kirjekuoret.

Ajan myötä noista sievistä paperinpaloista muodostui kokoelma, jota kuninkaallisetkin kadehtivat, ja hänellä oli isoisältä saatu pieni suurennuslasi vielä silloin, kun hän oli edennyt Greyminsterin rehtoriksi.

'Yksinkertaiset nautinnot ovat parhaita', hänellä oli tapana sanoa meille.

Nuori Kissing käytti jo poikasena sitkeyttään ja sai stipendin toisensa jälkeen, kunnes tuli päivä, jolloin vanha kellonsoittaja katseli silmät kyynelissä, miten hänen lapsenlapsensa sai Oxfordin yliopistosta tutkintotodistuksen kahdesta aineesta korkeimmalla arvosanalla.

Monet luulevat virheellisesti että harvinaisimpia postimerkkejä ovat ne hirvitykset ja muotopuolet, joita väistämättä syntyy painotuotannon sivutuotteena, mutta se ei pidä paikkaansa. Vaikka sellaisista kauhistuksista saatetaan maksaa hurjia summia, oikeille keräilijöille ne ovat vain roskien keräämista talteen.

Todellisia harvinaisuuksia ovat ne joita on laskettu liikkeelle vain hyvin pieniä määriä, joko laillisesti tai muulla tavalla. Joskus ongelma huomataan, kun liikkeellä on joitakin tuhansia postimerkkejä, joskus joitakin satoja, niin kuin silloin jos yksi ainoa postimerkkiarkki onnistuu karkaamaan valtion holvista.

Mutta koko brittiläisen postilaitoksen historiassa vain yhden kerran - yhden ainoan kerran - yksi arkillinen postimerkkejä on poikennut huomattavasti miljoonista muista merkeistä.

Kerron nyt miten siinä kävi.

Kesäkuussa 1840 eräs järkensä menettänyt tarjoilijapoika nimeltään Edward Oxford tarttui kahteen pistooliin ja ampui avovaunuissa ohi ajavia kuningatar Viktoriaa ja prinssi Albertia, mutta ei aivan aseenkantaman päästä. Kaikeksi onneksi kumpikaan luoti ei osunut, eikä tuolloin viidettä kuukautta esikoistaan odottavalle kuningattarelle käynyt kuinkaan.

Jotkut pitivät murhayritystä chartistien juonena, jotkut taas oranialaisveljeskunnan salajuonena, jonka tarkoituksena oli nostaa Cumberlandin herttua Englannin valtaistuimelle. Jälkimmäisessä oli enemmän kuin ripaus totuutta, vaikkei hallitus sitä uskonutkaan, tai ehkei se vain ollut valmis sitä myöntämään. Oxford maksoi rikoksestaan viettämällä seuraavat neljäkymmentä vuotta elämästään suljettuna Bedlamin mielisairaalaan - missä hän vaikutti tervejärkisemmältä kuin useimmat asukkaat ja monet lääkärit - mutta hänen toimeksiantajansa pysyivät vapaalla jalalla, piiloutuneena suurkaupunkiin. He punoivat jo uusia juonia.

Syksyllä 1840 Perkins, Bacon & Petch -kirjapainoon otettiin harjoittelijaksi muuan Jacob Tingle. Nuori Jacob oli luonteeltaan ennen kaikkea kunnianhimoinen, joten pian hän alkoi edetä alallaan aimo harppauksin.

Työnantaja ei vielä tiennyt, että Jacob Tingle oli pelinappula tappavan vaarallisessa pelissä, josta vain hänen hämäräperäiset isäntänsä olivat perillä."

Jos minua jokin tässä tarinassa hämmästytti, niin se oli tapa jolla isä herätti sen eloon. Tuntui kuin olisin voinut ojentaa käteni ja koskettaa noita tärkkikauluksisia, silinteripäisiä herrasmiehiä ja turnyyrihameisia ja hilkkoihin pukeutuneita leidejä. Ja samalla kun tarinan henkilöhahmot heräsivät eloon, niin teki myös isä.

"Jacob Tinglellä oli mitä salaisin tehtävä: hänen oli keinoja kaihtamatta painettava yksi ainokainen arkki Penny Black -postimerkkejä oranssilla painovärillä, joka hänelle oli tätä tarkoitusta varten toimitettu. Värin ja ennakkopalkkion oli hänelle ojentanut St. Paulin hautausmaan viereisessä oluttuvassa isohattuinen mies, joka istui kapakan varjoissa ja puhui hyytävästi kuiskaten.

Kun Jacob olisi saanut valearkin painettua, hänen pitäisi piilottaa se tavallisten Penny Blackien joukkoon, jotka odottivat kuljetusta postikonttoreihin eri puolille Englantia. Kun se olisi tehty, Jacobin tehtävä olisi suoritettu. Loppu jäisi kohtalon huomaan.

Ennemmin tai myöhemmin arkillinen oransseja postimerkkejä ilmestyisi esiin jossain päin Englantia, ja niiden viesti olisi selvääkin selvempi sille joka osaisi tulkita viestin. 'Olemme joukossanne', ne julistaisivat. 'Kuljemme keskuudessanne vapaasti ja kenenkään näkemättä.'

Pahaa aavistamaton postilaitos ei millään pystyisi kutsumaan turmiollisia postimerkkejä takaisin. Ja kun ne olisivat tulleet päivänvaloon, uutinen niiden olemassaolosta leviäisi kuin pensaspalo. Edes hänen majesteettinsa hallitus ei saisi pidettyä asiaa salassa. Se herättäisi kauhua jopa valtion johdossa."

Isä jatkoi: "Salaliittolaisten riveissä oli kuitenkin petturi, joka oli pannut liikkeelle sanan - vaikkakin liian myöhään - että oranssien postimerkkien löytyminen merkitsisi salaliittolaisille, että kaikkialla pitäisi aloittaa iskujen sarja kuninkaallista perhettä vastaan.

Salaliittolaisten suunnitelma vaikutti täydelliseltä. Jos se menisi pieleen, rikoksentekijöiden tarvitsisi vain odottaa aikansa ja yrittää jonain päivänä uudelleen. Mutta heidän ei tarvinnut yrittää uudelleen: kaikki sujui kuin tanssi.

Päivä sen jälkeen, kun Jacobilla oli ollut tapaaminen St. Paulin hautausmaan tuntumassa, kujalla Perkins, Bacon & Petchin takana syttyi näyttävä ja epäilyttävä tulipalo. Kun painotyöntekijät ja konttorinväki ryntäsivät ulos nähdäkseen tulipalon paremmin, Jacob veti kylmäverisesti painoväripullon taskustaan, levitti oranssin värin painopellille telalla, jonka oli piilottanut hyllylle pullorivin taakse, avasi arkin kostutettua ja vesileimattua paperia ja painoi arkin. Se kävi kuin vettä vain.

Siinä vaiheessa kun muut työntekijät palasivat työpaikalle, Jacob oli jo sujauttanut oranssin postimerkkiarkin mustien arkkien väliin, puhdistanut painopellin, piilottanut likaiset rätit ja aloitteli tavallisten postimerkkien painamista, ja silloin vanha Joshua Butters Bacon sattui kulkemaan ohi ja onnitteli nuorukaista kylmäpäisyydestä vaaran uhatessa. Hän pääsisi vielä pitkälle valitsemallaan tiellä, sanoi konkari.

Mutta sitten kohtalo heitti kapuloita rattaisiin, niin kuin kohtalo usein tekee. Vehkeilijät eivät voineet etukäteen aavistaa, että isohattuinen mies jäisi vielä samana iltana karanneen kuormahevosen alle sateisella Fleet Streetillä ja turvautuisi henkihieverissä lapsuutensa uskoon ja tunnustaisi juonen - Jacob Tingleä myöten - sadeviittaan sonnustautuneelle poliisille, jota luuli papinkauhtanaan pukeutuneeksi katoliseksi papiksi.

Siihen mennessä Jacob oli kuitenkin jo tehnyt likaisen työn, ja oranssit postimerkit kiisivät yössä postin mukana johonkin Englannin tuntemattomaan kolkkaan. Toivottavasti tämä ei ole sinusta aivan tylsistyttävää, Harriet?"

Harriet? Kutsuiko isä minua Harrietiksi?

Ei ole aivan tavatonta, että isät joilla on useampi tytär laskettelevat heidän nimensä vanhimmasta lähtien tapaillessaan nuorimman nimeä, ja olin jo kauan sitten tottunut siihen, että minua kutsuttiin nimellä "Ophelia Daphne Flavia, jo nyt on". Mutta Harriet? Ei ikinä! Oliko se vain lipsahdus, vai kuvitteliko isä todella kertovansa tarinaa Harrietille?

Olisin halunnut ravistella isää kunnolla, olisin halunnut halata häntä, olisin halunnut kuolla.

Ymmärsin että lumous saattaisi rikkoutua jos sanoisin jotain, joten keikuttelin päätäni ikään kuin se olisi vaarassa pudota.

Ulkona tuuli riepotti ikkunan vierustan köynnöksiä ja rankkasade piiskasi maata.

"Siitä nousi kova meteli", isä lopulta jatkoi, ja minä lakkasin pidättämästä hengitystä.

"Valtakunnan jokaiselle postimestarille lähti sähkösanoma. Mihin Englannin kolkkaan oranssit postimerkit sitten päätyisivätkin, ne piti oitis panna lukkojen taakse ja niiden olinpaikka ilmoittaa kiireen vilkkaa valtiovarainministeriöön.

Suurimmat Penny Black -toimitukset olivat menneet kaupunkeihin, joten arveltiin että oranssit merkit ilmaantuisivat esiin Lontoossa tai Manchesterissa, kenties Sheffieldissä tai Bristolissa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Cornwallin syrjäisimmillä perukoilla on kylä nimeltä St Mary-in-the-Marsh. Siellä ei koskaan ollut tapahtunut mitään, eikä odotettukaan tapahtuvan.

Siellä oli postimestarina muuan Melville Brown, vanhempi herra joka oli ohittanut tavanomaisen eläkkeellejäämisiän jo joitain vuosia aiemmin. Hän yritti panna pienestä palkastaan vähäsen syrjään 'selvitäkseen hautuumaalle', kuten hän selitti jokaiselle joka jaksoi kuunnella.

Koska St Mary-in-the-Marshiin, monessakin mielessä syrjäiseen kolkkaan, ei sähkötetty toimintaohjeita, postimestari Brown koki joitakin päiviä myöhemmin melkoisen yllätyksen avatessaan Penny Black -lähetystä ja laskiessaan varmuuden vuoksi arkkien lukumäärää: kadonneet postimerkit olivat sanan- mukaisesti siinä hänen hyppysissään.

Tietenkin hän huomasi oranssit merkit heti ensi silmäyksellä. Jollekulle oli tapahtunut karmea erehdys! Lähetyksen mukana ei ollut Ohjeita postimestarille -esitettä, niin kuin yleensä kuului olla kun pennyn postimerkistä ilmestyi uusi väri. Ei, tämä oli mitä merkittävin tapaus, vaikka Brown ei vielä tiennytkään millä tavalla.

Hetken ajan - mutta vain pienen hetken - hän tuumi että tämä kummallisen värinen postimerkkiarkki saattoi olla nimellisarvoaan arvokkaampi. Vajaat puoli vuotta sen jälkeen kun itseliimautuvat postimerkit esiteltiin, jotkut joilla ei ollut parempaakaan tekemistä, Brownin arvion mukaan mitä luultavimmin lontoolaisia, olivat alkaneet kerätä postimerkkejä pieniin kansioihin. Jos postimerkin painojälki oli vinossa tai tarkistustunnisteet väärin päin, merkistä saattoi saada punnan tai pari, ja jos merkkejä oli kokonainen arkillinen, niin...

Mutta Melville Brown oli niitä ihmisiä, jotka ovat yhtä harvinaisia kuin arkkienkelit: hän oli rehellinen mies. Niinpä hän lähetti välittömästi sähkösanoman valtiovarainministeriöön, ja tunnin sisällä ministeriön kuriiri lähetettiin Paddingtonista hakemaan postimerkkejä takaisin Lontooseen.

Hallitus halusi että epäkelpo arkki tuhottaisiin viivyttelemättä, juhlallisesti kuin sielunmessussa. Joshua Butters Bacon ehdotti että merkit sijoitettaisiin painotalon arkistoon tai kenties British Museumiin, missä tulevat sukupolvet voisivat niitä tarkastella.

Kuningatar Viktorialla, joka mielellään keräili tavaraa, oli kuitenkin omat suunnitelmansa: hän halusi saada itselleen yhden postimerkin muistoksi päivästä, jolloin oli selvinnyt salamurhaajan luodista; loput saisi tuhota merkit painaneen liikeyrityksen korkein virkamies. Ja kukapa saattoi väittää vastaan kuningattarelle? Brittiläiset joukot olivat samaan aikaan miehittämässä Beirutia, ja pääministerinä toimineella varakreivi Melbournella (jonka nimi oli joskus mainittu romanttisessa mielessä hänen majesteettinsa yhteydessä) oli muuta ajateltavaa. Ja niin asian annettiin olla.

Maailman ainoa arkki oransseja pennyn postimerkkejä poltettiin siis kulhossa Perkins, Bacon & Petchin johtajan työpöydällä. Mutta ennen tulitikun sytyttämistä Joshua Butters Bacon oli leikannut kirurgin huolellisuudella irti kaksi postimerkkiä - hammastus nimittäin keksittiin vasta muutamaa vuotta myöhemmin - toisesta kulmasta AA-tunnuksella varustetun merkin kuningatar Viktorialle ja vastakkaisesta kulmasta TL-merkin itselleen.

Nämä postimerkit tultaisiin myöhemmin keräilijöiden keskuudessa tuntemaan nimellä Ulsterin kostajat, vaikka niiden olemassaolo oli valtionsalaisuus monta vuotta ennen tuon nimen käyttöönottoa.

Vuosia myöhemmin, kun Baconin työpöytää hänen kuolemansa jälkeen siirrettiin, sen taakse jäänyt kirjekuori tipahti lattialle. Niin kuin olet ehkä jo arvannut, sen löysi lattianlakaisija, rehtori Kissingin kellonsoittajaisoisä. Koska vanha Bacon oli vainaa, Kissingin ukko ajatteli, mitä harmia siitä olisi kenellekään, jos hän veisi kuoressa olevan kirkkaan oranssin postimerkin kotiin leikkikaluksi kolmevuotiaalle lapsenlapselleen."

Tunsin kuinka poskeni alkoivat helottaa, ja rukoilin epätoivoisesti, että isä olisi niin poissa tolaltaan, ettei huomaisi. Kuinka voisin tilannetta pahentamatta kertoa hänelle, että olin pannut molemmat Ulsterin kostajat, toisessa kirjaimet AA ja toisessa TL, huolettomasti taskuni pohjalle ja että ne olivat siellä tälläkin hetkellä?