Luin kyseisen artikkelin ja mielenkiintoni kohdistui tekstin kahteen ensimmäiseen aukeamaan. Toisella aukemalla kerrottiin oppilaan näkökulmasta pienehkö tarina, jonka oppilas oli kirjoittanut mummolleen. Anti oli lyhennetysti seuraava: oppilas oli kertonut opettajalle olevansa kiinnostunut avaruudesta, ja opettaja oli ottanut toiveen tosissaan. Näin ollen oppilaat pääsivät tutustumaan kyseiseen aiheeseen. Opettaja oli ottanut myös toisen oppilaan kiinnostuksen vaatesuunnittelua kohtaan huomioon, ja onnistunut yhdistämään aiheet.

Tarinan luettuani ajattelin heti tavan olevan loistava. En tiedä miten vastaavaa tapaa toteutetaan koulumaailmassa, mutta mielestäni sitä tulisi käyttää tilanteen salliessa. Näin oppilaan ja opettajankin kiinnostus sekä innostus pysyisi korkeammalla. Se toisi vaihtelua opettajajohtoiseen opetukseen ja olisi ilmiölähtöistä sanan parhaassa merkityksessä. Artikkelissa mainittiin myös, että lyhyet, 45 minuuttiset tunnit, eivät mahdollista eheää kuvaa opitusta ja vaikeuttavat kokonaiskuvan muodostamista jatkuvan aiheen vaihtumisen vuoksi. Oikeasti oppilaita kiinnostavien ilmiöiden kautta tapahtuva opiskelu voisi muodostaa paremmin hahmotettavissa olevan kokonaisuuden. Tapa voi olla opettajalle myös raskas. Se vaatisi suurempaa taustatyötä ja valmistautumista ja olisi oppilaiden ideoiden varassa. Jokin hybridimalli voisi olla mielestäni oiva ratkaisu.