Ryntäsin länsiportaikkoon. Ensimmäinen ajatukseni oli herättää isä, mutta jostain syystä pysähdyin niille sijoilleni kuin jonkin voimakkaan näkymättömän magneetin pysäyttämänä. Daffy ja Feely olivat aivan onnettomia hätätilanteissa, heihin ei kannattaisi turvautua. Kiiruhdin niin nopeasti ja äänettömästi kuin pystyin talon takaosaan, keittiönportaiden yläpäässä olevan kamarin ovelle, ja koputin vaimeasti.

"Dogger!" kuiskasin. "Minä täällä, Flavia."

Sisältä ei kuulunut risaustakaan, joten koputin uudestaan. Meni suunnilleen kaksi ja puoli ikuisuutta, ennen kuin kuulin Doggerin tohvelien laahautuvan lattian poikki. Lukko naksahti kuuluvasti kun salpa vedettiin ylös, ja sitten ovea raotettiin varovasti. Doggerin naama näytti riutuneelta näin aikai- sin aamulla, aivan kuin hän ei olisi nukkunut ollenkaan.

"Puutarhassa on ruumis. Voisi olla hyvä jos tulisit mukaan", minä sanoin.

Kun siirtelin painoa jalalta toiselle ja järsin kynsiäni, Dogger katsoi minua tavalla, jota voi kuvailla vain syyttäväksi, ja katosi sitten huoneensa pimeyteen pukeutumaan. Viisi minuuttia myöhemmin seisoimme yhdessä puutarhapolulla.

Dogger ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa tekemisissä ruumiiden kanssa. Kuin olisi tehnyt sitä koko elämänsä, hän kyykistyi, painoi etu- ja keskisormen viistosti leukaluun taakse ja etsi pulssia. Ymmärsin hänen ilmeettömästä tuijotuksestaan, että pulssia ei tuntunut. Dogger nousi hitaasti seisomaan ja puisteli käsiään, ikään kuin ne olisivat tuhriintuneet johonkin.

"Menen kertomaan everstille."

"Eikö meidän pitäisi soittaa poliisille?" minä kysyin.

Dogger hieroskeli ajamatonta leukaansa pitkillä sormillaan kuin pohtien jotakin elämän ja kuoleman kysymystä. Buck- shawissa oli tiukat puhelimen käyttöä koskevat säännöt.

"Juu, kyllä meidän varmaan pitäisi", hän lopulta vastasi. Menimme verkkaisesti sisälle taloon.

Dogger nosti kuulotorven korvalleen, mutta huomasin että hän piti sormensa tukevasti kuulokkeen kannattimella. Hän aukoi ja sulki suutaan useita kertoja ja muuttui kalpeaksi kasvoiltaan. Hänen kätensä alkoi täristä, ja hetkisen luulin että hän pudottaisi koko kuulokkeen. Dogger loi minuun avuttoman katseen.

"Annahan kun minä soitan", minä sanoin ja otin kuulokkeen hänen kädestään.

"Bishop's Lacey 221", sanoin puhelimeen ja ajattelin odotellessani, että Sherlock Holmes olisi luultavasti hymyillyt tälle yhteensattumalle.

"Poliisilaitoksella", kuului linjan toisesta päästä virallisella äänellä.

"Onko siellä konstaapeli Linnet? Täällä puhuu Flavia de Luce Buckshawista", sanoin.

En ollut tehnyt tällaista koskaan ennen, joten yritin muistella mitä olin kuullut radiossa ja nähnyt elokuvissa.

"Haluaisin tehdä ilmoituksen kuolemantapauksesta", sanoin. "Voisitteko lähettää tänne komisarion?"

"Flavia-neiti, tarvitaanko siellä ambulanssia? Yleensä komisariota ei lähetetä paikalle, elleivät olosuhteet ole epäilyttävät. Odotahan niin etsin kynän..."

Jouduin kuuntelemaan sietämättömän pitkän ajan papereiden rapistelua hänen etsiskellessään kynää, ja lopulta hän jatkoi:

"No niin, kerrohan sitten vainajan nimi, hitaasti, sukunimi ensin."

"En tiedä nimeä, en tiedä kuka hän on", minä vastasin.

Se oli totta: en tiennyt hänen nimeään. Mutta sen minä tiesin, ja vieläpä liiankin hyvin, että puutarhassa makaava ruumis - jolla oli punaiset hiukset ja harmaa puku - oli sama mies jota olin vakoillut avaimenreiästä. Sama mies jonka kanssa isä¼

Mutta en minä sitä voinut kertoa.

"En tiedä hänen nimeään. En ole nähnyt häntä koskaan aiemmin."

Se oli menoa nyt.

Rouva Mullet ja poliisit saapuivat samaan aikaan, ensin mainittu jalkaisin kylästä ja jälkimmäiset sinisellä Vauxhall-umpiautolla. Sora rahisi autonrenkaiden alla, ja auton pysähdyttyä etuovi narahti auki ja ajotielle nousi mies.

"Neiti de Luce", hän sanoi, aivan kuin nimeni sanomalla olisi saanut minut valtaansa. "Voinko kutsua sinua Flaviaksi?"

Nyökkäsin myöntyvästi.

"Olen komisario Hewitt. Onko isäsi kotona?"

Komisario oli mukiinmenevän näköinen mies, jolla oli laineikkaat hiukset, harmaat silmät ja vähän bulldoggia muistuttava olemus; hän toi mieleeni Spitfiren hävittäjä-ässän Douglas Baderin, jonka kuvia olin nähnyt vanhoissa The War Illustrated -sotalehdissä salongin pöydällä.

"Hän on kyllä kotona mutta hivenen huonovointinen", sanoin. Olin oppinut ilmauksen Ophelialta. "Voin viedä teidät ruumiin luo."

Rouva Mulletin suu loksahti auki ja silmät revähtivät ammolleen. "Voi herranen aika! Mitä sinä nyt oikein, Flavia-neiti, ai kauhea sentään!"

Jos hänellä olisi ollut esiliina yllään, hän olisi varmaankin viskannut sen äkkiä pois ja karannut, mutta hänellä ei ollut esiliinaa. Niinpä hän hoippui avonaisesta ovesta sisään.

Auton takapenkille oli jäänyt istumaan kaksi poliisia sinisissä asuissaan kuin määräyksiä odottaen, ja nyt he alkoivat purkautua autosta ulos.

"Rikosylikonstaapeli Woolmer ja rikosylikonstaapeli Graves", komisario Hewitt esitteli. Woolmer oli kömpelönoloinen ja leveäharteinen, nenä lytyssä kuin ammattinyrkkeilijällä; Graves taas oli eloisa ja pienikokoinen vaaleatukkainen mies, jonka kasvoilla oli leveä hymy ja hymykuopat hänen kätellessään minua.

"Näyttäisitkö nyt ystävällisesti meille tietä", komisario Hewitt pyysi.

Rikosylikonstaapelit purkivat varusteensa Vauxhallin matkatavaratilasta, minkä jälkeen johdatin heidät juhlallisessa jonossa talon halki puutarhaan.

Näytin heille ruumiin ja jäin ihastuksissani katselemaan, kuinka ylikonstaapeli Woolmer otti kameransa esille, asetteli sen puisen kolmijalan päälle ja sääteli paksuilla makkarasormillaan pieniä hopeisia nupikoita hämmästyttävän näppärästi. Hän otti useita otoksia puutarhasta ja osoitti erityistä mielenkiintoa kurkkupenkkiä kohtaan, ja samaan aikaan ylikonstaapeli Graves availi kulunutta nahkalaukkua, jossa oli pulloja siisteissä riveissä ja jossa näin myös paketillisen pergamiinikuoria.

Astahdin vesi kielellä lähemmäs nähdäkseni paremmin.

Komisario Hewitt asteli varovasti kurkkujen keskellä ja sanoi: "Kuule Flavia, voisitkohan kenties pyytää jotakuta järjestämään meille teetä?"

Hän oli varmasti huomannut ilmeeni.

"Meillä on ollut tänään aikainen herätys. Luuletko että saisit järjestettyä pienen teetarjoilun?"

Tätä se sitten oli. Kun oli tällaiseksi sattunut syntymään, niin tätä saisi kestää loppuun asti. Ainoalle näkyvissä olevalle naisihmiselle ei edes sanottu annapa-pikainen-pusu-ja-mene-sitten-huolehtimaan-huushollista, vaan käskettiin vain lähteä nostelemaan ja katsoa että teevesi pantaisiin tulelle. Että pitäisi järjestää pötyä pöytään, joopa joo! Minä hän minua oikein piti, jonain hanslankarina vai?

"Menen katsomaan mitä saan aikaan, herra komisario", sanoin. Toivottavasti hyiseen äänensävyyn.

"Kiitoksia", komisario Hewitt sanoi. Kun olin jo astelemassa keittiötä kohti, hän huusi perääni: "Niin ja Flavia..."

Käännyin odottavasti häneen päin.

"Me tulemme sitten sisään. Sinun ei tarvitse enää tulla tänne ulos."

Ettäs kehtasi! Oli sillä otsaa!

Ophelia ja Daphne olivat jo aamiaispöydässä. Rouva Mullet oli ehtinyt kertoa karmeat uutiset, ja heillä oli ollut yllin kyllin aikaa asetella itsensä teeskennellyn välinpitämättömiin asentoihin.

Ophelian huulet eivät vielä olleet reagoineet pikku sekoitukseeni, ja muistutinkin mielessäni itseäni merkitsemään myöhemmin muistiin, mihin aikaan tein havainnon.

"Minä löysin kurkkupenkistä ruumiin", kerroin heille.

"Ihan sinun tapaistasi", Ophelia tokaisi ja jatkoi kulmakarvojensa sukimista.

Daphne oli lukenut Otranton linnan loppuun ja oli nyt syventynyt Nicholas Nicklebyn elämään ja seikkailuihin. Huomasin kuitenkin että hän pureskeli alahuulta lukiessaan; selvä merkki keskittymisvaikeuksista.

Seurasi teatraalinen hiljaisuus.

"Oliko verta paljon?" Ophelia kysyi lopulta. "Ei pisaraakaan", minä vastasin.

"Kenen ruumis se on?"

"En minä tiedä", sanoin hyvilläni siitä että saatoin piileskellä totuuden selän takana.

"Tuntemattoman vainajan arvoitus", Daphne julisti BBC:n radiokuuluttajan äänellä ja pakotti itsensä pois Dickensin parista, mutta piti kuitenkin sormea kirjanmerkkinä.

"Mistä tiedät että hän on tuntematon?" kysyin.

"Sehän on selvää", Daffy vastasi. "Ruumis et ole sinä, se en ole minä, eikä se ole Feely. Rouva Mullet on keittiössä ja Dogger puutarhassa poliisien kanssa, ja hetki sitten kuulin isän kylpevän yläkerrassa."

Olin vähällä paljastaa, että hetkeä aiemmin pesulla olin ollut minä eikä isä, mutta päätinkin pysyä hiljaa, koska pienikin viittaus kylpemiseen johti aina irvailuun minun puhtaudestani. Sen jälkeen mitä puutarhassa oli aamulla sattunut, olin kuitenkin tarvinnut pikaista saippuapesua.

"Hänet luultavasti myrkytettiin", sanoin. "Se tuntematon mies siis."

"Ainahan se on myrkkyä", Feely totesi hiuksiaan pöyhien. "Ainakin niissä rikosromaaneissa joissa on likaisenkeltaiset kannet. Tosin tämä mies varmaan teki sen kohtalokkaan virheen, että meni syömään rouva Mulletin vaniljavanukaspiirasta."

Feely työnsi keitetyn pehmeän kananmunansa rippeet kauemmas, ja samalla jokin välähti mielessäni kuin tulipesästä takan edustalle lennähtävä kekäle, mutta ennen kuin ehdin tutkia ajatusta tarkemmin, se oli kadonnut.

"Kuuntelehan kun Fanny Squeers kirjoittaa kirjettä", Daphne sanoi ja alkoi lukea ääneen:

"...isä on yhä sinisen ja vihreän kirjavilla mustelmilla ja hirveän näköinen. Meidän piti kantaa hänet alakertaan keittiöön, jossa hän nyt makaa... Kun teidän veljenpoika jota suosittelitte opettajaksi oli tehnyt tämän isälleni ja hyppinyt hänen päällään ja käyttänyt kieltä jolla en aijo saastuttaa kynääni, hän kävi äitini kimppuun kuin jalo- peura ja paiskasi hänen maahan niin että hiuskampa upposi äitin päähän monta tuumaa. Ihan vähältä piti ettei se tunkeutunut kalloon. Meillä on lääkärintotistus jossa sanotaan että jos se olisi tunkeutunut kalloon kilpikonnanluu olisi vahinkoittanut hänen aivojaan."

Daphne vaikeni hetkeksi ja jatkoi:

"Ja sitten tulee tällaista: Minä ja veljeni jouduimme sitten hänen raivonsa kohteeksi ja olemme kärsineet kovasti ja siitä päättelemme kauhuksemme että olemme saaneet sisäisiä vammoja vasitenkin kun ulkonaisia merkkejä ei ole havaittavissa. Minä en voi lakata huutamasta ääneen tätä kirjoittaessani..."

Se kuulosti minusta klassiselta syanidimyrkytykseltä, mutta minua ei huvittanut kertoa näkemystäni näille kahdelle moukalle.

"En voi lakata huutamasta ääneen tätä kirjoittaessani", Daffy toisti. "Ajattele!"

"Tiedän tunteen", sanoin, työnsin koskemattoman aamiaislautaseni kauemmas ja lähdin hitaasti kapuamaan itäportaikkoa pitkin laboratoriooni.

Aina kun ajatukseni olivat sekaisin, suuntasin sanctum sancto- rumiin. Siellä, pullojen ja pikarien keskellä, annoin kemian hengen kietoutua ympärilleni. Toisinaan toistin suurten kemistien tekemiä mullistavia kokeita vaihe vaiheelta. Tai otin rakastavasti hyllystä jonkin kirjan, jonka Tar de Luce oli hankkinut arvokkaaseen kirjakokoelmaansa, niin kuin vaikka Antoine Lavoisierin kirjan Traité élémentaire de chimie englanninkielisen käännök- sen, joka oli painettu vuonna 1790 mutta jonka sivut olivat yhä 160 vuoden jälkeenkin rapisevia kuin lihakauppiaan käärepaperi. Miten ihailinkaan ennen vanhaan käytettyjä nimiä, joita vilisi kirjan sivuilla: antimonivoi, arsenikkikukka...

Lavoisier kutsui niitä pistäviksi myrkyiksi, mutta minä nau- tiskelin näiden sanojen lausumisesta kuin kylpylään karannut porsas.

"Kuninkaan keltainen!" sanoin ääneen pyöritellen sanoja suussani - maistelin niitä välittämättä niiden myrkyllisyydestä.

"Venuksen kristallit! Boylen höyryävä liemi! Muurahaisöljy!"

Tällä kertaa konsti ei kuitenkaan tepsinyt: ajatukseni palasivat yhä uudestaan isään ja siihen mitä olin nähnyt ja kuullut. Kuka oikein oli Twining, "vanha käppänä", mies jonka isä väitti heidän tappaneen? Ja miksi isä ei ollut tullut aamiaiselle? Se huolestutti minua kovasti. Isä sanoi aina, että aamiaisen syönti oli yhtä juhlaa, ja minun tietääkseni mikään mahti maailmassa ei saanut isää jättämään sitä väliin.

Mietiskelin myös Daphnen lukemaa pätkää Dickensin kirjasta, niitä sinisen ja vihreän kirjavia mustelmia. Olisiko isä voinut tapella sen vieraan miehen kanssa ja saada vammoja, joita ei olisi pystynyt peittelemään aamiaispöydässä? Tai olisiko hän voinut saada Fanny Squeersin kuvailemia sisäisiä vam- moja, joista ei jäänyt ulkoisia väkivallan merkkejä. Ehkä niin oli käynyt myös sille punahiuksiselle miehelle. Se selittäisi miksi en ollut nähnyt verta. Saattoiko isä olla murhaaja? Jo toisen kerran?

Pääni oli pyörällä. Paras keksimäni keino rauhoittaa mieltä oli Oxford English Dictionaryn lukeminen. Avasin sanakirjan V-kirjaimen kohdalta. Minkä sanan se mies olikaan hönkäissyt naamalleni? Vale! Se se oli.

Selailin sivuja: vagabondical, vagrant, vain... Siinä se oli. Vale: hyvästi, jää hyvästi. Se oli yksikön toisen persoonan käskymuoto latinan verbistä valere, olla hyvin.

Olipa outoa sanoa sellaista kuoleman hetkellä ihmiselle jota ei tunne.

Yhtäkkiä ajatukseni keskeytyivät kun eteisaulasta kuului meteliä. Joku räimi siellä päivällisgongia oikein kunnolla. Se oli suurikokoinen kumistin, joka näytti siltä kuin se olisi ollut peräisin jostain J. Arthur Rankin elokuvan alkukohtauksesta, eikä sitä ollut käytetty aikoihin - ehkä sen takia säikähdinkin siitä lähtevää mekkalaa niin pahanpäiväisesti.

Säntäsin pois laboratoriosta, pyyhälsin portaat alas ja näin kookkaan miehen seisomassa gongin vieressä lyöntikapula kädessään.

"Kuolemansyyntutkija", mies sanoi, ja saatoin vain olettaa hänen tarkoittavan itseään. Vaikka hän ei vaivautunut kertomaan nimeään, tunnistin hänet heti tohtori Darbyksi, joka oli toinen Bishop's Laceyn ainoan lääkärinpraktiikan osakkaista.

Tohtori Darby oli kuin ilmetty John Bull: punakat kasvot, monta leukaa, iso maha joka oli kuin tuulessa pullistunut purje. Hän oli pukeutunut ruskeaan pukuun ja keltaiseen ruudulliseen liiviin, ja hän kantoi mukanaan mustaa perinteistä lääkärinlaukkua. Jos hän tunnisti minut tytöksi, jonka käteen hän oli edellisvuonna ommellut tikkejä lasisen laboratorioastian kanssa sattuneen haaverin takia, hän ei osoittanut sitä millään tavoin vaan seisoi paikoillaan odottavasti kuin vainun saanut ajokoira.

Isää ei näkynyt vieläkään, ei liioin Doggeria. Tiesin että Daffy ja Feely eivät ikinä alentuisi reagoimaan kellonsoittoon ("Se on niin pavlovilaista", Feely sanoi), ja rouva Mullet pysyi aina keittiössä.

"Poliisit ovat puutarhassa", sanoin. "Näytän teille tietä."

Astuessamme ulos päivänpaisteeseen komisario Hewitt oli tutkimassa kurkkupenkistä ikävästi pilkistävän mustan kengän nauhoja ja nosti nyt katseensa.

"Huomenta, Fred. Sinun on parasta tulla vilkaisemaan tätä", hän sanoi.

"Mmm-hmm", tohtori Darby totesi. Hän avasi laukkunsa, tonki sitä hetkisen ja otti sitten esiin valkoisen paperipussin.

Hän nosti pussista kahdella sormella minttukaramellin, sujautti sen suuhunsa ja alkoi imeskellä äänekkäästi nautiskellen.

Hetkeä myöhemmin hän asteli vihannespenkkiin ja polvistui ruumiin viereen.

"Tunnemmeko me hänet?" hän kysyi karkkiaan mutustellen. "Ei siltä vaikuta", komisario Hewitt vastasi. "Taskut ovat tyhjät, ei henkilöllisyystodistusta... Mutta on syytä olettaa että hän on hiljattain tullut Norjasta."

Tullut hiljattain Norjasta? Tämä oli nyt sellainen päätelmä, joka kelpaisi jopa suurelle salapoliisi Holmesillekin - ja kuulin sen omilla korvillani! Annoin melkein komisariolle anteeksi hänen taannoisen töykeytensä. Melkein... en aivan.

"Olemme aloittaneet selvitykset siitä missä hänet on viimeksi nähty ja niin edelleen."

"Hemmetin norjalaiset!" sanoi tohtori Darby, suoristautui ja sulki laukkunsa. "Tulevat tänne parveilemaan niin kuin linnut majakan valokeilaan, heittävät henkensä ja antavat meidän siivota jäljet. Se ei ole reilua, eihän?"

"Mikä mahtoi olla kuolinaika?" komisario Hewitt kysyi.

"Vaikea sanoa. Niinhän se aina on. Tai ei aina mutta usein."

"Suunnilleen?"

"En osaa arvioida sinerryksen perusteella; menee nimittäin hetki ennen kuin tietää onko se tulossa vai menossa. Kahdeksasta kahteentoista tuntia, luulisin. Pystyn arvioimaan tarkemmin kun olemme saaneet tämän kaverin pöydälle tutkittavaksi."

"Eli mihin aikaan hän kuoli?"

Tohtori Darby työnsi hihaansa ylemmäs ja katsoi kelloaan. "No katsotaanpa... Kello on nyt 8.22, eli hän kuoli aikaisintaan samoihin aikoihin eilen illalla ja viimeistään puolenyön tienoilla."

Puolenyön tienoilla! Henkäisin varmaan kuuluvasti, koska sekä komisario Hewitt että tohtori Darby kääntyivät katsomaan minua. Miten voisin kertoa heille, että vain muutamaa tuntia aiemmin tämä vieras mies Norjasta oli puhaltanut viimeisen kerran kasvoilleni?

Ratkaisu oli yksinkertainen. Otin jalat alleni.

Näin Doggerin saksimassa kirjaston ikkunan edustan kukkalavan ruusuja. Ilmassa leijui ruusujen huumaava tuoksu ja itämailta tuotujen puulaatikoiden ihana aromi.

"Eikö isää ole vielä näkynyt?" kysyin.

"Lady Hillingdonit ovat erityisen hienoja tänä vuonna, Flavia-neiti", hän sanoi aivan kuin salakähmäistä öistä kohtaamistamme ei olisi ensinkään tapahtunut. Hyvä on, ajattelin, pelataan sitten tätä peliä.

"Niinpä ovatkin", sanoin. "Entä miten isä voi?"

"Hän nukkui vissiin yönsä huonosti. Taitaa olla torkuilla." Torkuilla? Miten hän olisi voinut palata vuoteeseen kun paikka kuhisi poliiseja?

"Miten hän suhtautui kun kerroit hänelle - tiedäthän - siitä miten puutarhassa kävi?"

Dogger kääntyi ja katsoi minua suoraan silmiin. "En kertonut hänelle."

Dogger kurotti kättään ja napsautti saksilla irti ei-aivan- täydellisen nupun. Nuppu putosi maahan ja jäi lojumaan var- joisaan kohtaan ryppyisenä ja keltaisena.

Tuijottelimme irronnutta ruusunnuppua ja mietimme molemmat paraikaa seuraavaa siirtoa, kun komisario Hewitt ilmestyi nurkan takaa.

"Flavia, haluaisin jutella kanssasi", hän sanoi ja lisäsi: "Sisällä."