Selkäpiitäni karmi, niin kuin sanotaan. Hetken luulin että isä oli saanut sydänkohtauksen, kuten liikuntaa vältteleville isille usein käy. He istuvat muina miehinä ja käskevät lasten pureskella jokaista suupalaa 29 kertaa, ja seuraavassa hetkessä saa lukea Daily Telegraphista jotain tällaista:

Calderwood, Jabez, Frintonin pappilasta. Yllättäen ollessaan kotona lauantaina kuluvan kuun 14. päivänä... Viisikymmentäkaksi-vuotias. Senjasen vanhin poika... plaaplaa... plaaplaaplaa... Suremaan jäävät tyttäret Anna, Diana ja Trianna...

Jabez Calderwood ja hänen kaltaisensa saattoivat pompahtaa taivaaseen kuin vieteriukot ja jättää jälkeensä synkänkuuloisen valikoiman tyttäriä, jotka saisivat opetella huolehtimaan itse itsestään.

Minähän olin jo menettänyt toisen vanhemman. Ei isä voisi tehdä niin rumaa temppua.

Vai voisiko?

Ei. Nyt hän hengitti nenän kautta pärskyen kuin valjakkohevonen ja kurotti kohti kynnyksellä olevaa lintua. Hän nappasi postimerkin sen nokasta pitkillä sormillaan, jotka oli- vat kuin huterat valkoiset pinsetit, ja sujautti rikkoutuneen paperinpalan liivintaskuun. Hän osoitti linnun pientä ruumista vapisevalla etusormellaan.

"Rouva Mullet, hankkiutukaa eroon tuosta", hän sanoi tukahtuneella, tuntemattomalla äänellä, kuin jonkun muukalaisen äänellä.

"Ai kauhea, herra eversti", rouva Mullet sanoi. "En minä... Tarkoitan vaan että..."

Mutta isä oli jo lähtenyt kohti työhuonettaan ähkien ja puuskuttaen kuin mikäkin höyryveturi.

Rouva Mulletin lähdettyä hakemaan rikkalapiota käsi suun edessä minä livahdin omaan huoneeseeni.

Buckshawin makuuhuoneet olivat avaria kuin zeppeliinihallit, ja minun huoneeni, joka sijaitsi eteläsiivessä - tai Tarin siivessä, niin kuin me sitä kutsuimme - oli vieläpä suurimmasta päästä. Tapetti oli peräisin 1800-luvun puolivälin tienoilta (sinapinkeltaisella pohjalla oli räiskeitä, jotka näyttivät sotkuun menneeltä verenpunaiselta langalta) ja se sai huoneen tuntumaan vielä avarammalta: kylmältä, rajattomalta, vetoiselta autiomaalta. Jopa kesäisin vaellus huoneen poikki kaukaiselle ikkunan vierustan pesupöydälle oli sellainen kokemus, että sitä olisi saattanut pelätä jopa etelänavankävijä Scott; se oli yksi niistä syistä, joiden takia saatoin jättää pesun väliin ja kii- vetä suoraan pylvässänkyyni, kääriytyä villapeittoon ja istua pienen ikuisuuden risti-istunnassa miettimässä elämääni.

Muistelin sitä kertaa, kun raaputin voiveitsellä paloja keltatautisesta tapetistani. Daffy oli aiemmin kertonut yhdestä A. J. Croninin kirjasta, jossa joku äijäparka sairastui ja kuoli nukuttuaan huoneessa, jonka seinäpaperit oli värjätty arsenikkipohjaisella aineella. Niinpä kuljetin irrottamani tapetinpalat toiveikkaana laboratoriooni analysoitavaksi.

Mutta ei mitään tylsää Marshin testiä minulle, kiitos vaan! Käytin mieluummin sellaista menetelmää, jossa arseeni hapetetaan ensin arseenitrioksidiksi, ja sen jälkeen sitä kuumenne- taan natriumasetaatin kanssa, jolloin muodostuu kakodyyli- oksidia: se on myrkyllisimpiä aineita mitä maan päällä on koskaan tavattu, ja sen lisäksi sillä on sellainen erikoinen omi- naisuus, että se haisee käsittämättömän pahalle - vähän kuin mädäntyneelle valkosipulille, mutta miljoona kertaa pahemmalle. Aineen löytänyt herra Bunsen (joka on hankkinut mainetta myös polttimoilla) totesi, että ainetta tarvitsee vain nuuhkaista, kun käsiä ja jalkoja alkaa kihelmöidä ja kielen päälle muodostuu iljettävä musta kalvo. Tutkimattomia ovat Luojan työt!

Pettymykseni oli suuri kun huomasin, että näyte ei sisältänyt arsenikkia: seinäpaperin värjäykseen oli käytetty kasviväriä, joka oli mitä luultavimmin peräisin aivan tavallisesta raidasta (Salix caprea) tai jostain muusta harmittomasta ja äärettömän ikävystyttävästä kasvista.

Jostain syystä nämä mietteet käänsivät ajatukseni takaisin isään.

Mitä hän oli pelästynyt niin kovasti keittiön ovella? Ja olinko todella nähnyt hänen kasvoillaan pelkoa?

Olin, siitä ei ollut epäilystäkään. Se ei ollut voinut olla mitään muuta. Tiesin jo liiankin hyvin, millainen hän oli vihaisena, kärsimättömänä, väsyneenä, yllättävän synkkyyden hetkinä: nuo kaikki tunteet näkyivät silloin tällöin hänen kasvoillaan kuin englantilaisten kukkuloiden yllä ajelehtivien pilvien varjot.

Kuolleita lintuja hän ei ainakaan pelännyt, se oli selvä. Olin monena jouluna nähnyt hänen pistelevän poskeensa rasvaista hanhipaistia haarukka ja veitsi ojossa kuin itämaisella murhaajalla. Ei kai hän nyt höyheniä ollut voinut säikähtää? Tai linnun sammunutta silmää?

Syy ei myöskään voinut olla postimerkissä. Isä rakasti postimerkkejä enemmän kuin omaa jälkikasvuaan. Ainoas- taan Harrietia hän oli rakastanut enemmän kuin noita pikku- ruisia paperinpalojaan. Ja kuten olen sanonut, Harriet on kuollut.

Niin kuin se kurppakin.

Voisiko siinä olla syy isän reaktioon?

"Ei! Ei! Menkää pois!" Avoimesta ikkunasta kantautui käheää huutoa, joka kamppasi ajatuksenjuoksuni ja pysäytti sen kokonaan.

Viskasin peitteen sivuun, loikkasin sängystä, riensin huoneen poikki ja kurkistin ikkunasta keittiöpuutarhaan.

Se oli Dogger. Hän seisoi selkä puutarhan muuria vasten ja painoi parkkiintuneita kämmeniään sormet haralla vasten haalistuneenpunaisia tiiliä.

"Älkää tulko lähemmäs! Menkää pois!"

Dogger oli isän apuri ja oikea käsi. Ja nyt hän oli yksinään puutarhassa.

Kuiskittiin - tai rouva Mullet kuiski, sanottakoon suoraan - että Dogger oli ollut kaksi vuotta japanilaisten sotavanki- leirillä, minkä jälkeen hän oli vielä joutunut yli vuodeksi pakkotyöhön kuoleman rautatielle Thaimaan ja Burman rajalle, missä hän oli kokenut kidutusta, nälkää ja aliravitsemusta; huhuttiin että hänet oli siellä pakotettu syömään rottia.

Rouva Mullet oli sanonut minulle: "Kohtele häntä hellävaroen. Hänen hermonsa ovat riekaleina."

Katselin alhaalla kurkkupenkissä seisovaa Doggeria, jonka ennen aikojaan harmaantuneet pörröiset hiukset sojottivat pystyssä; hän katsoi ylös aurinkoon, mutta ei tuntunut näkevän mitään.

"Dogger, kaikki hyvin", minä huusin. "Minä saan ne häädettyä täältä käsin."

Ensin luulin ettei hän kuullut minua, mutta sitten hänen kasvonsa kääntyivät ääntäni kohti hitaasti kuin auringonkukka. Pidättelin hengitystäni. Koskaan ei tiedä mitä ihminen saattaa sellaisessa tilassa tehdä.

"Dogger, ota rauhallisesti", huusin. "Kaikki hyvin, ne menivät jo."

Yhtäkkiä Dogger valahti veltoksi, aivan kuin häneen kiinnitetystä sähköjohdosta olisi yllättäen katkaistu virta.

"Flavia-neiti?" hän sanoi värisevällä äänellä. "Sinäkö siellä?" "Minä tulen sinne alas", minä sanoin. "Olen siellä yhdessä hujauksessa."

Pyyhälsin takaportaat alas ja sieltä keittiöön. Rouva Mullet oli mennyt kotiin, mutta hänen vaniljapiiraansa oli avoimella ikkunalla jäähtymässä.

Dogger oli nyt pikemminkin juoman tarpeessa, ajattelin. Isä piti skottiviskiä työhuoneessaan kirjakaappiin lukittuna, enkä voinut mennä sinne häiritsemään.

Onneksi löysin ruokakomerosta kannullisen kylmää maitoa. Kaadoin sitä korkeaan lasiin ja kiiruhdin puutarhaan.

"No niin, juohan tästä", sanoin ja ojensin maitolasin Doggerille.

Dogger tarttui molemmilla käsillään lasiin, katseli sitä pitkän aikaa ikään kuin ei tietäisi mitä sille pitää tehdä ja nosti sen sitten epävarmasti huulilleen. Hän joi pitkin kulauksin, kunnes lasi oli tyhjä. Sitten hän ojensi lasin minulle.

Hetken ajan hän näytti jotenkin autuaalliselta, kuin Rafaelin enkeliltä, mutta mielikuva meni nopeasti ohi.

"Sinulla on maitoviikset", sanoin Doggerille. Kumarruin repäisemään kurkkupenkistä suuren tummanvihreän lehden ja pyyhin sillä hänen ylähuulensa puhtaaksi. Doggerin tyhjiin silmiin palasi pilke.

"Maitoa ja kurkkuja...", hän sanoi. "Kurkkuja ja maitoa..."

"Myrkkyä!" minä kiljaisin, pompin ylös alas ja heiluttelin käsivarsiani kuin kana, sillä halusin osoittaa että tilanne oli hal- linnassa. "Tappavaa myrkkyä!" Ja me nauroimme molemmat. Dogger räpytteli silmiään.

"No jopas!" hän sanoi ja katseli ympärilleen kuin ikiunesta herännyt prinsessa. "Tästähän tulee vielä hieno päivä!"

Isä ei ilmaantunut lounaalle. Rauhoittuakseni painoin korvan kiinni hänen työhuoneensa oveen ja kuuntelin hetken ajan filatelistista sivujenkääntelyä ja satunnaista isämäistä kröhimistä. Hermot kireällä, päättelin.

Ruokapöydässä Daphne istui nenä kiinni Horace Walpolen kirjassa, vettynyt kurkkuvoileipä lautaselle unohdettuna. Huokaileva ja kaukaisuuteen tuijottava Ophelia siirteli jalkojaan ristiin, vierekkäin ja taas ristiin, joten oletin että hänellä oli mielessään Ned Cropper, Thirteen Drakesin apupoika. Hän oli niin uppoutunut haaveiluunsa, ettei edes huomannut kun kumarruin katsomaan tarkemmin hänen huuliaan hänen kurottaessaan hajamielisesti sokerikulholle, pannessaan sokeripalan suuhun ja alkaessaan imeskellä sitä.

"Aamuun mennessä finnit kukoistavat", totesin osoittamatta sanojani erityisesti kenellekään.

Ophelia syöksähti minun suuntaani, mutta olin häntä nopeampi.

Kun olin taas yläkerrassa laboratoriossani, kirjoitin muistikirjaan:

Perjantai 2. kesäkuuta 1950, kello 13.07. Ei vielä näkyvää reaktiota.

"Nerous vaatii väkisinkin kärsivällisyyttä." Disraeli

Vaikka kello oli yli kymmenen illalla, en saanut unta. Yleensä valojen sammuttua nukahdan saman tien, mutta tänään oli toisin. Makoilin selällään kädet pään alla ja mietin päivän tapahtumia mielessäni.

Ensinnäkin isä. Tai oikeastaan ensin se kuollut lintu oven takana, ja sitten vasta isä. Luulin nähneeni hänen kasvoillaan pelkoa, mutta jossakin aivojeni sopukassa minun oli yhä vaikea uskoa sitä todeksi.

Minusta - meistä kaikista - isä oli peloton. Sodan aikana hän oli nähnyt hirvittäviä asioita, joista ei koskaan saanut puhua. Hän oli selviytynyt Harrietin katoamista ja oletettua menehtymistä seuranneista vuosista. Ja sen kaiken hän oli kestänyt päättäväi- sesti, lujasti, hellittämättä ja horjumatta. Uskomattoman brittiläisesti. Kohdannut vastoinkäymiset selkä suorana. Mutta nyt...

Ja sitten oli Dogger - tai Arthur Wellesley Dogger, kuten hänen koko patronyyminsa kuului (sitä sanaa hän itse käytti hyvinä päivinä). Dogger oli tullut taloon isän kamaripalvelijaksi, mutta kun tuon aseman "monet hankaluudet" alkoivat painaa hänen harteitaan (nämä ovat Doggerin käyttämiä ilmauksia, eivät minun), hän koki "tyydyttävämmäksi" ryhtyä hovi- mestariksi, sitten autokuskiksi, sitten Buckshawin yleiseksi tilanhoitajaksi, sitten taas joksikin aikaa autokuskiksi. Aivan viime kuukausina hänen vointinsa oli hiljakseen huonontunut, kunnes hän oli omaksunut nykyisen puutarhurin virkansa ja isä oli lahjoittanut Hillman-merkkisen automme St Tancredin seurakunnalle arpajaispalkinnoksi.

Dogger parka! Niin minä ajattelin, vaikka Daphne olikin huomauttanut ettei niin saa ikinä sanoa kenestäkään. "Se on alentuvaa eikä ota huomioon tulevaa", hän sanoi.

Mutta miten voisi unohtaa, miltä Dogger oli näyttänyt tänään puutarhassa? Iso kömpelö mies seisomassa avuttomana tukka ja työkalut sekaisin, kottikärryt nurin, kasvoilla sellainen ilme kuin hän olisi... aivan kuin...

Korviini kantautui rapinaa. Käänsin päätäni ja kuulostelin. Ei kuulunut mitään.

Kohtalon oikusta minulla on erittäin tarkka kuulo - kerran isä sanoi, että sen ansiosta kuulin miten hämähäkinseitit kolahtelivat seiniä vasten kuin hevosenkengät. Harrietilla oli ollut yhtä hyvä kuulo, ja joskus leikittelen ajatuksella, että jollain oudolla tavalla osa hänestä elää minussa: irrallinen korvapari kulkee huoneesta toiseen Buckshawin kummitustalossa ja kuulee asioita joita ei ehkä pitäisi kuulla.

Hetkinen! Nyt se kuului taas. Kaikuva ääni, kova ja ontto, kuin kuiskaus tyhjässä keksipurkissa.

Livahdin pois sängystä ja hipsin ikkunaan. Varoin heilutta- masta verhoja ja kurkistin keittiöpuutarhaan juuri samalla hetkellä, kun kuu ystävällisesti ilmestyi pilven takaa valaisemaan näyttämöä, aivan kuin Kesäyön unelman ensiluokkaisessa näyttämöversiossa.

En kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin hopeaisen kuunvalon välkehtimässä kurkkupenkissä ja ruusupensaissa.

Sitten kuului puhetta: kiukkuista puhetta, kuin loppukesän mehiläisen surinaa sen yrittäessä päästä suljetun ikkunan läpi ulos.

Puin ylleni Harrietin japanilaisen silkkiaamutakin (se oli toinen niistä kahdesta, jotka olin ehtinyt pelastaa ennen "suurta siivousta"), vedin jalkaani helmikoristellut nahkamokkasiinit joita käytin tohveleina ja hiivin portaikon yläpäähän. Ääni kuului talon sisältä.

Buckshawissa oli kaksi komeaa vastakkaista portaikkoa, jotka johtivat toistensa kaarevina peilikuvina yläkerrasta alas pohja- kerrokseen, jossa ne päätyivät eteisaulan laattalattiaa halkovan mustan viivan tuntumaan. Minä tulin itäisen eli Tarin siiven por- taita tuohon suureen ja kaikuvaan halliin, jonka toisella laidalla, länsisiivessä, oli ensin asemuseo ja sen takana isän työhuone. Ääni kuului siitä suunnasta. Hiippailin työhuonetta kohti.

Painoin korvan ovea vasten.

"Kuulehan nyt, Kurppa, miten sinä pystyit elämään sen tiedon kanssa? Miten saatoit jatkaa eteenpäin?" karski ääni sanoi puupaneelin toisella puolella.

Hetken verran arvelin huolestuneena, että George Sanders oli tullut Buckshawiin ja luennoi isälle suljettujen ovien takana.

"Ulos täältä", isä sanoi, ja vaikka hänen äänensä ei ollut vihainen, hänen tasaisesta ja hallitusta äänensävystään saattoi päätellä että hän oli raivoissaan. Näin sieluni silmillä hänen rypistyneet kulmansa, nyrkkiin puristetut kätensä ja jousenjänteen lailla jännittyneet leukalihaksensa.

"Älä nyt viitsi, vanha kuoma", lipevä ääni sanoi. "Mehän ollaan samassa liemessä - ollaan aina oltu ja tullaan aina olemaan. Tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin."

"Twining oli oikeassa", isä sanoi. "Olet vastenmielinen, halveksittava ihmisen irvikuva."

"Twining? Se vanha käppänä? Hän on ollut haudassa jo kolmekymmentä vuotta. Samoin Jacob Marley. Mutta niin kuin Marley sanoi, hänen haamunsa elää. Olet ehkä huomannut."

"Ja me tapoimme hänet", isä sanoi värittömällä äänellä. Olinko varmasti kuullut oikein? Miten isä oli voinut¼

Koska irrotin korvan ovesta ja kumarruin kurkistamaan avaimenreiästä, en kuullut mitä isä seuraavaksi sanoi. Hän sei- soi työpöydän vieressä kasvot oveen päin. Muukalainen seisoi selin minuun. Pitkä mies, luultavasti siinä 190 senttiä. Hänellä oli punainen tukka ja harmaa puku, ja niiden takia hän toi minulle mieleen asemuseon hämärässä nurkkauksessa pönöttä- vän täytetyn hietakurjen.

Painoin taas korvan paneloitua ovea vasten.

"...häpeä ei vanhene", ääni sanoi. "Mitä parituhatta sinulle Kurppa merkitsee? Sait varmasti mukavat rahat kun Harriet kuoli. Pelkästään vakuutus on varmaan¼"

"Lopeta tuo törkypuhe!" isä huusi. "Ulos täältä ennen kuin¼"

Yhtäkkiä minuun tartuttiin takaapäin ja karhea kämmen painui suutani vasten. Sydän melkein pomppasi ulos rinnastani.

Minua pideltiin aloillaan niin tiukasti, etten pystynyt edes rimpuilemaan.

"Flavia-neiti, menehän takaisin nukkumaan", korvaani supatettiin.

Se oli Dogger.

"Tämä ei kuulu sinulle tipan vertaa. Mene takaisin nukkumaan", hän kuiskasi.

Hän hellitti otettaan ja minä kiemurtelin itseni vapaaksi. Heitin häneen myrkyllisen katseen.

Vaikka oli melkein pimeää, näin hänen katseensa pehmenevän hiukan.

"Painu matkoihisi", hän kuiskasi. Ja minä painuin.

Omassa huoneessani ravasin jonkin aikaa edestakaisin, niin kuin usein teen jos jokin yritykseni menee pieleen.

Mietin kuulemaani. Isäkö murhaaja? Mahdotonta. Asiaan oli luultavasti jokin yksinkertainen selitys. Jos vain olisin kuullut loputkin isän ja muukalaisen välisestä keskustelusta... Jos vain Dogger ei olisi väijynyt minua pimeässä. Kuka hän oikein luuli olevansa?

Vielä minä hänelle näytän, ajattelin.

"Ja ei muuta kuin toimeen!" sanoin ääneen.

Ujutin José Iturbin ulos pahvisesta levykotelostaan, veivasin matkagramofonin täyteen vireeseen ja panin levylautaselle Chopinin poloneesin a-mollissa. Heittäydyin sängylle poikittain ja lauloin mukana:

"DAA-da-da-da, DAA-da-da-da, DAA-da-da-da, DAA-da-da-da..."

Musiikki kuulosti siltä kuin se olisi sävelletty elokuvaan, jossa yritetään käynnistää vanhaa Bentleytä, mutta auto vain sätkättää eikä käynnisty: ei varsinaisesti sellaista musiikkia, jonka avulla voisi vaipua unten maille...

Kun avasin silmät, osterinharmaa aamunsarastus pilkisti ikkunoista sisään. Messinkisen herätyskelloni viisarit näyttivät aikaa 3.44. Näin kesäaikaan valoisaa tuli aikaisin, ja alle neljännes- tunnin kuluttua aurinko olisi jo noussut.

Venyttelin, haukottelin ja kapusin sängystä. Gramofoni oli hyytynyt kesken poloneesin ja sen neula oli pysähtynyt äänilevyn uraan. Ohikiitävän hetken harkitsin vetäväni gramofonin uudestaan vireeseen ja tarjoavani talonväelle puolalaisen herätyksen. Mutta sitten muistin, mitä muutamaa tuntia aiemmin oli tapahtunut.

Menin ikkunaan ja katsoin alas puutarhaan. Näin puutarhavajan, jonka ikkunat olivat kastehuuruiset, ja Doggerin kaatamien kottikärryjen kulmikkaan tumman hahmon, unohdettuna eilisten tapahtumien jäljiltä.

Päätin korjata asian ja hyvittää hänelle jotakin, en ollut itsekään varma mitä, joten puin ylleni ja laskeuduin äänettömästi takaportaita keittiöön.

Ikkunan ohi kulkiessani huomasin, että rouva Mulletin vaniljavanukaspiiraasta oli leikattu palanen. Onpa outoa, ajattelin, ainakaan kukaan de Luce ei ole ollut asialla. Jos me jostain olimme yhtä mieltä - jos jokin yhdisti meitä perheenjäseninä - se oli yhteinen inhomme rouva Mulletin vaniljapiirasta kohtaan. Aina kun hän täytti piiraan kammottavalla vaniljavanukkaalla eikä meille mieluisalla raparperilla tai karviaismarjalla, me yleensä kieltäydyimme kohteliaasti, valittelimme yhteen ääneen huonovointisuutta ja pyysimme häntä viemään piiraan kotiin ja tarjoamaan sen meidän terveistemme kera hyvälle aviomiehelleen Alfille.

Ulos astuessani näin että aamun hopeinen kajo oli loihtinut puutarhasta taianomaisen paikan: muurin yli kurkistava kapea valokaistale syvensi varjoja entisestään. Kaiken yllä lepäsi kimmeltävä kaste, ja tokkopa olisin yllättynyt, vaikka yksisarvinen olisi astellut ruusupensaan takaa ja yrittänyt painaa pään syliini.

Olin suuntaamassa kohti kottikärryjä, kun yhtäkkiä kompastuin johonkin ja kaaduin päistikkaa.

"Simpura!" manasin ja katsoin heti ympärilleni varmistaakseni, ettei kukaan kuullut. Olin kaatunut märkään, saviseen maahan.

"Voi simpura", sanoin uudelleen, nyt vähän vaimeammin.

Käännyin kurkistamaan, mikä minut oli kampittanut, ja huomasin että kurkkupenkistä pilkisti jotain valkoista. Yhden häilyvän hetken yritin uskotella itselleni, että se oli pikkuinen, erikoinen harava, jossa oli kaarevat valkoiset piikit.

Mutta sitten tulin järkiini ja suostuin myöntämään, että ne olivat sormia. Jotka olivat kiinni kädessä, joka puolestaan katosi näkyvistä kurkkupenkkiin.

Ja vähän matkan päässä kädestä, inhottavan kasteisen kurkunvihreyden ja tummien lehtikasvien keskellä, näkyi ihmisen naama. Se olisi hyvin voinut olla sellainen taruolento, joka on puoliksi kasvi ja puoliksi ihminen.

Jokin minua suurempi voima pakotti minut konttaamaan lähemmäs, osaksi kunnioituksesta ja osaksi nähdäkseni tuon ilmestyksen vähän paremmin.

Kun olin melkein nokikkain sen kanssa, sen silmät avautui- vat hitaasti.

Olin niin ällistynyt etten kyennyt edes liikahtamaan.

Kurkkupenkissä retkottava olento hengitti pihisten sisään...

ja tuhautti ilman sitten nenän kautta ulos samalla kun läväytti yhden ainoan sanan suoraan kasvoilleni, hitaasti ja vähän surullisesti.

"Vale", se sanoi.

Kipristin vaistomaisesti nenääni, kun tunsin erikoisen hajun häivähdyksen - hetken ajan hajun nimi oli minulla ihan kielen päällä.

Nuo silmät, siniset kuin posliinilautasten linnut, katselivat minua ikään kuin jostakin utuisesta ja hämärästä menneisyydestä, ja oli kuin olisin erottanut niiden syvyydessä pienen tunnistamisen hetken.

Sitten ne sammuivat.

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt,

mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.

Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.

Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.