Lue Sari Peltoniemen satu Kielitaito.

Kielitaito

Mies meni metsälle kahden koiransa kanssa. Illan tullen hän alkoi etsiskellä yöpymispaikkaa.

Kuusen juurella oli pieni nuotiopaikka. Se näytti kotoisalta, joten mies asettui koirineen kuusen luokse ja teki tulet, viritteli kahvipannunkin.

Tuskin oli mies jalkansa oikaissut, kun kuusesta alkoi kuulua sihinää ja rahinaa. Hämärästä, oksien lomasta, kurkotteli käärme ja pyysi:
– Auta minut alas täältä!

Mies säikähti, sillä käärme näytti valtavalta. Iljettävä otus. Kieli vipatti suussa ja silmät tuijottivat ankarina mustina pisteinä.
– En takuulla. Sinä pistät minua ja koiriani ja nielet meidät kitaasi.
– Liioittelet. Niin aina. Auta minua, niin minä autan sinua. Annan sinulle kaikkien luotujen kielen. Eläinten, kasvien, ihan kaikkien.

Mies kiinnostui tuollaisesta lupauksesta heti, mutta miten käärmeen saisi kuusesta alas? Ei kuuseen käynyt kiipeäminen, kun alhaalla ei ollut oksia, ja vaikka kävisikin, ei käärmettä jaksaisi nostaa olalle. Käärme opasti:
– Kaada toinen puu ja aseta se tätä vasten. Pääsen sitä myöten alas vähän kerrallaan enkä loukkaa itseäni.

Niin tehtiin. Kumma kyllä, koirat eivät haukkuneet käärmettä koko aikana, vaikka olivat oivallisia metsästyskoiria, toinen puhdasrotuinen suomenpystykorva ja toinen hirvikoira hyvistä vanhemmista.

Käärme asettui nuotiolle miestä vastapäätä ja nosti kaulansa korkealle. Se näytti edelleen kaamealta, mutta mies pakotti itsensä rauhoittumaan. Lempeästi ja kärsivällisesti käärme puhuikin, se puhui kaikki maailman kielet, ja mies kuunteli hartaana, kunnes kaikki oli käyty läpi vaivaishiireen ja puolukanvarpuun saakka.

– Yksi asia sinun pitää vielä luvata, käärme sanoi. – Et saa kertoa kenellekään, että osaat kaikki kielet. Sinun täytyy pitää salaisuus, joka sinulle on uskottu. Jos et siihen pysty ja rikot luottamuksen, kuolet heti. Niin tärkeä on tämä salaisuus. Ymmärrätkö?

Ei mies ymmärtänyt, kuulosti kovasti kiristykseltä. Hän lupasi kuitenkin, ja käärme luikersi tiehensä.

Hän ajatteli salaisuuksia ja sitä että eivät ne maailmassa kestäneet. Ne paljastuivat aina, sillä ihmiset eivät osanneet niitä säilyttää – ja miksi olisi pitänytkään?

Mies heräsi koiriensa jutusteluun.
– Kuule, sanoi suomenpystykorva, – lähden käymään kotona. Tekee mieli tarkistaa, ettei se viheliäinen kettu taas pyri kanojen luokse. Vartioi sinä isäntää, muuten sen hukat syövät.
– Ilman muuta. Mene vain, hirvikoira sanoi.

Tuskin koirat olivat vaienneet, kun mies jo kuuli uuden äänen. Se oli mänty, joka huhuili kauempaa metsästä kuuselle.
– Oi kuoma, tule tänne, sillä kuolen kohta. Tule tänne minun maahanpanijaisiini.

Kuusi huokasi syvään, mutta vastasi:
– Ystävä rakas, en voi tulla. Minulla on yöniekka.

Vielä kahdesti mänty kutsui kuusta hautajaisiinsa, mutta aina kuusi kieltäytyi. Mies ymmärsi, että yövieraat ovat puille hyvin tärkeitä. Heistä tulee huolehtia tarkasti.

Kolmannen kutsuhuutonsa jälkeen mänty romahti maahan. Mies kuuli kuusen nyyhkäisevän hiljaa:
– Hyvästi, mäntykulta, humuksessa tavataan. Hyvän päällä olit ikäsi ja hyvän päälle kaaduitkin.

Mies nukahti kuusen haikeaan huminaan.

Aamun tullen palasi pystykorva ja kertoi hirvikoiralle, että kotona oli kaikki kunnossa. Mies päätti mennä katsomaan kaatunutta mäntyä. Hänestä tuntui, että kuusi oli antanut selvän vinkin. Vielä silläkin tavoin kuusi oli halunnut hyvitellä yöniekkaansa.

Männyn juuristo oli tempautunut maasta puoliksi ulos ja sen lomasta pilkisti puinen arkku. Latvan alle taas oli liiskaantunut hyvin harvinainen musta kettu. Arkusta löytyi aimo läjä kultaisia kolikoita, joista keräilijät olisivat takuulla kiinnostuneita. Museovirastolle niitä ei kannattaisi tarjota. Mustan ketun mies sen sijaan päätti lähettää luonnontieteilijöille. Sillä tavoin kaikki voittaisivat vähäsen, tiedekin.

Mies vaurastui kultakolikoilla oikein mukavasti. Hän kunnosti vaimonsa kanssa kotia ja puutarhaa. Uima-allaskin laitettiin ja traktori vaihdettiin.

Mies ajatteli usein ystävällistä kuusta ja käärmettä ja osti lopulta koko metsän itselleen. Siitä tuli suojelualue, vaikka naapurit vähän naureskelivat. Siinä metsässä saivat kasvit ja eläimet olla rauhassa, ja tämän tästä mies meni sinne koirineen kuuntelemaan, mitä oravat rupattelivat ja pajut lauloivat.

Kerran kesäaikaan sattui olemaan ikkuna auki, kun varpunen poikineen einehti viljapellossa. Varpunen opasti jälkikasvuaan:
– Se mikä on maassa, kuuluu meille, mutta latvat viedään pois. Kannattaa siis syödä latvasta, lapset.

Mies muhahti nauruun. Hän oli pitänyt varpusia yksinkertaisina ja vaatimattomina lintuina. Vaimo alkoi tentata, mikä oikein nauratti:
– Nauratko minulle?
– En voi sanoa, mutta ei se sinuun liity.
– Sano nyt, vaimo jankutti, kaulaili miestä ja härnäsi sitkeästi.
– Olkoon sitten, mies lupasi ja ajatteli, että nyt se päivä oli tullut. Se oli ollut odottamassa jo hyvän aikaa. Turha sitä oli vastustella.
– Tuo minulle puhtaat, valkeat vaatteet, niin sanon.

Mies vaihtoi vaatteet siinä vaimonsa silmien alla, kävi penkille pitkäkseen ja huokasi:
– Laske kanat ulos, että saan nähdä heidät vielä kerran ennen kuin lähden.

Vaimo kysyi mihin mies muka oli lähdössä, mutta päästi kanat ja kukon ulkotarhaan. Ikkunasta mies kuulosteli kukon puheita, kun se laski kanasiaan.
– Kok ko ko ko ko koo! Minulla on viisikymmentä akkaa ja miehellä vain yksi, mutta sitä ei saa kuriin. Mieluummin käy kuolemaan kuin pahoittaa vaimon mielen!

Mies puhkesi taas nauruun.

– En kerrokaan, hän sanoi vaimolle. – Se on salaisuus, jonka sallit minulle jos minua rakastat.

Vaimo lupasi lopulta, vaikkei sietänyt salaisuuksia. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että aviopuolisoiden piti puhua avoimesti kaikesta. Nyt miehen ilme pisti lupaamaan.

Hän alkoi leipoa pullaa ja kuunnella Sävelradiota. Katseli välillä miestään, joka oli nukahtanut penkille. Kävi levittämässä torkkupeiton päälle.

Sari Peltoniemi, Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille, 2014.