Lue alla oleva tekstikatkelma ja poimi siitä yksi lyhyt katkelma perusteluksi seuraaviin väitteisiin sen kielestä.

Katkelma on Kasmeera Lokugen ja Hyppe Salmen romaanista Ilmatilaa (2021).
Ilmatilaa-romaanin päähenkilö ja minäkertoja on 25-vuotias srilankalaistaustainen Shehani,joka asuu Tikkurilassa, opiskelee AMK:ssa kaupallista alaa ja tekee asiakaspalvelutyötä Jumbossa.
Kirja yhdistelee fiktiota ja Lokugen omia kokemuksia maahanmuuttajanuorena Suomessa.

Joku Karen tulee hitain askelin ja katsoo ihmettyneenä: - Sinähän puhut hyvää suomea!
- No, se on vähän pakko jos meinaa tässä alassa tehdä duunia, vastaan ja toivon et hymy kantaa vielä, ja piippaan sen väsyneet munkit, vaikka oon kyllästyny tähän mantraan. Tänäänkin jo kolmas asiakas jolla on jotain sanottavaa mun ihonväristä tai alkuperästä tai puheesta.
- Tällä alalla. Suomeksi sanotaan tällä alalla.
Uh. Tekisi mieli irvistää mut nielasen sen alas ja hymyilen. Kukaan ei kysy miten sä oikeesti voit jos pidät yllä hammashymyä. Siinä on jotain voitonriemuista. Salaisuus. Saan siitä voimaa. Vaan mä tiiän miten miten asia oikeesti on, te ette tiedä musta mitään.

- - (=poisto)

Välillä mulla on sellainen olo et oon vaan työpaikan virallinen vähemmistöedustaja. Että mun läsnäolo on osoitus siitä että kaikilla on mahdollisuus. Oon tasa-arvon token.

Onko tässä aina kaks todellisuutta, jossa virallisen tasa-arvosuuden takana on varjomaailma, se miten asiat oikeasti menee. Ei kukaan duunissa sano et hei Shehani, sä et kuulu joukkoon. Tai et meillä on täällä tämmönen käytäntö et toiset on arvokkaampia ku toiset. Ei, se vaan leijuu ilmassa.

Se on vähäistä sivuun kattomista, sitä et ei kysytä miten viikonloppu meni. Ihanku huomioon ottaminen olis jotain nollasummapeliä ja joltain toiselta pois. Ne on yksittäin niin pieniä juttuja et en osaa tehdä asialle mitään. En mä tiiä mitä mä sanosin. Tuntus nöyryyttävältä kysyy et miks sä et kysy mitä mulle kuuluu, joten en nosta sitä kissaa pöydälle vaan laitan kissan häkkiin ja häkin Senegaliin.

En ees osaa selittää miten monista pienistä ajatuksentoukista kuoriutuu helvetillisiä päänsisäisiä demoneita. Miten lähes huomaamattomista eleistä, vähäisistä väistämisistä kasvaa tunne et mussa on jotain vikaa. Ja se tunne nakertaa mun itsetuntoa niin et joskus mietin et ehkä tää menee niinkun pitää. Et ehkä mä luulen itestäni liikoja, ehkä mun täytyy tyytyy siihen mitä mulle annetaan.

Koska joskus tuntuu et jengi miettii et mitä mä oikein valitan: oon saanut kansalaisuuden ja opiskelupaikan ja työpaikan. Et eikö mulle mikään riitä? Et mun pitäis olla jotenkin kiitollisempi ku kaikkien muiden siitä kaikesta mitä mulla on. Et mä en sais haluta enempää, en sais haluta et mut hyväksyttäis ihan vaan omana ittenäni, epätäydellisenä niinku kaikki muutkin.

1. Väite: Romaanikatkelmassa näkyy suomen kielen valta-asema suomalaisessa kulttuurissa.
Esimerkki perusteluksi:


2. Väite: Romaanikatkelma on kirjoitettu puhekielellä.
Esimerkki perusteluksi:


3. Väite: Minäkertoja käyttää ilmaisuissaan paikoin nimenomaan nuorison puhekieltä, joka ei välttämättä avaudu helposti iäkkäille lukijoille.
Esimerkki perusteluksi:


4. Minäkertoja käyttää englanninkielistä sitaattilainaa pohtiessaan, onko hän maahanmuuttajana tasa-arvoinen muiden työntekijöiden kanssa.
Esimerkki perusteluksi:


5. Väite: Minäkertoja käyttää kokemukseensa kuvailuun jonkin verran kielikuvia (kielikuva= esim. vertaus, metafora).
Esimerkki perusteluksi:


6. Väite: Minäkertoja käyttää paikoin vaillinaisia virkkeitä, eli virkkeet eivät ala yleiskielen/kirjakielen ohjeiden mukaan oikein tai virkkeistä puuttuu lauseenjäseniä.
Esimerkki perusteluksi: