Oppiminen voidaan jakaa formaaliin, non-formaaliin ja informaaliin oppimiseen.

Formaali eli muodollinen eli virallinen oppiminen on aina tavoitteellista, strukturoitua ja sitä tarjoaa yleensä koulu tai joku muu koulutusorganisaatio. Keskeistä on, että oppiminen tapahtuu tavoitteellisessa, yhteiskunnan hyväksymään tutkintoon tähtäävässä koulutuksessa.

Non-formaali oppiminen ei ole virallista / muodollista koulutusorganisaation järjestämää toimintaa, eikä se johda tutkintoon. Se on yleensä strukturoitua (tavoitteet, aika ja paikka, oppimisen tuki / ohjaus jne.) koulutusta, jota tapahtuu mm. museoiden, kirjastojen, tiedekeskusten, kansalaisopistojen jne. tarjoamien palvelujen ja toimintojen yhteydessä. Se voi olla myös täydennyskoulutusta. Non-formaali oppiminen voi vaihdella hyvinkin tavoitehakuisesta toiminnasta aina informaaliin, sattumanvaraiseen oppimiseen.

Informaali oppiminen, arkioppiminen, arkielämän oppiminen tarkoittaa elämässä ja mm. työssä tapahtuvaa oppimista. Se on usein sattumanvaraista, ikään kuin vahingossa tapahtuvaa. Toimintaa, jossa oppimista tapahtuu ei yleensä ole suunniteltu varsinaiseksi oppimistapahtumaksi, eikä se lähtökohtaisesti tähtää oppimiseen, mutta se voi olla myös suunniteltua ja tavoitteellista. Informaalissa oppimisen konteksteissa tavoitteellisuus ja suunnitelmallisuus on oppijan itsensä määrittelemää eikä se tule valmiina esim. opetussuunnitelmasta. Oppimistilanne on siis oppijan itsensä, ei opettajan tai jonkun muun ulkopuolisen tahon laukaisema. Usein informaalia oppimista tapahtuu erilaisissa työ- ja vapaa-ajan yhteisöissä.

Formaalia ja informaalia oppimista tarkastellaan usein niin oppimiskäsityksiltään kuin tiedonmuodostukseltaankin vastakohtaisina toimintoina: informaali oppiminen korostaa oppijan toimijuutta, vapautta ja oikeuksia kun taas formaali oppiminen nähdään lähes kansalaisvelvollisuutena. Tällainen vastakkainasettelu ei kuitenkaan ole kenenkään etu, ei oppijan, ei koulutusorganisaation eikä yhteiskunnan, vaan näitä oppimisen muotoja tulisikin tarkastella toisiaan täydentävinä ja tukevina kokonaisuuksina, tavoitteena oppimisen kaikkiallisuus, ei irrallisuus ja sirpaleisuus.

Informaalisti opitun ja informaalin tekemisen tuominen osaksi formaalia oppimista auttaa opettajaa ymmärtämään paremmin oppijan henkilökohtaisia vahvuuksia. Oppija voi tarvittaessa toimia asiantuntijan roolissa esimerkiksi yhteisöllisen työskentelyn aikana omalla vahvuusalueellaan. Oppijoiden vahvuusalueet liittyvät usein esimerkiksi vapaa-ajan harrastuksiin tai pelimaailmoissa opittuihin asioihin. Vahvuudet voidaan tuoda näkyväksi esimerkiksi teknologisen ratkaisun avulla.

Oppijat -hankkeessa toteutettiin laaja kysely, jossa oppijat (ja opettajat) kertoivat omasta internetin käytöstään ja oppimisen paikoistaan ns. mediakakun (internetin palveluiden käyttöä kuvaava piirros) ja siihen liittyvän ainekirjoituksen avulla. Yleisesti voidaan todeta, että jo alakouluikäisillä on käytössään varsin monipuolinen valikoima erilaisia internetin palveluita. Yhteisöpalvelut, peliympäristöt sekä videoiden ja musiikin jakopalvelut ovat käytetyimpiä. Vaikka erilaisten palveluiden listaaminen ja käyttöönotto on oppijoille helppoa, oman oppimisen tunnistaminen, erittely ja määrittely tuottavat selviä vaikeuksia. Lähes ainoa poikkeus on englannin oppiminen, jonka mainitsevat erityisesti tietokonepelejä pelaavat pojat.

Oman oppimisen tunnistamiseen on saatava työkaluja ja ohjausta. Teknologian avulla voidaan esimerkiksi tallentaa oman tekemisen jäljet, pitää oppimispäiväkirjaa ja toteuttaa vertais- ja itsearviointia. Samalla voidaan jakaa oppimisen omistajuutta. Palautteen antaminen ja saaminen ovat osa oppimista. Teknologian avulla voidaan esimerkiksi palata helposti aikaisempaan palautteeseen ja verrata sitä uuteen. Tavoitteena on oppijan tietoisuus omasta osaamisesta, siitä mitä minä hallitsen ja missä tarvitsen harjoitusta.