Varhainen sodankäynti
Kivikaudesta rautakauteen
Varhainen sodankäynti
Yleensä sota määritellään valtioiden tai pitkälle organisoitujen yhteiskuntien harjoittamaksi johdetuksi väkivallaksi. Ihmisen historiassa aika, jolloin valtioita on ollut olemassa, on kuittenkin hyvin lyhyt. Ensimmäiset valtiot kehittyivät noin 5000 vuotta siten hedelmällisiin jokilaaksoihin esim. Egyptiin ja Kaksoisvirtain maahan. Ihmisen historia on kuitenkin paljon pitempi. Monia tutkijoita on askarruttanut kysymys, sotivatko kivikauden ihmiset toisiaan vastaan.
Monet tutkijat ovat olleet vakuuttuneita, että sodat tosiaan liittyvät pitkälle järjestäytyneisiin yhteisöihin, jotka maanviljelyn ansiosta kasvoivat riittävän suuriksi. Maanviljelyn lisäämä ruuantuotanto mahdollisti erikoistumisen eri ammatteihin myös sotilaan. Yhden ihmisen tai pienen ryhmän johtoasema loi tehokkaan organisaation, jonka avulla voimavaroja voitiin siirtää armeijan luomiseen ja ylläpitämiseen. Myös kastelukanavien rakentaminen vaati organisaatiota ja yhteistyötä. Kunnianhimoisilla johtajilla oli paremmat mahdollisuudet toteuttaa tavoitteitaan. Kun ihminen jäi asumaan paikoilleen tiettyjen alueiden hallinnasta tuli tärkeää. Kasvanutta väestö ei enää voitu siirtää yhtä helposti uuteen paikkaan niin kuin metsästäjä heimot tekivät (uhkan väistäminen)
Mitä pidemmälle ihmisen historiaan mennään, sen vaikeammaksi tulee todistaa sotien olemassaoloa. Luuranko, jossa on jälkiä keihään tekemästä haavasta voi olla yhtä hyvin metsästysonnettomuuden uhri kuin taistelussa surmattu. Kivikauden kauden metsästäjät liikkuivat pienissä ryhmissä laajoilla alueilla. Vihamielisen heimon kohtaaminen ei ollut todennäköistä. Koska asutus oli harvaa, pystyi väistämään vihamielistä ryhmää. Elämä oli kovaa ja vaarallista. Kannattiko aloitta väkivalta ja ottaa riski, että jotkut ryhmän jäsenet voisivat loukkaantua. Kivikauden metsästäjät liikkuivat paljon, joten heillä oli vähän omaisuutta. Ryöstössä saalis olisi jäänyt vähäiseksi. Vaihtokaupalla sai tavaroita helpommalla. Ihmiset selvisivät ankarista olosuhteista tekemällä yhteistyötä ryhmän jäsenten kesken. Riippuvuus ryhmästä hillitsi väkivaltaa. Miksi he eivät tekisi yhteistyöt ryhmien välillä.
Kivikauden lopulta on kuitenkin todisteita laajemmasta väkivallasta kuin vain yksilöiden yhteenotosta. Nykyisen Egyptin alueelta on löydetty joukkohauta, jossa on noin 50 väkivaltaisesti surmattua uhria. Monet heistä ovat naisia ja lapsia. Myös Saksasta on löydetty pienempi joukkohauta. Sen uhrit on todettu kuuluvaksi eri etniseen ryhmään kuin alueen muut asukkaat. Tappoivatko vanhat asukkaat uudet tulokkaat vai päinvastoin. Jerikon kaupungin muurien, tornien ja vallihautojen rakentamien vaati suuria ponnistuksia. Ne on suunnattu ihmisiä vastaan, koska villieläinten vierailulta olisi riittänyt suojelemaan vaatimattomammatkin varustukset. Ketä ja miksi jerikolaiset pelkäsivät, että he käyttivät paljon voimavaroja puolustuslaiteiden rakentamiseen.
Kun menneisyyden kivikautisten heimojen tutkimien on hyvin vaikeaa, ovat tutkijat selvittäneet, miten nykyiset ”primitiiviset” heimot suhtautuvat sotaan. Vielä 1800- ja 1900-luvulla oli olemassa yhteisöjä, jotka elivät kivikautta. Tällaisia heimoja oli Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Australiassa, Aasiassa ja Tyynen meren saarilla erityisesti Papua-Uuden Guinean saarella. Tutkijat menivät heimojen pariin ja tarkkailivat ihmisten elämää. Näin saatiin luotua eräänlainen ikkuna menneisyyden ihmisten elämään. Suoria johtopäätöksiä ei tietenkään voida aina vetää, mutta viitteitä ja arvokasta tieto saatiin runsaasti.
Antropologien tutkimukset kivikautisten heimojen keskuudessa antavat ristiriitaisia tuloksia. Osa heimoista on hyvin agresiivisia ja jatkuvassa sotatilassa naapuriheimojen kanssa. Osa heimoista taas suhtautuu hyvin pidättäytyvästi väkivallan käyttöön. On olemassa myös yhteisöjä, jotka eivät sodi toisia heimoja vastaan, mutta yhteisön sisällä esiintyy väkivaltaa ja päinvastoin. On todennäköistä, että kivikaudella on elänyt hyvin erityyppisiä heimoja ja suhtautumien väkivaltaan on vaihdellut suuresti.
Mitkä olisivat voineet olla taisteluiden syitä? Kilpailu parhaista metsästysmaista. Kun ruuasta tuli pula, niin tavallisesti rauhallinenkin heimo on voinut turvautua väkivaltaan. Äärimmäinen ratkaisu ruokapulaan oli tappaa naapurit ja syödä heidät. Kosto johti usein pitkiinkin yhteenottoihin ja saattoi päättyä vasta vastustajan täydelliseen tuhoon. Naisten ryöstö naapuriheimoista aiheutti väkivaltaa. Vahva johtaja sai heimon miehet seuraamaan itseään lupaamalla saalista. Joissakin heimoissa miesten asema perustui taistelussa saavutettuun maineeseen. Usein heimojen välille syntyi tapoja ja sääntöjä, joilla väkivaltaa pyrittiin hillitsemään.
Varhaisemmat ihmisen käyttämät aseet olivat maasta poimitut kivet ja kepit. Kivikauden aikana ihmiset kehittivät uusia aseita ja paransivat vanhoja. Kivikauden lopulla oli käytössä keihäs, jousi, bola, linko, atlatl eli keihäänheittovipu, veitsi, kirves ja nuija. Kaikki aseet olivat alun perin suunniteltu metsästykseen tai työkaluiksi. Jousi ja atlatl mahdollistivat riistan pyytämien aikaisempaa kauempaa ja turvallisemmin. Kivikauden metsästäjälle oli myös monia ominaisuuksia, joita koulutuksella pyritään saamaan nykyajan sotilaalle. Metsästäjät olivat hyväkuntoisia, he olivat tottuneita liikkumaan maastosta. Suurten eläinten metsästämien oli kehittänyt toimista osana ryhmää, mutta he pystyivät toiminaan myös itsenäisesti ja oma-aloitteisesti. Metsästäminen oli kehittänyt vaanimista, seuraamista ja kärsivällisyyttä. Se vaati myös rohkeutta.
Maanviljely alkoi Lähi-idän ylänkö alueella noin 11 000 vuotta sitten. Väestö kasvoi ja ihmiset asettuivat lopulliset paikoilleen. Osa ihmisistä jatkoi kuitenkin metsästämiseen ja keräilyyn perustuvaa elämän tapaa. Viljelijöiden ja metsästäjien välillä varmaankin sattui yhteenottoja. Metsästäjät olivat varmasti taistelussa parempia, koska he olivat tottuneempia käyttämään aseita. Viljelijöiden puolella oli suurempi lukumäärä. Lisäksi paikoilleen asettuminen mahdollisti linnoitusten rakentamisen. Yksinkertaisin linnoitus oli maasta rakennettu valli tai puusta tehty aita. Jerikon kaupungin asukkaat eivät tyytyneet näihin ratkaisuihin vaan rakensivat 9000 vuotta sitten kivestä linnoituksen, jossa oli vallihauta, muurit ja tornit. Jos linnoituksessa oli puolustajia niin metsästäjien oli mahdotonta valloitta sitä. Viljelijöiden sato oli tallessa ja muu omaisuus oli turvassa.
Millaisia varhaiset taistelut olivat? Todennäköisesti on ollut useita erityyppisiä yhteenottoja. Keskenään riitaantuneet heimot ovat voineet sopia etukäteen ajan ja paikan, jolloin taistelu on käyty. Heimot ovat ryhmittyneet aukean eri puolille, jonka jälkeen vihollisen niskaan on syydetty nuolia ja keihäitä. Koska välimatka on ollut suuri, osumatarkkuus on kärsinyt. Myös kilpiä on voitu käyttää. Tappiot ovat pysyneet pieninä. Joskus joku sotureista on voinut haastaa vihollisheimon soturin kaksintaisteluun, johon muut eivät ole puuttuneet. Koko ”sodan” lopputulos on voitu ratkaista kahden soturin tai pieneten ryhmien välisellä kaksintaistelulla. Lähitaistelussa loukkaantumisen ja kuoleman riski kasvoi, mutta monet heimot arvostivat siinä saavutettua mainetta ja kunniaa. Usein sodankäyntiin liittyi tapoja ja rituaaleja, jotka vähensivät uhreja (uskonto).
Joskus taistelu riistäytyi käsistä ja toinen osapuoli teki rynnäkön. Tällöin tappiota kasvoivat. Erityisesti taka-ajossa voitiin surmata runsaasti vihollisia. Yllätyshyökkäykset kuuluivat myös sodankäyntiin. Yllätyshyökkäyksen tarkoitus on voinut olla esim. kosto, jolloin tarkoitus on ollut tappaa joku tietty henkilö. Joissakin tapauksessa kostoon on riittänyt, että tapetaan kuka tahansa vihollisheimon jäsen. Myös ryöstösaaliin esim. naisten ja hevosten tavoittelu on johtanut yllätyshyökkäyksiin. Kun saalis saatiin ,vetäydyttiin turvaan. Joskus yllätyshyökkäysten tarkoituksena on ollut vihollisheimon hävittäminen. Tällöin pyrittiin poikkeuksellisesti tappamaan mahdollisimman paljon. Mahdollisesti henkiin jätettiin vain nuoret naiset. Jos oli riski tällaisista sodankäynnistä niin se johti linnoitettujen asuinpaikkojen rakentamiseen esim. Uuden-Seelannin maorit.
Ensimmäiset korkeakulttuurit syntyvät syntyivät noin 5000 vuotta sitten Lähi-idän hedelmällisiin jokilaaksoihin, Egypti ja Mesopotamia eli Kaksoisvirtain maan. Nämä kulttuurit osasivat hyödyntää pronssia, josta valmistettiin uusi asetyyppi, miekka. Vain hallitsijoilla oli vara hankkia pronssi aseita sotilailleen (tehokas hallinto ja verotus). Pronssin raaka-aineet olivat tuontitavaraa. Työnjako johti sotilaiden ammatin ja soturiluokan syntymiseen. Hallitsijat elättivät ja varustivat sotilaat, jotka puolestaan mahdollistivat hallitsijan aseman vahvistumisen ja valloitukset. Egypti yhdistyi yhden hallitsijan vallan alaisuuteen noin 3050 eaa. Horus Narmer käytti sotavoimaa ja diplomatiaa valtakunnan yhdistämisessä. Hänen sotajoukon vahvuus on todennäköisesti ollut joitakin tuhansia sotilaita. Seuraavien vuosisatojen kuluessa faaraot pystyivät pitämään Niilin laakson valtansa alaisuudessa eikä Egypti hajonnut toisiaan vastaan taisteleviin kaupunkivaltioihin. Niili muodosti tehokkaan kulkuyhteyden. Aavikot ja meri suojelivat Egyptiä ulkopuolisilta valloittajilta. Egyptiläinen sodankäynti pysyi vanhoillisena eikä kehittynyt niin voimakkaasti kuin Mesopotamiassa.
Samoihin aikoihin,kun korkeakulttuuri syntyi Egyptissä, näyttämölle astui Mesopotamian ensimmäinen sivistyskansa, sumerit. Eufraat ja Tigris jokien hedelmälliset rannat vetivät vuosituhansien aikoina aina uusia kansoja Mesopotamiaan. Sumerit eivät muodostaneet yhtenäistä valtakuntaa vaan heidän hallitsemallaan alueilla oli itsenäisiä kaupunkivaltioita, jotka taistelivat keskenään. Sargon niminen hallitsija yhdisti alueen 2300-luvulla yhden hallitsijan alaisuuteen ja hän ulotti valtansa myös Mesopotamian ulkopuolelle. Sargonin yli 5400 sotilasta käsittävä henkivartiosto on maailman vanhin tunnettu pysyvä sotajoukko. Suurilla sotaretkillä armeijaa vahvistettiin talonpojista muodostetuilla apujoukoilla. Aseistuksena sotilailla oli pronssista valmistettuja miekkoja, kirveitä ja keihäitä. Myös suojavarustukset esim. kypärät, haarniskat ja kilvet kehittyivät. Parantuneet varustukset lisäsivät mahdollisuuksia lähitaisteluun, mutta ilmeisesti vastustajan rivit pyrittiin hajottamaan jousi ja keihäs sateella, jonka jälkeen sekasortoon joutunutta vastustajaa ajettiin takaa. Koska aseet olivat samanlaisia molemmilla puolilla, koulutus, kuri, organisaatio ja armeijoiden koko sekä johtajien henkilökohtaiset ominaisuudet ratkaisivat. Armeijoiden koulutus ja organisointi paranivat. Rikas hallitsija pystyi varustamaan suurimman armeijan. Verotusta täytyi tehostaa kotimaassa ja valloitetuilla alueilla.
Hevosia ei vielä käytetty taisteluissa, mutta niiden vetämillä kärryillä oli tärkeä rooli joukkojen huollossa. Kaupunkivaltioiden sodankäyntiä oli haitannut huolto-ongelmat. Sotilaat eivät pystyneet irtaantumaan pelloistaan pitkäksi aikaa ja oman kaupungin alueen ulkopuolella ruuan ja tarvikkeiden hankkiminen oli vaikeaa. Kaupunkivaltiot vastasivat naapureidensa uhkaan rakentamalla yhä vahvempia muureja. Tämä puolestaan johti piirityksessä käytettyjen tekniikoiden kehittymiseen ( muurinmurtajat, katapultit ja hyökkäystornit). Monen kaupungin muurit olivat niin vahvat, että piiritys oli tehokkain keino niiden kukistamiseksi. Piiritys merkitsi suuria haasteita piirittävän armeijan huollolle.
Mesopotamiaan syntyneet valtakunnat eivät olleet niin pitkäikäisiä kuin Egypti. Monet suuret valtiot sortuivat sisäisiin kapinoihin vallanperimysriitoihin. Valloitetut kaupunkivaltiot eivät unohtaneet itsenäisyyttään vaan odottivat sopivaa tilaisuutta nousta kapinaan. Usein tällainen tilanne koitti, kun hallitsija kuoli ja hänen sukunsa ryhtyi kampailemaan vallasta. Mesopotamian itä ja pohjoispuolella asui runsaasti kansoja, jotka halusivat päästä osalliseksi hedelmällisten jokilaaksojen rikkauksista. Usein vieras kansa käytti hyväkseen Mesopotamiassa vallitsevaa sekasortoa ja valloitti alueen. Valloittajat omaksuivat nopeasti korkeakulttuurin ja sulautuivat alueen kantaväestöön.
Samoihin aikoihin, kun Mesopotamian kaupunkivaltiot taistelivat keskenään, niiden länsipuolella olevilla alueilla kehittyi uudenlainen sodankäynnin tapa. Ihminen oli kesyttänyt hevosen yli 5000 vuotta sitten. Aluksi hevosta käytettiin vetojuhtana. Noin 4000 vuotta sitten kehitettiin kahden hevosen vetämät kevyet vaunut, jotka pystyivät kuljettamaan kaksi sotilasta. Ne heimot joiden alueilla pystyi kasvattamaan runsaasti hevosia saivat käsiinsä ylivertaisen aseen. Seuraavien vuosisatojen aikana indoeurooppalaisia kieliä puhuvat heimot levittäytyvät ja kukistivat jokilaaksojen korkeakulttuurit. Hyksot valloittivat Egyptin ja kassiitit valloittivat osan Mesopotamiaa, Babylonian. Vaunumiehet kukistivat Intiassa rauhallisen Indus kulttuurin ja mahdollisesti etenivät aina Kiinaan asti vaikuttaen Shang-dynastian syntyyn. Nykyisen Turkin alueelle syntyi heettien valtakunta ja sen itäpuolelle kehittyi Mitanni. Näiden valtioiden voima perustui sotavaunuihin. Sotavaunuilla liikkuneet kansat muodostivat usein pienen osan valloittamiensa alueiden väestöstä. Usein heistä tuli yläluokkaa, jonka asema perustui ylivertaisen asetekniikan hallitsemiseen. Egyptissä hyksojen valta kukistui, kun egyptiläiset oppivat valmistamaan ja käyttämään sotavaunuja.
Sotavaunujen ylivoimaisuus perustui aseistuksen ja nopeuden erinomaiseen yhdistelmään. Kahden hevosen vetämien vaunujen nopeus oli 30 kilometriä tunnissa. Vaunuissa oli ajajan lisäksi jousiampuja, joka oli varustettu uudenlaisella tehokkaalla yhdistelmäjousella. Sen kantama oli pitempi kuin yhdestä puusta tehdyn jousen. Vaunun jousiampuja saattoi tulittaa jalkaväkeä turvallisen välimatkan päästä ja tarpeen tullen vetäytyä esim. hakemaan lisää nuolia. Joskus vaunujen pyöriin voitiin laitaa terät, mutta törmäyksessä jalkaväenrintamaan vaunut ja hevoset saattoivat vaurioitua sekä miehistö oli alttiina jalkaväen aseille. Jos jalkaväen rintama hajosi ja sotilaat pakenivat, vaunusta voitiin helposti metsästää karkuun juoksevia sotilaita. Vaunujen tehokuutta voitiin lisätä keskittämällä vaunut suuriksi yksiköiksi.
Sekä vaunujen ajamien että yhdistelmäjousella tarkasti ampumien vaati pitkän koulutuksen. Usein tarvittavat taidot siirtyivät isältä pojalle. Vaunujen miehistöistä tuli armeijoiden eliittiä. Vaunujen rakentaminen ja hevosten kasvattaminen tai ostamien vaati täysinäistä rahakirstua, joita oli vain suurten ja tehokkaasti hallittujen valtioiden hallitsijoilla. Tunnetuin sotavaunujen välinen taistelu käytiin egyptiläisten ja heettien välillä Syyriassa Kadesin kaupungin luona. Molemmilla valtioilla oli useita tuhansia vaunuja. Osassa heettiläisten vaunussa oli kolme miestä. Taistelu päättyi tasapeliin.
Noin 3200 sitten Lähi-idässä alkoi pari sataa vuotta kestänyt sekasortoinen kausi. Monet mahtavat valtiot horjuivat ja heettien valtakunta tuhoutui. Myllerryksen taustalla lienee ollut valtioiden taloudelliset ongelmat ja mahdollisesti ilmastossa tapahtuneet muutokset. Myös kauppareitit näivettyivät. Lähi-itään tuli lännestä uusia kansoja, jotka haastoivat vanhat valtiot. Sotavaunuilla varustetut armeijat eivät kyenneet lyömään uusia tulokkaita, joiden uusilla aseilla varustetut ja lähitaisteluun pyrkivät soturit näyttivät, mihin tehokkaasti johdettu ja taisteluhaluinen jalkaväki pystyi. Lähi-idän vanhojen suurvaltojen armeijoiden jalkaväki oli erityisen altis uusien hyökkääjien taistelutavalle. Kun jalkaväki oli lyöty, eivät sotavaunut voineet yksi hallita taistelukenttää. Taloudelliset ongelmat haittasivat armeijoiden varustamista ja sotavaunujen miehistöjen vaikutusvalta esti armeijoiden uudistamisen. Monissa valtioissa on myös ollut kapinoita, jotka lisäsivät sekasortoa. Lähi-itään hyökännet kansat elivät heimoyhteiskunnassa, joissa periaatteessa jokainen mies on soturi. Näin heimot saivat taistelukentälle väkilukuun nähden suuren armeijan. Samoihin aikoihin raudasta valmistetut aseet alkoivat yleistyä. Rautaa oli yleisempi metalli kuin pronssin raaka-aineet. Raudasta valmistetut aseet olivat paitsi kestävämpiä myös halvempia kuin pronssiset. Lähi-idässä ei Turkin aluetta lukuun ottamatta ole rautaesiintymiä, ei varsinkaan jokilaaksoissa. Sen sijaan Lähi-itään hyökänneiden kansojen lähtöalueilla oli rautaa.
Egyptin onnistui torjua hyökkääjät (maantiede ja tehokas hallinto), mutta se ei enää saavuttanut entistä suuruuttaan. Myöhemmin Assyria ja Persia valloittivat Egyptin. Mesopotamiassa pohjoinen Assyria nousi alueen mahti valtioksi. Assyrian valta perustui tehokkaaseen armeijaan ja julmiin sotaretkiin. Assyrian armeijassa säilyi jonkin verran sotavaunuja, mutta armeijan iskuvoima perustui raskaaseen jalkaväkeen. Assyrian armeija pystyi myös etenemään nopeammin kuin vastustajansa. Tästä kiitos kuuluu pioneereille, jotka rakensivat teitä ja siltoja. Assyrialaiset olivat myös taitavia valloittamaan kaupunkeja. Heidän piirityskalustonsa oli erinomaista. Armeijoiden huoltokin toimi. Assyrialaiset pyrkivät varmistamaan valloitettujen kansojen uskollisuuden ankarilla rangaistuksilla kapinoinnista ja väestön pakkosiirroilla.
Assyrian vallan kohtaloksi koitui kapinoineet vasallit ja kiistat kruunuperimyksestä. Myös ratsuväkeä oli liian vähän ja se värvättiin valtakunnan ulkopuolelta. Babylonia liittoutui useiden Assyrian valtakunnan rajoilla asuneiden heimojen kanssa (kimerialaiset, skyytit ja meedialaiset). Näiden kansojen sotilaallinen voima perustui ratsuväkeen, joka johti lopullisesti sotavaunujen syrjäyttämiseen. Assyria lyötiin ja sen kaupungit ryöstettiin. Koitti hetkeksi Babylonian suuruuden aika. Vähän myöhemmin meedialaiset valloittivat Babylonian ja heidät puolestaan kukisti Kyyros suuren johtama Persia, joka 500 ja 400-luvuilla eaa. valloitti koko Lähi-idän. Taistelukenttää hallitsivat raskas jalkaväki ( esim. Kreikan hopliitit ja Rooman legioonat) ja jousilla ja heittokeihäillä varustettu ratsuväki. Raskas ratsuväki on vielä kehitteillä ( riittävän suuret hevoset, raskaat haarniskat, kunnon satula ja jalustimet). Sotavaunuja käytettiin vielä paikallisesti esim. Aleksanteri Suuren armeija törmäsi niihin valloittaessaan Persiaa ja jotkut britti heimot käyttivät niitä roomalaisia vastaan, mutta ne eivät enää kylväneet kuolemaa ja hallinnet taistelukenttää kuten aikaisemmin.
SODAN SYYT
Ranskan ja Saksan vastakohtaisuus ja vihanpito
Liitot, kolmiliitto ja kaksilitto
Englannin ja Saksan taloudellinen kilpailu ja kilpailu siirtomaista
Balkanin ruutitynnyri, Itävallan ja Serbian vastakohtaisuus
Kilpavarustelu, Englannin ja Saksan laivastokilpailu
Kansalliskiihko ja militarismi
Ympärysvallat
Ranska, Venäjä, Englanti
Italia(1915), USA(1917),
Belgia, Serbia, Romania,
Kreikka, Montenegro, Albania,
Portugali
Keskusvallat Saksa, Itavalta-Unkari Turkki, Bulgaria
SODAN KULKU
Sarajevon laukaukset sytyttävät sodan ja puolustusliittojen välityksellä paikallinen sota leviää nopeasti maailmansodaksi.
Rauhanaate ja maltti hukkuvat yleiseen sotaintoon. Ammattisotilaat ja reserviläiset ryntäävät intoa ja riemua puhkuen rintamalle. Yleisesti sodan uskottiin loppuvan nopeasti.
Saksalaiset hyökkäävät nopeasti Belgian kautta Ranskaa ja uhkaavat Pariisia. Ranskalaisten onnistuu pysäyttää hyökkäys Marne-joella ja rintamat jähmettyvät. Lännessä alkaa asemasota.
Idässä saksalaisten onnistuu lyödä venäläisten hyökkäys ja aiheuttaa venäläisille suuria tappioita. Balkanilla ympärysvaltojen joukkojen oli vetäydyttävä kohti etelää.
Ympärysvaltojen onnistui katkaista merisaarrolla keskusvaltojen kauppayhteydet Euroopan ulkopuolelle. Saksalaisten sukellusveneet häiritsivät ympärysvaltojen meriliikennettä. Sodan suurin meritaistelu päättyi tasapeliin, mutta saksalaiset alukset eivät enää lähteneet satamista merelle.
Asemasodan aikana yritettiin kuluttaa vihollisen voimia. Sadattuhannet miehet kuolivat, kun taisteltiin joidenkin neliökilometrien suuruisten arvottomien alueiden hallinnasta. Huolimatta valtavista menetyksistä rintamalinjat pysyivät yleensä muuttumattomina hyökkäysten jälkeen.
Sodan aikana otettiin käyttöön uusia aseita esimerkiksi lentokoneita, panssarivaunuja, sukellusveneitä ja myrkkykaasuja (kloori- ja sinappikaasu)
Vuonna 1917 Venäjä romahti. Sen armeija ei pystynyt estämään saksalaisten etenemistä. Keisari luopui kruunusta ja kommunistit pääsivät valtaan. He tekivät erillisrauhan saksalaisten kanssa.
Keväällä 1918 Saksa yritti vielä suurhyökkäystä lännessä, mutta ympärysvaltojen onnistui torjua epätoivoinen rynnistys. Yhdysvallat oli liittynyt mukaan sotaan 1917 ja sen teollisuuden tuotantokyky ja tuoreet joukot ratkaisivat sodan ympärysvaltojen voitoksi.
Saksan liittolaiset luopuivat taistelusta yksi toisensa jälkeen ja Saksan oli taivuttava aselepoon marraskuussa. Taistelut päättyivät 11.11.1918 kello 11.00.
Versaillesin rauha
Sodan voittajat pitivät Saksaa syyllisenä sodan alkamiseen. Saksa joutui hyväksymään ankarat rauhan ehdot.
Saksa joutui maksamaan sotakorvauksia.
Saksa luovutti alueita Ranskalle ja Puolalle.
Saksalta riistettiin sen siirtomaat.
Saksan armeijaa supistettiin ja siltä kiellettiin tietyt aseet esim. lentokoneet ja panssarivaunut. Reininmaan demilitarisoitiin.
Sodan jälkeen Itä-Euroopassa tapahtui suuria muutoksia valtioiden rajoissa. Itävalta-Unkari ja keisarillinen Venäjä hajosivat. Uusia itsenäistyneitä valtioita olivat Suomi, Baltian maat, Puola, Tsekoslovakia ja Jugoslavia.
VERSAILLESIN RAUHA
- Voittajat leimasivat Saksan syylliseksi sotaan. Saksaa haluttiin rangaista ja sen piti maksaa korvauksia sodan aiheuttamista tuhoista.
Rauhanehdot:
- Saksa joutui luovuttamaan alueita Ranskalle ja Puolalle.
- Se menetti myös kaikki siirtomaansa.
- Saksa joutui maksamaan sotakorvauksia.
- Saksan armeijaa ja laivastoa supistettiin.
- Saksalaiset kokivat Versaillesin rauhan häpeärauhana ”tikarinpisto legenda”.
Kansainliitto perustettiin turvaamaan rauhaa, mutta se ei ollut tarpeeksi voimakas järjestö.
Itä-Eurooppaan syntyi uusia valtioita Suomi, Baltian maat, Puola, Jugoslavia ja Tsekkoslovakia.
Euroopan uudet ristiriidat
- Saksan asema
- Venäjän hajoaminen ja Neuvostoliiton synty.
- Rajariidat Euroopan uusien valtioiden välillä (nationalismi) Historian valinnaiskurssi
Ensimmäinen maailmansota
Jalkaväen aseet
Ensimmäinen maailmansodan tavallisten sotilaiden aseet olivat suurin piirtein samanlaisia kaikissa armeijoissa. Rivisotilas oli aseistettu kiväärillä. Kiväärien kaliiperi vaihteli 6,5 mm ja 8 mm välillä. ( Musketin kaliiperi 1800-luvun alussa oli esim. 19 mm ja Englannin armeija 1900-luvun alussa käyttämän Martin-Henry -kiväärin kaliiperi oli 11,4 mm. Patruunoita lippaassa oli 5-10 mallista riippuen. Hylsy piti poistaa piipusta joka laukauksen jälkeen. Automaatti- ja puoliautomaattikivääreitä ei sodassa käytetty. Joitakin kokeilu malleja oli, mutta ne eivät tulleet laajaa käyttöön.
Aseet käyttivät uutta savutonta ruuti, joka paransi tarkkuutta ja kantamaa. Niillä ammutut luodit olivat tappavia yli 1000 metrin matkalta. Kuuluisia kivääri malleja olivat esim saksalainen Mauseri Gawehr 98 (7,92-mm), englantilainen Lee-Einfiled, SMLE (7.7-mm) ja venäläinen Mosin-Nagant m1891 ( 7,62-mm), jota Suomen armeija käytti itsenäistymisen jälkeen. Osasta kivääreistä oli olemassa myös tarkka-ampuja versio, joissa oli kiikaritähtäin. Jotkut tarkka-ampujat käyttivät metsästyskiväärejä.
Upseerien aseistuksena monissa armeijoissa oli revolveri. Saksan armeija käytti Luger 08 automaattipistoolia, jonka 9-mm Parabellum patruunasta on tullut maailman yleisin sotilaspistoolien patruuna (Nato 9x19 mm). Yhdysvaltain armeija käytti Colt-45 pistoolia (11,4 mm).
Monien armeijoiden käyttämät suhteellisen pitkät kiväärit eivät olleet erityisen käteviä ampumahaudoissa käydyissä taisteluissa. Oli tarvetta uudenlaiselle kevyelle automaattiaseelle. Saksalaiset ottivat ensimmäisenä käyttöön konepistoolin 1918. Bergemann MP18 oli konepistooli, joka ampui 9mm Parabellum luoteja. Aseen heikkous oli pyöreä 32 patruunan lipas, joka oli epäluotettava. Lisäksi aseita ei saatu valmistettua riittävästi.
Ensimmäisen maailmansodan aikaisissa konekivääreissä sarjatulella ampumisen aiheuttaman piipun kuumeneminen ratkaistiin kahdella tavalla. Osa konekivääreistä esim. saksalainen Maxin MG05 ja englantilainen Vickers 303 olivat vesijäähdytteisiä. Konekiväärin piippu ympäröitiin veden täyttämällä vaipalla, joka jäähdytti piipun.
Ranskalainen Hotchkiss konekiväärissä piipun kuumenemien ratkaistiin paksuntamalla piippua. Ase käytti patruunan syötössä levyä eikä kankaista patruunavyötä. Konekiväärit olivat raskaita. Hottchkiss painoi 25 kg ja kolmiojalusta 27 kg. Vickers painoi jalustoineen 38 kiloa ja Maxim 47 kiloa jalustoineen. Aseet ampuivat 400-500 laukausta minuutissa (tulinopeus).
Sodan aikana eri maiden armeijat pyrkivät kehittämään yhden sotilaan kannettavia kevyitä tulitukeen käytettäviä automaattiaseita (kevyt konekivääri vyösyöttö ja pikakivääri lipas). Vickers ja Maxin olivat liian raskaita kuljetettaviksi hyökkäyksissä ei-kenenkään maan yli. Paras tällainen ase oli englantilainen Lewis-pikakivääri, joka painoi 12 kg. Aseessa oli 47 patruunan lipas.
Aseman sodan alkaessa sotilaille jaettiin entistä laajemmassa mitassa käsikranaatteja, jotka olivat tehokkaita ampumahautoja sekä pesäkkeitä vallattaessa ja puolustettaessa. Jokaisella sotilaalla oli pistin kivääriinsä. Monet sotilaat käyttivät lähitaistelussa kenttä lapioita, veitsiä ja erilaisia nuijia, koska metrin mittaiset kiväärit olivat kömpelöitä ahtaissa ampumahaudoissa. Saksalaiset ottivat ensimmäisenä käyttöön liekinheittimen, joka aluksi aiheutti paniikkia englantilaisten ja ranskalaisten joukoissa.
Tykistö
Ensimmäisen maailmansodan alkaessa useimmat armeijat olivat korvanneet vanhat jäykkälavettiset tykit uusilla joustolavettisilla tykeillä. Vanhaa kalustoa oli kuitenkin vielä runsaasti varastoissa ja niitä käytettiin koko sodan ajan, varsinkin raskaiden tykkien osalta. ( Suomalaiset käyttivät jäykkälavettisia tykkejä vielä talvisodassa ja jopa jatkosodassa).
Yleisimmät tykit olivat kevyitä kanuunoita. Niiden kaliiperi oli 75 -83,8 mm. Tykkien kantama vaihteli viidestä kilometristä yhdeksään kilometriin. Ammukset painoivat 6-7 kiloa. Tykeillä ammuttiin sirpalekranaatteja ja srapnelleja (ilmassa räjähtävä ammus,joka sisälsi teräskuulia). Kevyt kanuunat olivat hevosten vetämiä ja ne pystyivät hyvin seuraamaan etenevää jalka – ja ratsuväkeä. Kevyiden kanuunoiden tulinopeus oli hyvä ja niillä pystyttiin ampumaan tehokasta sulkutulta. Ne olivat tappavan tehokkaita suojautumattomia ja hyökkääviä joukkoja vastaan.
Kun taistelut jähmettyivät asemasodaksi, kasvoi raskaiden tykkien tarve. Kevyiden kanuunoiden ammukset eivät tuhonneet maanalaisia korsuja tai teräsbetonista tehtyjä bunkkereita. Eri maiden armeijat alkoivat hankkia lisää raskaita tykkejä.
Tykit voidaan jakaa kahteen ryhmää ominaisuuksiensa mukaan. Kanuunoissa on pitkä piippu (putki), suuri ammuksen lähtönopeus, pitkä kantama ja mahdollisuus ampua alakulmia (alle 45 asteen korotuksella), laakea ammuksen lentorata. Haupitseissa on lyhyt piippu, pieni ammusten lähtönopeus, lyhyehkö kantama ja mahdollisuus ampua yläkulmilla (yli 45 astetta) kaareva ammuksen lentorata.
Yleisimpien raskaiden haupitsien kaliiperi vaihteli 150 -155 mm välillä. Tykin kantama oli 9-11 kilometriä ja ammusten paino vähän päälle 40 kiloa. Kahdeksan tuumaan eli 203 mm haupitsin ammus painoi 90 kiloa. Saksalaisen 150 mm kanuunan ammuksen painoi 44 kiloa ja tykin kantama oli lähes 19 kilometriä. Se painoi kuitenkin viisi kertaa enemmän kuin saksalainen 150 mm haupitsi.
Kanuunat pystyivät ampumaan pidemmälle kuin vastaavan kaliiperiset haupitsit, mutta ne painoivat enemmän. Haupitseja ja keveitä kanuunoita pystyi vetämään hevosilla. Raskaita kanuunoita oli hankala siirtää, koska sopivia veto ajoneuvoja oli liian vähän.
Saksalaiset kehittivät kaksi erikoista tykkimallia. Paksu-Bertta oli raskas haupitsi, jonka kaliiperi oli 420 mm. Ammus painoi 820 kiloa. Tykki itse painoi 43 tuhatta kiloa. Toinen oli Paris gun eli Pariisi tykki. Sen erikoisuus oli erittäin pitkä kantama, joka oli 122 kilometriä. Kaliiperi oli 210 mm ja ammus painoi noin 120 kiloa. (Nykyisillä 155 kanuunoilla voidaan ampua noin 30 kilometrin päähän, erikoisammuksilla jopa 40 kilometrin.
On arvioitu, että ensimmäisessä maailmansodassa käytetyistä aseista tykistö surmasi eniten sotilaita. Monissa suurissa taisteluissa tykistön rooli oli ratkaiseva. Tykkien lukumäärä ja kaliiperi kasvoivat sodan aikana. Myös ammusten kulutus kasvoi. Englantilaisten vuonna 1916 Sommen hyökkäystä edeltänyt tykistön tulivalmistelu kesti viikon ja saksalaisten asemiin ammuttiin 1,5 miljoonaa ammusta. Verdumin useita kuukausia kestäneessä taistelussa saksalaiset ja ranskalaiset ampuivat yhteensä noin 25 miljoonaa tykinammusta. Tällainen ammusten kulutus ylitti kaikki arviot. Monilla valtioilla oli suuria vaikeuksia valmistaa riittävästi tykin ammuksia. Myös kuljetuksissa oli suuria haasteita.
Panssarivaunut
Vuoden 1915 aikana länsirintaman taistelut ajautuivat veriseen umpikujaan. Kumpikaan osapuoli ei kyennyt murtamaan vastustajan puolustusta. Tappiot kasvoivat ja asemasota alkoi. Tarvittiin uusia ideoita. Englantilaiset alkoivat rakentaa uutta asetta, joka aikanaan mullistaisi maasodankäyntiä, panssarivaunuja.
Ensimmäiset panssarivaunut eli maataistelulaivat rakennettiin Englannissa 1915. Vaunujen todellisen käyttötarkoituksen salaamiseksi niitä kutsuttiin vesitankeiksi ja näin sana tankki jäi kuvaamaan panssarivaunua. Mark panssarivaunut olivat noin kahdeksan metriä pitkiä, neljä metriä leveitä ja 2,5 metriä korkeita. Eri mallien paino vaihteli 26-30 tonnin välillä. Nopeus oli 6-7 kilometriä. Vaunussa oli kahdeksan hengen miehistö. Koiras vaunuissa oli aseistuksena kaksi 57 mm tykkiä sekä 4 konekivääriä ja naarasvaunuissa kuusi konekivääriä.
Mark vaunujen tykit oli sijoitettu vaunun sivustoille. Ne pystyivät ampumaan alas juoksuhautoihin. Vaunujen erikoisen ulkonäyn ratkaisi niiden käyttötarkoitus. Ne oli tarkoitettu tukemaan jalkaväen hyökkäystä ja tuhoamaan vihollisen asemat. Vaunujen ei tarvinnut olla nopeita. Tärkeää oli, että ne pystyivät liikkumaan myllätyllä ei-kenenkää maalla. Niiden piti myös pystyä ylittämään vihollisen juoksuhaudat. Mark vaunuissa miehistön mukavuuteen ei ollut kiinnitetty huomiota. Ne olivat meluisia, kuumia ja niistä oli huono näkyvyys ulos. Lisäksi miehiä uhkasi joskus tukehtuminen pakokaasuihin.
Ranskalaisten yritykset rakentaa omia raskaita panssarivaunuja eivät oikein onnistuneet. Sen sijaan ranskalaiset rakensivat hyvän kevyen vaunun. Renault FT 17 oli ensimmäinen panssarivaunu, jossa oli 360 astetta kääntyvä tykkitorni. Kahden hengen vaunu painoi 6600 kiloa. Pituus oli noin viisi metriä, leveys1,7 ja korkeus 2,1 metriä. Aseistuksena oli yksi 37 mm tykki tai yksi konekivääri. Saksalaiset käyttivät pääasiassa valtaamiaan englantilaisia ja ranskalaisia vaunuja. He valmistivat vain noin 20 omaa vaunuaan. Saksalainen A7V oli kömpelö maataistelulaiva, jossa oli yksi tykki ja kuusi konekivääri. Miehistöä oli peräti 18 henkeä.
Ensimmäisen kerran panssarivaunuja käytettiin Sommen taistelussa 1916. Englantilaissa oli noin 50 vaunua. Aluksi vaunut saavuttivat menestystä. Ne puhdistivat saksalaisten ampumahaudat ja aiheuttivat paikoitellen pakokauhua. Panssariavut eivät kuitenkaan tuoneet voittoa englantilaisille. Niiden menestys kuitenkin rohkaisi jatkamaan vaunujen kehittelyä.
Kaikkien ensimmäisessä maailmansodassa käytettyjen vaunujen Akilleen kantapää oli niiden tekninen epäluotettavuus. Vaunut rikkoutuivat helposti. Mitä pitempään operaatio kesti, sitä varmemmin vaunut rikkoutuivat. Teknisten ongelmien johdosta menetettiin vaunuja enemmän kuin saksalaisten tuhoamana. Monesti vaunut myös juuttuivat taistelukentän mutaan. Näitä ongelmia pyrittiin ratkaisemaan lähettämällä satoja vaunuja saman aikaisesti hyökkäykseen. Myös hyökkäysmaastojen valinnassa kiinnitettiin huomiota niiden soveltumiselle panssarivaunujen toimintaan.
Panssarivaunujen tehokas käyttö taistelukentällä opittiin yritysten ja erehdysten kautta. Korkeiden upseerien keskuudessa vallitsi aluksi epätietoisuus, miten vaunuja oli käytettävä. Suurin menestys saavutettiin, kun voitiin noudattaa etukäteen sovittuja suunnitelmia. Ohjeiden saaminen taistelussa olevilla vaunuille oli ongelmallista. Radioita oli liian vähän. Myös jalkaväen ja panssarivaunujen yhteistoimissa oli usein vakavia puutteita.
Ensimmäisten panssarivaunujen ilmestyminen taistelukentälle oli saksalaisille epämiellyttävä yllätys. Toivuttuaan ensi paniikista saksalaiset alkoivat nopeasti miettiä keinoja panssarivanujen tuhoamiseksi. Sotilaille jaettiin panssaria läpäiseviä erikoisluoteja. Vuoden 1918 aikana saksalaiset ottivat käyttöön suurikaliiperisia panssaritorjuntakiväärejä ja panssarimiinojen tuotantoa lisättiin. Myös liekinheittimiä ja käsikranaattinippuja käytettiin vaunujen tuhoamiseen.
Yksinkertainen ja helppo tapa panssarivaunujen toiminnan estämiseksi oli kaivaa niin leveitä kaivantoja, etteivät vaunut pystyneet ylittämään niitä. Voitiin rakentaa betonista panssariesteitä, joihin vanujen telaketjut rikkoutuivat. Kenttätykeille jaettiin panssariammuksia. Usein myös tavallinen sirpalekranaatti riitti vaunun tuhoamiseen tai vaurioittamiseen. Ensimmäisiä varsinaisia panssaritorjuntatykkejä kokeiltiin. Ne oli pienikaliiperisia 20-40 mm, kevyitä ja helppoja liikutella. Niiden panssaria läpäisemään suunnitellut ammukset pystyivät tuhoamaan kaikki englantilaiset ja ranskalaiset vaunut. Parhaat tulokset saksalaiset saivat panssarintorjunnassa yhdistelemällä eri keinoja.
Ensimmäisessä maailmansodassa panssareiden väliset taistelut olivat harvinaisia. Ne oli suunniteltu tukemaan jalkaväen etenemistä tuhoamalla vastustajan asemia. Englantilaisten ja ranskalaisten panssarivaunujen onnistui usein murtaa saksalaisten linjat, mutta ne eivät kyenneet etenemään syvälle saksalaisten selustaan. Läpimurtoa ei onnistuttu hyödyntämään eikä vihollista saartamaan ja tuhoamaan. Saksalaiset kehittivät maailmansotien välisenä aikana kokonaan uudenlaisen tavan käyttää ja organisoida panssarivoimia. Syyskuussa 1939 he esittelivät maailmalle salamasodan.
Laivasto
Ennen ensimmäistä maailmansotaa Euroopan suurvaltojen välillä vallitsi laivastokilpailu. Englanti oli voimaikkain merimahti, mutta Saksa haastoi sen. Valtiot kilpailivat laivojen määrällä ja koolla. Oman maan mahtia haluttiin korostaa rakentamalla entistä suurempia, vahvemmin aseistettuja ja panssaroituja taistelulaivoja ( Dreadnougght). Suurimpien taistelulaivojen uppouma oli yli 33 000 tonnia. Pituutta laivoilla oli lähes 200 metriä. Pääaseistuksena oli 8-9 380 mm tykkiä, joiden kantama oli yli 30 kilometriä. Panssarin vahvuus oli jopa 330 mm. Taistelulaivat olivat oman aikakautensa mekaniikan ja insinööritaidon riemuvoitto.
Kun otetaan huomioon, kuinka paljon aikaa ja rahaa taistelulaivojen rakentamiseen uhrattiin, niin laivoja käytettiin taiteluissa hämmästyttävän vähän. Esimerkiksi Saksan taistelulaivat makasivat satamassa suurimman osan sodasta. Saksalaiset pelkäsivät menettävänsä kalliit laivat suuressa ratkaisutaistelussa. Englantilaiset varoivat lähettämästä laivojaan merille, koska he pelkäsivät saksalaisten sukellusveneitä. Muita taistelulaivoja uhkaavia halpoja aseita olivat merimiinat ja torpedoveneet. Myös taistelulaivoja selvästi pienemmät hävittäjä (uppouma 1000-2000 tonnia) pystyivät tuhoamaan taistelulaivat torpedoilla.
Taistelulaivoilla käytiin oikeastaan yksi suuri meritaistelu, Skagerrak Pohjanmerellä. Saksalaiset yrittivät houkutella osan Englannin laivastosta ansaa. Englantilaiset olivat kuitenkin päässeet selville juonesta ja purjehtivat merelle koko laivastonsa voimalla. Englantilaisilla oli noin 150 erikokoista laivaa ja Saksan laivastossa oli noin 100 alusta. Taistelun lopputulos oli oikeastaan tasapeli. Englantilaiset menettivät enemmän laivoja kuin saksalaiset, mutta saksalaiset eivät enää uskaltaneet haasta englantilaisia avoimeen taisteluun. He keskittivät voimavarojaan sukellusvenesotaan.
Kun ensimmäinen maailmansota alkoi, Englanti ja Ranska pyrkivät vaikeuttamaan Saksan teollisuus tuotantoa. Ne julistivat Saksan merisaartoon. Saksalaiset kauppalaivat vallattiin ja upotettiin. Puolueettomien maiden kauppalaivoja tarkastettiin ja sodankäyntiin sopiva materiaali takavarikoitiin. Saarto oli erittäin tehokas. Saksa kärsi tiettyjen raaka-aineiden pulasta koko sodan ajan ja sodan lopulla myös elintarvikkeista tuli pulaa.
Saksalaiset vastasivat saartoon upottamalla Atlantilla Englannin ja sen liittolaisten kauppalaivoja. Sodan alussa saksalaiset sukellusveneet upottivat englantilaisia sotalaivoja. Kauppalaivoja vastaan hyökättäessä oli noudatettava tarkkoja ohjeita esim. laivojen miehistölle oli annettava tilaisuus poistua aluksesta ennen sen upottamista. Vain sotalaivoja vastaan sai hyökätä ilman varoitusta. Sodan kuluessa säännöistä alettiin vähitellen livetä ja 1917 saksalaiset kävivät Atlantilla rajoittamatonta sukellusvenesotaa, jossa he pyrkivät upottamaan mahdollisimman monta vastustajan kauppalaivaa. Hyökkäykset tapahtuivat ilman varoitusta
Englantilaiset vastasivat sukellusveneiden uhkaan muuttamalla kauppalaivoja apuristeilijöiksi. Ne olivat tavallisia kauppalaivoja, joihin asennettiin tykkejä piiloon. Kun sukellusvene nousi pintaan upottamaan kauppalaivan tykillään, niin laivaan piilotetut tykit upottivat sukellusveneen. Saksalaisten aloittama rajoittamaton sukellusvenesota pakotti englantilaiset ottamaan käyttöön saattuejärjestelmän, jossa kauppalaivat koottiin suuriin ryhmiin ja ne matkasivat Atlannin yli sotalaivojen suojeluksessa. Sukellusveneiden upottamiseen kehitettiin syvyyspommit. Englantilaiset laskivat myös miinakenttiä, joilla saksalaisten sukellusveneitä eli U-veneitä pyrittiin tuhoamaan.
Saksalaiset sukellusveneet olivat vähällä saada Englannin polvilleen, mutta niiden tehokas käyttö veti Yhdysvallat mukaan sotaa. USA ei voinut hyväksyä, että sen kansalaisia kuoli ja laivoja tuhoutui saksalaisten sukellusveneiden hyökkäyksissä. Yhdysvaltain telakat pystyivät rakentamaan laivoja nopeammin kuin saksalaiset pystyivät niitä upottamaan. Lisäksi Yhdysvaltojen laivaston mukaantulo sotaan paransi saattueiden turvallisuutta.
Sodan alussa saksalaisten ja muidenkin valtioiden sukellusveneet kärsivät monista teknisistä ongelmista. Veneet olivat ahtaita, kosteita ja ylipäätään niissä ei ollut kiinnitetty huomiota miehistön mukavuuteen. Sukellusveneiden toimintasäde oli sodan alussa vaatimaton ja ne pystyivät kuljettamaan mukanaan 4-5 torpedoa. Moottorit olivat meluisia ja epäluotettavia. Koska sukellusveneitä ei oltu käytetty aikaisemmissa sodissa, aluksi oli epäselvää, miten niitä voisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Myös sukellusveneiden torjunta jouduttiin opettelemaan kantapään kautta.
Lentokoneet
Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, monissa armeijoissa ei vielä täysin ymmärretty uuden aseen mahdollisuuksia. Aluksi koneet olivat aseistamattomia tiedustelukoneita. Runko oli suurimmaksi osaksi puuta ja se oli verhoiltu vahvalla kankaalla. Laskutelineitä ei voi nostaa sisään lennon aikana vaan ne olivat kiinteät. Ohjaama oli avoin. Radioita tai muuta elektroniikkaa koneissa ei ollut. Koneiden huippunopeus oli vähän päälle 100 kilometriä. Useimmat mallit olivat kaksitasoja. Lentäjällä ei ollut laskuvarjoa. Jotkut lentäjät kuljettivat mukaan käsiaseita, joilla saattoi ampua vastapuolen tiedustelukoneita.
Ilmataistelut pääsivät varsinaisesti käyntiin, lentokoneisiin asennettiin potkurin läpi ampuvat tahditetut konekiväärit. Sodan aikana kehitettiin uusia lentokone malleja, joissa huippunopeus kasvoi ja tekniikan luotettavuus lisääntyi, muuta koneiden perusrakenne pysyi saman. Tunnettuja ensimmäisen maailmansodan aikaisia lentokoneita olivat saksalaiset Fokkerit (BMW moottori), ranskalainen Nieuport ja englantilainen Sopwith Camel. Koneiden ohella sodan aikana kehittyi ilmataistelu taktiikka. Erityisesti saksalaiset kokeilivat ja ottivat käyttöön uusia tehokkaita taistelutapoja, joita englantilaiset ja ranskalaiset joutuivat jäljittelemään. Ilmaherruus vaihtui useita kertoja sodan aikana. Koneiden laadun lisäksi ilmatilan hallintaan vaikutti käytettävä ilmataistelutaktiikka sekä lentäjien kokemus ja taito. Kuuluisin ensimmäisen maailmansodan lentäjä oli saksalainen Manfred von Richthofen eli punainen paroni. Hän saavutti 80 ilmavoittoa.
Ensimmäisessä maailmansodassa ilmapommituksilla oli vähäinen merkitys. Lentokoneet eivät pystyneet kuljettamaan suurta pommikuormaa. Jo sodan alussa jotkut lentäjät heittivät omin käsin koneistaan pieniä pommeja tai käsikranaatteja vihollisen asemiin. Sodan lopulla oli kehitelty ensimmäiset pommikoneet, mutta niitä oli liian vähän, jotta koneilla olisi ollut suurta merkitystä sodan kulkuun. Massiivisia kaupunkeihin tai tehtaisiin kohdistuneita pommituksia ei ensimmäisessä maailmansodassa nähty. Saksalaiset pommittivat Lontoota ja joitakin muita englantilaisia kaupunkeja jäykkärunkoisilla ilmalaivoilla eli Zeppeliineillä. Niitä oli kuitenkin liian vähän ja niiden kuljettama pommikuorma oli melko vaatimaton. Oman turvallisuutensa takia Zeppeliinejä voitiin käyttää vain öisin. Yöpommitukset olivat myös epätarkkoja. Zeppeliinien hyökkäykset herättivät pelkoa, mutta niillä ei saatu aikaan suurta tuhoa.
Kaasut
Ensimmäisen maailmansodan alussa eri valtiot kokeilivat taistelukentällä kyynälkaasua. Varsinainen kaasusota alkoi vuonna 1915, kun saksalaiset keväällä 1915 laskivat säiliöistä kloorikaasua. Tuuli kuljetti kaasun pahaa aavistamattomien ranskalaisten asemiin. Sotilaat joutuivat paniikkiin, kun heidän kaasua hengittäneet toverinsa kuolivat. Saksalaisten hyökkäys oli menestys. Syksyllä oli saksalaisten vuoro tulla yllätetyksi, kun englantilaiset laskivat klooria saksalaisten asemiin.
Sodan aikana käytettiin useita erilaisia kaasuja. Kloori oli vihertävää kaasua, joka keuhkojen limakalvoilla muuttui suolahapoksi. Fosgeenikaasu oli hajutonta ja väritöntä. Kaasun vaarallisuutta lisäsi se, ettei se vaikuttanut välittömästi. Sotilaat saattoivat hengittää kaasua tietämättään. Fosgeeni tuhosi keuhkot. Sinappikaasu oli myös melko huomaamaton. Se tuhosi hengitettynä keuhkot. Paljaalle iholle joutuessaan sinappikaasu aiheutti kivuliaita rakkuloita. Se aiheutti myös tilapäistä tai pysyvää sokeutta.
Aluksi sotilailla ei olut minkäänlaisia suojia kaasuja vastaan. Niiltä yritettiin suojautua laittamalla kasvoille kostea kangas. Sodan kuluessa ja kaasujen käytön lisääntyessä sotilaat saivat kaasunaamarit, jotka suojelivat tehokkaasti kaasuilta. Kun kaasua laskettiin taistelukentälle säiliöistä, tuulen suunnan muuttuminen saattoi kuljettaa kaasun omiin asemiin. Tehokkaampi tapa kaasujen levittämiseen oli ampua kaasuilla täytettyjä kranaatteja. Sodan lopulla joka neljäs länsirintamalla ammuttu kranaatti oli täytetty kaasulla.
Taistelukaasut olivat erityisen inhottu ja kammottu ase, mutta sotaa ne eivät ratkaisseet. Suurin hyöty niistä saatiin, kun niillä pystyttiin yllättämään vihollinen. Saksalaiset kehittivät kaasusotaa, mutta englantilaiset ja ranskalaiset oppivat sen hyvin nopeasti. Sotilaiden koulutuksessa ja varusteissa kaasut otettiin huomioon ja sodan loppu kohti tappiot pienenivät. Tuhoisinta jälkeä kaasut saivat aikaan itärintamalla venäläisten keskuudessa. Mahdollisesti satojatuhansia venäläisiä sotilaita kuoli kaasuihin. Yli miljoona sotilasta eri armeijoista sai kaasusta vammoja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansainvälisillä sopimuksilla kaasujen käyttö sodassa kiellettiin. Toisessa maailmansodassa kaasuja ei käytetty, vaikka saksalaiset olivat kehittäneet uusia tehokkaampia kaasuja, hermokaasuja.
KOE LOPPUU
Mykeneen ritareista kaupunkivaltioiden hopliitteihin
Minolainen kulttuuri
Euroopan ensimmäinen korkeakulttuuri kehittyi Kreetan saarella yli 4000 vuotta sitten. Kulttuuria kutsutaan minolaiseksi kulttuuriksi legendaarisen kuningas Minoksen mukaan. Egypti ja muut Lähi-idän korkeakulttuurit ovat antaneet vaikutteita minolaisuuteen, kulttuuri kehittyi Kreetalla tuhansia vuosia asuneiden ihmisten toimesta omaleimaiseksi ja elinvoimaiseksi kulttuuriksi. Mantereelta ei tullut uutta kansaan, joka olisi luonut kulttuurin. Kreetan varhaiset asukkaat eivät olleet kreikkalaisia. Minolaiset käyttivät kirjoituksissaan lineaari-A nimistä tavukirjoitusta, jota ei ole onnistuttu tulkitsemaan. Heillä oli myös vanhempi kirjoitus, joka on myös säilynyt arvoituksena (Faistoksen kiekko). Kreetalta on myös löytynyt lineaari-B nimistä kirjoitusta, joka on kirjoitettu vanhimmalla tunnetulla kreikan kielellä. Lineaari-B kirjoitus käyttivät Mykeneen kreikkalaiset valloittajat.
Kreetan minolaista yhteiskuntaa hallitsi pappiskuningas, Minos. Nimi on todennäköisesti ollut jonkun varhaisen hallitsijan nimi, mistä on myöhemmin tullut arvonimi. Minolaisen yhteiskunnan tärkeimpiä keskuksia olivat palatsit. Ne olivat hallinnon, uskonnon ja talouden keskuksia. Palatseissa oli hallitsijan yksityistiloja ja julkisijatiloja esimerkiksi vastaanottosaleja. Uskonnon harjoittamiseen oli omat alueensa. Palatsit toimivat myös suurina varastoina, joihin veroja ja kauppatavaroita varastoitiin. Aluksi palatseja on ollut useita ja niiden tuhoutuessa ne rakennettiin uudelleen. Palatseista suuri ja viimeiseksi asuttu oli Knossoksen palatsi, jossa ollut noin 300 huonetta. Palatsit tunnettiin nimellä laprys eli kaksoiskirveen talo. Minolaisessa kulttuurissa kaksiteräinen kirves oli vallan symboli. Tämä yhdistettynä härän palvonnan merkitykseen minolaisessa uskonnossa ja Kreetan mahtiin on todennäköisesti synnyttänyt tarun Minotauruksesta.
Minolaisen Kreetan vauraus ja mahtavuus perustui kaupankäyntiin. Saari sijaisti useiden kauppareittien varrella ja kreetalaiset rakensivat suuren laivaston, jonka avulla heistä tuli välittäjiä kansainvälisessä kaupassa. Kreetalaiset kävivät kauppaa koko itäisen Välimeren alueella. He kuljettivat egyptiläisiä tavaroita Kreikkaan ja päinvastoin Kreetan saarella oli runsaasti metsiä ja puutavara oli tärkeä vientituote. Lisäksi vietiin viiniä ja oliiviöljyä. Myös pronssin jalostus oli tärkeää, vaikka kupari ja tina jouduttiin tuomaan ulkomailta. Kaupankäynti toi Kreetalle vaurautta ja mahdollisti monille kreetalaisille jopa ylellisen elän aikakauden mittapuun mukaan. Vauraus mahdollisti myös taiteen kehityksen.
Minolaiset eivät olleet sotaisia. Kreetalta ei ole löydetty linnoituksia eikä merkkejä suuresta sotilaallisesta organisaatiosta. Minolaisessa taiteessa ei myöskään kuvata sotaretkiä ja taisteluita. Ilmeisesti Kreetan laivasto pystyi pitämään viholliset poissa saarelta. Minolaiset eivät myöskään valloittaneet alueita vaan jotkut lähisaaret tunnustivat Kreetan ylivallan vapaaehtoisesti ja omaksuivat minolaista kulttuuria. Minolaisen Kreetan valta perustui talouteen ja kaupankäyntiin sekä kulttuurin kehittyneisyyteen ei sotavoimiin ja valloitukseen.
Minolaisen kulttuurin tuhoutumisen syytä ei varmuudella tiedetä. Mykeneen kreikkalaiset valloittivat Kreetan saaren ja asettuivat asumaan Knossoksen palatsiin. Aikaisemmin ajateltiin Theran eli Santorinin saaren räjähtämisen synnyttämän hyökyaallon tuhonnen minolaisen Kreetan. Todennäköisesti Santorin tuhoutuminen tapahtui luultua aikaisemmin. Varmasti se on aiheuttanut Kreetan rannikolla suurta tuho ja ainakin tilapäisesti heikentäneen Kreetaa. Sisäiset levottomuudet, kauppareittien muutokset ja maanjärjestyksen on myös mainittu mahdollisina syinä minolaisen kulttuurin tuhoutumiseen. Heikentynyt Kreeta muodosti helpon saaliin sotaisille Mykeneen kreikkalaisille. Valloittajat omaksuivat monia minolaisten tapoja ja uskomuksia sekä tekniikkaa esim. kirjoitusjärjestelmän ( lineaari-B). Mykeen tuhoutumisen jälkeen Kreetalle tuli uusia asukkaita ja minolainen kulttuuri vaipui vähitellen historian hämärään. Minolainen Kreeta sisällytettiin kreikkalaisten rikkaaseen ja monimuotoisen perinteeseen.
Kultainen Mykene
Balkanin niemimaan eteläosaan saapuu indoeurooppalaisia kansoja noin 4000 vuotta sitten. Heidän joukossaan oli varhaista kreikkaa puhuvia heimoja, jotka syrjäyttivät alueen varhaiset asukkaat. Noin 1600 eaa. Alueelle kehittyi Mykeneen kulttuuri. Nimi tulee Mykeneen linnasta ja kaupungista. Satoja vuosia kulttuurin sortumisen jälkeen runoilija Homeros jälkeen teki Mykeneen ajan sankarit kuolemattomiksi runokokoilmassaan Ilias ja Odysseus. Homeroksen kuvailemia tapahtumia pidettiin pitkään vain taruina, kunnes saksalainen amatööri arkeologi Heinrich Schlieman kaivoi Troijan kaupungin esiin Turkin rannikolta 1800-luvun lopulla. Myöhemmin hän jatkoi etsintää ja löysi Mykeneen kaupungin Etelä-Kreikasta.
Mykene oli yksi monista Peleponnesoksen niemimaalla sijainnaista kaupungeista. Tosin se oli suurin ja vahvin. Näiden kaupunkien johdossa oli kuningas, jolla oli myös uskonnollista arvovaltaa (pappiskuningas). Kuninkaan ohella tärkeitä olivat hallitseva omistava aatelisto, joka keräsi veroja ja taisteli kuninkaan puolesta. Yhteiskunta oli hyvin hierarkkinen. Se muistutti keskiaikaista Eurooppaa (feodalismi). Kuningas asui palatsissa, joka oli myös taloudellinen, hallinnollinen ja uskonnollinen keskus. Kuninkaan ohella palatsissa asui hänen ”ritariseurueensa”, virkamiehiä (kirjurit) ja käsityöläisiä, jotka olivat kuninkaan suojeluksessa esim. pronssinvalajia. Palatsien ympärille kehittyi muuta asutusta.
Enemmistön valtioiden asukkaista muodostivat talonpojat, joiden tehtävä oli elättää pieni yläluokka. Talonpoikien elämä on ollut kovaa. He joutuivat maksamaan ankaria veroja Tutkimalla haudoista löytyneitä luita on saatu selville, että he kärsivät aliravitsemuksesta ja puutostaudeista. Tavallinen kansa oli myös lyhyempää kuin hallitseva luokka ( ravinto vai oliko hallitseva luokka eri etnistä ryhmää).
Mykeneen kulttuuri oli hyvin sotaista kuten Homeros kertoo. Kaupungit taistelivat usein toisiaan vastaan. Hallitsevalle soturiluokalle sota tarjosi mahdollisuuden hankkia mainetta ja sotasaalista. Mykeneen kulttuurin soturin aseet ja varusteet olivat pronssia. Soturien varustukseen kuului miekka ja keihäs sekä kypärä, kilpi rinta panssari ja jalkasuojat. Koska Mykeneen ajan valtiot kuuluivat samaan kulttuuriin, on todennäköistä, että sodankäyntiin liittyi vakiintuneita sääntöjä ja käytäntöjä. Sääntöjen rikkoja menetti asemansa ja maineessa. Häntä ei enää kunnioitettu eikä häneen enää luotettu. Kaksintaistelussa oli mahdollista saada eniten mainetta ja kunniaa. Kenties sota voitiin ratkaista yksittäisten soturien kaksintaisteluilla.
Kuninkaat ja kaikkein mahtavimmat soturit käyttivät taistelussa sotavaunuja. Kenties vaunut ajoivat toisiaan kohti ja taistelija heittivät toisiaan keihäillä tai varsinainen taistelua käytiin jalkaisin ja taistelukentälle vain matkattiin vaunuilla. Vaunujen määrä on kuitenkin ollut sangen pieni, koska maasto ei suosinut sotavaunuja. Vaunujen taistellessa mukana seuranneet jalkaväensotilaat seurasivat sivusta. Mykeneen kulttuuri kaupunkien armeijat ovat olleet sangen pieniä. Taistelemisesta huolehti pieni soturieliitti. Tavallisia kansalaisia voitiin värvätä kantajiksi ja palvelijoiksi. Kaupungit ovat voineet yhdistää voimansa suuriin sotaretkiin Troijan sota ja Kreetan valloitus. Tällöin ongelmana on ollut tällöin sotajoukon koossa pitämien ja itsenäisten hallitsijoiden alistuminen yhteiseen komentoon ( karisma vai voima).
Mykeneen kulttuuri oli läheisessä tekemisessä minolaisen Kreetan kanssa. Kreetalaiset kauppiaat toivat yläluokan haluamia ylellisyystavaroita ja veivät tuottamia maataloustuotteita ja muita raaka-aineita sekä mahdollisesti orjia Lähi-itään esim. Egyptiin. Mykeneen yläluokan mieltymys ulkomaisiin ylellisyysesineisiin näkyy selvästi ylimystön runsailla hautalahjoilla täytetyissä hautakammioissa. Kreetalta on myös kulkeutunut vaikutteita ja tekniikka rakentamiseen sekä uskontoon.
Minolaiselta kulttuurilta saatiin myös kirjoitus järjestelmä. Mykeneläiset kehittivät Kreetan lineaaria-A järjestelmästä oman kreikankieleen sopivan lineaari-B järjestelmän. Mykeen kreikkalaiset kirjurit käyttivät sitä lähinnä veroluetteloiden ja varastokirjanpidon kirjoittamiseen. Sen sijaa ei ole löytynyt tarinoita jumalista, sotaurhoista ja voitokkaista kuninkaista. Ilmeisesti tällainen tieto on siirtynyt suullisesti sukupolvelta toiselle. Todennäköisesti on ollut ammattimaisia ja kierteleviä runonlaulajia, jotka ovat olleet tervetulleita kuninkaiden pöytiin. Kenties jotkut heistä ovat saavuttaneet hovibardin aseman. Saviset kirjoitustaulut antavat arvokasta joskin yksipuolista kuvaa Mykenee kulttuurista, mutta ne täydentävät kaivauksista ja myyteistä saatua tietoa.
Mykeen kulttuuri tuhoutui 1200 -1100-lukujen vaihteessa eaa. Sen tuhoutumisen tarkkoja syitä ei tiedetä. Todennäköisesti asiaan on vaikuttanut useita syitä. Usein syyksi on arvioitu ulkopuolinen hyökkäys. Kreikan alueelle on siirtynyt uusia kansoja, jotka valloittivat ja alistivat Mykeneen kreikkalaiset. Mykeneen kreikkalaiset pelkäsivät hyökkäyksiä, koska ennen kulttuurin tuhoutumista kaupunkien muureja vahvistettiin. Keitä uudet ihmiset olivat? Osa heistä on ollut doorilaisia kreikan murteita puhuvia ihmisiä. Mykeneen kulttuurin tuhoutumisen aikoihin Välimeren itäosassa vallitsi melkoinen sekasorto. Merikansat ryöstelivät alueella ja etsivät itselleen uusia asuinpaikkoja. Mahdollisesti he tuhosivat myös Mykeneen kaupunkeja. Osa alueen ihmisistä on myös voinut liittyä merikansoihin.
Kenties Mykenee kaupunkien keskinäinen kilpailu muuttui suursodaksi. Ilmaston muuttumien (kuivuus) on voinut johtaa satojen pienentymiseen ja maanviljelyn edellytysten heikkenemiseen. Köyhtyneet talopojat eivät enää ole kyenneet maksamaan veroja, mikä on heikentänyt kuninkaiden asemaa. Paikalliset mahtimiehet ovat ryhtyneet ajamaa omia etujaan, eivätkä enää ole tukeneet kuningasta. Kamppailu luonnonvaroista on johtanut kaupunkien välisiin sotiin. Verotaakan alla nääntyneet talonpojat ovat voineet nousta kapinaa heikentynyttä yläluokkaa vastaan.
Mykeneen kulttuurin tuhoutumisen aikoihin Kreikassa siirryttiin pronssikaudesta rautakauteen. Todennäköisesti sisäisesti heikentyneet Mykeneen kaupungit joutuivat ulkopuolisen hyökkäyksen kohteeksi. Linnoitetut kaupungit ryöstettiin ja tuhottiin. Ilmeisesti Ateenan Akropolis on ainoita Mykeneen kauden asuinpaikkoja, joka säilyi tuholta. Yhtään kirjoitusta tuhon syystä ei ole löydetty. Seuraavien vuosisatojen aikana kirjoitustaito katosi Kreikasta. Kreikkalaisten tarinat eivät myöskään kerro kultaisen Mykeneen tuhosta.
Kreikan pimeät vuosisadat
Mykeneen tuhoutumisen jälkeen Kreikan historiassa koittaa ajanjakso, jota kutsutaan Kreikan pimeiksi vuosisadoiksi. Ajanjakso päätyyn noin 800-750 eaa., jolloin alkaa arkaaninen kausi. Pimeiltä vuosisadoilta ei ole säilynyt kirjoitettua aineisto. Ilmeisesti kirjoitustaito katosi Kreikasta. Kun kreikkalaiset ryhtyivät kirjoittamaan uudelleen, korvattiin lineaari-B, foinikialaisilta opituilla kirjaimilla ( kreikkalaiset aakkoset). Tutkijoiden tiedot pimeiltä vuosisadoilta perustuvat lähinnä arkeologisiin löytöihin. Pimeät vuosisadat ovat kuitenkin tärkeitä, koska niiden aikana alkoivat kehittyä monet ilmiöt, joita pidetään kreikkalaisen kulttuuri keskeisinä tukipilareina.
Mykeneen tuhoutumisen jälkeen kreikkalaiset asuivat pienissä yhteisöissä. Kaupungit olivat tuhoutuneet ja kaupankäynti oli lamaantunut. Viljelyssä oli palattu omavarastalouteen Jokainen yhteisö sai selvitä, miten parhaiten taisi. Keskusvaltaa ei ollut. Talonpoikien talot olivat ryhmittyneet pieniksi kyliksi vuorten lähettyville. Vuorella oli turvalinna eli polis, jonne voitiin paeta vihollisen uhatessa. Samalla seudulla olleet kylät saattoivat muodostaa yhdessä poliksen, mutta usein eivät. Vähitellen yhteisöjen määrä kuitenkin laski. Kreikasta tunnetaan noin 1500 itsenäistä yhdyskuntaa. Poliksessa asui useita klaaneja, jotka jakaantuvat perheisiin. Klaanit puolestaan muodostivat heimoja. Klaanien johdossa olevia päämiehiä kutsuttiin nimellä basileus. He muodostivat vanhimpain neuvoston , joka toi päätettävät asiat (turvallisuus ja klaanien riidat) sotajoukon kokoukselle (demos).
Poliksessa asuvat kreikkalaiset tunsivat uskollisuutta klaanille ja poliksen muille asukkaille (ristiriita). Vähitellen klaanien merkitys väheni. Jännitteitä syntyi varakkaiden perheiden (aristoi eli parhaat) ja pientalonpoiken välillä. Myös vanhempien neuvoston ja asekuntoisten miesten kokouksen (demoksen) välillä. Monissa poliksissa vallasta kamppailivat eri mahtisuvut, jotka toistensa kukistamiseksi eivät epäröineet liittoutua demoksen kanssa. Välillä mahtisuvut olivat yhteistyössä demosta vastaan. Tilannetta pahensivat kreikkalaiselle yhteiskunnalle ominainen kilpailuhengen korostaminen. Monet polikset siirtyivät varakkaiden sukujen harvainvallasta (oligarkiasta) demokratiaan. Usein kokeiltiin myös yksinvaltaa.
Vähitellen olot Kreikassa ja Välimerellä rauhoittuivat. Kaupankäynti virisi ja uusia ajatuksia, keksintöjä ja tavaroita tuli Kreikkaan. Foinikialaisilta kreikkalaiset saivat esimerkiksi aakkoset ja laivanrakennustaitoa. Mahdollisesti ilmasto muuttui parempaan suuntaan. Viljelypinta-alaa voitiin kasvattaa ja Mykeneen tuhon jälkeen autioituneita alueita otettiin uudelleen viljelyyn. Siipikarjan kasvatus alkoi ja kananmunat täydensivät ravintoa. Joka tapauksessa Kreikan väkiluku kasvoi nopeasti. Aluksi kasvaneelle väestölle riitti maata, muutta vähitellen ympäristön kantokyky saavutti lakipisteen. Kreikan polisten välille syttyi sotia viljely- ja laidunmaasta. Monet kaupungit joutuivat turvautumaan siirtolaisuuteen helpottaakseen väestöpainetta. Kaupungit perustivat siirtokuntia eri puolelle Välimerta esim. Pohjois-Afrikkaan, Etelä-Italiaan ja Mustanmeren rannikolle.
Monet lähtijöistä olivat köyhtyneitä pientalonpoikia. Joissakin tapauksissa lähtijät arvottiin. Vauraus alkoi keskittyä suuria viljelyksiä omistaville perheille (aristoi eli aristokraatit). Suurmaanomistajat hyötyivät eniten kasvamasta kaupasta he alkoivat hankkia talonpoikien maita ja viljellä laajassa mitassa oliiveja sekä viiniä. Tämä aiheutti jännitteittä monissa kreikkalaisissa kaupungeissa. Voimistuneet suurmaanomistajat uhkasivat ajaa talonpojat velkaorjuuteen. Välttääkseen talonpoikien köyhtymisen ja kapinoinnin esim. Ateenassa velkoja annettiin anteeksi. Monet maansa menettäneet viljelijät muuttivat kaupunkeihin, jotka kasvoivat voimakkaasti. Kaupunkien käsityöläisille esim. savenvalajille kaupan lisääntymine toi töitä. Ateenaa syntyi kokonainen savenvalajien kaupunginosa, Kerameikkos.
Kreikan ilmasto ja maantiede ovat voimakkaasti muokanneet kulttuurin kehitystä. Kuivien kesien vuoksi ilmasto ei ole paras mahdollinen viljan viljelyyn. Jo varhain kreikkalaiset viljelivät viiniköynnöksiä ja oliivipuita yli oman tarpeen ja vaihtoivat sen viljaan. Kasviksia viljeltiin omiin tarpeisiin. Viljan saannin turvaaminen oli monesti haasteellista kaupungeille. Väkiluvun kasvaminen pahensi pulmaa. Siirtokuntia perustettiin usein viljan saannin turvaamiseen. Kreikan rannikko on hyvin rikkonainen. Monet tärkeät kaupungit sijaitsivat rannikolla tai saarilla. Sisämaan kaupungit olivat yleensä alle 50 kilometrin päässä merestä. Kalastus täydensi kreikkalaisten ruokavaliota esim. tonnikala ja mustekalat. Vuoristoin Kreikka ei sopinut hyvin nautojen kasvattamiseen, mutta suuret lammas ja vuohilaumat olivat tavallinen näky kreikan maaseudulla. Hevosia kasvatettiin pohjoisen tasangoilla. Vielä kivikaudella Kreikassa oli runsaasti metsiä. Puuta tarvittiin laivojen rakentamiseen ja puuhiiltä monien metallien sulattamiseen. Seurauksena oli laajat hakkuut. Vuohet söivät puiden vesat ja talvisateet huuhtoivat maata pois. Seurauksena oli eroosio. Laajat metsäalueet muuttuivat lähes erämaaksi Etelä- Kreikassa. Jokien mukanaan kuljettama maan johti monien satamien liettymiseen ja ne jouduttiin hylkään.
Ateena ja Sparta
Kreikan vuoristoisuus ja rannikon rikkonaisuus sekä saarten rikkonaisuus edistivät valtiollista hajaannusta. Kreikassa oli satoja itsenäisiä kaupunkivaltioita. Näiden valtioiden välisiä suhteita leimasivat kilpailu ja sodat. Kreikkalaiset valtiot eivät onnistuneet sopimaan keskinäisiä riitojaan edes ulkoisen uhan edessä. Monet Kreikan valtiot valmiita tunnustamaan Persian ylivallan sen sijaan, että olisivat liittyneet Ateenan ja Spartan muodostamaan rintamaan. Myös Makedonian Kreikan valloitus auttoi polisten keskinäinen epäluulo. Huolimatta valtioiden välisistä riidoista ja jopa sodista kreikkalaiset tekivät selvän eron itsensä ja muiden kansojen välillä. Eri kaupungeissa asuvat kreikkalaiset eli helleenit tunsivat vahvaa yhteenkuuluvuutta. Muita kuin kreikkaa puhuvia pidettiin barbaareina (käsittämätön kieli). Kreikkalaisia yhdisti kielen ohella yhteiset tavat, jumalat ja urheilu esim. olympialaiset ja muut panhelleeniset kisat.
Eniten tieto meille on säilynyt voimakkaimmista Kreikan valtioista Ateenasta ja Spartasta. Ateenalaiset olivat innokkaita historiankirjoittaja. Oman historiansa ohella he kertoivat muiden valtioiden historia. Spartalaiset eivät olleet innokkaita kynäniekkoja. Sparta ei ollut tavallinen kreikkalainen kaupunkivaltio, joka oli muodostunut poliksen ympärille. Sparta koostui aluksi neljästä kylästä myöhemmin viidestä. Valtion johdossa oli kaksi kuningasta, joiden asema periytyi muinaista heimo johtajista. Kuninkaiden tehtävä oli johtaa sotaretkiä ja toimia ylipappeina. Viisi eforia valvoi kuninkaiden toimia ja lakien noudattamista. Asekuntoisten miesten kansalaiskokous oli ylin päättävä viranomainen, mutta käytännössä valta oli vanhimpain neuvostolla ( 28 yli 60 vuotiaasta) ja eforeilla sekä kuninkailla. Tämä järjestelmä johti välillä valtakamppailuun, mutta Sparta oli vakaa valtio, jossa yksikään ryhmä ei pääsyt hallitsemaan muita yksin.
Varsinaisten vapaiden ja täysivaltaisten spartalaisten ohella valtiossa asuivat perioikit, helootit ja orjat. Perioikit olivat Spartan suojeluksessa olevia maanviljelijöitä ja käsityöläisiä. He asuivat omissa kylissään ja heillä oli itsehallinto. Perioikit eivät saaneet muodostaa omia sotajoukkoja eivätkä harjoittaa omaa ulkopolitiikkaa. Sodassa heitä liitettiin spartalaisten armeijaan. Heidän täytyi myös maksaa veroja Spartalle. Helootit olivat Spartan valtion maaorjia. He eivät saaneet muuttaa viljelemiltään mailta. Jokaisella spartalaisella oli osuus yhteisestä maasta, jota helootit viljelivät heidän puolestaan. Helootit joutuivat luovuttamaan puolet sadostaan. Spartalainen eli heloottien työllä ja saattoi keskittyä sotilaallisiin harjoituksiin. Orjat olivat sotavankeja, joiden tehtävä oli tehdä raskaita töitä.
Spartalaiset elivät jatkuvan heloottikapinan pelossa. Tämä on yksi syistä jotka johtivat valtion militarisoitumiseen. Spartalainen mies oli ennen kaikkea sotilas ja hänen kasvatuksen oli tähdännyt sotilaallisten taitojen kehittämiseen. Kun pojat olivat täyttäneet seitsemän vuotta, heidät otettiin yhteiskasvatukseen. Paljon aseharjoituksia ja fyysisen kunnon kehittämistä. Poikiin iskostettiin kuuliaisuutta ja yhteistoimintaa. Poikien henkinen kasvattamista ei pidetty tärkeä. Sparta ei tuottanut Kreikan kulttuurin suuria taiteilijoita tai ajattelijoita. Spartan miehiä pidettiin yksinkertaisina. Miehet avioituivat yleensä nuorena, koska oli tärkeää saada poika, joka jatkaisi sukua. Avioitumien jälkeen miehet jatkoivat kasarmielämää aina kolmeenkymmeneen ikä vuoteen asti. Spartan naisia pidettiin Kreikan kauneimpina ja terveimpinä. He nauttivat suurempaa vapautta ja arvostusta kuin kanssasisarensa muissa poliksissa. Tytöt saivat yhtä suuret ruoka-annokset kuin pojat ja myös heidän kasvatuksessaan oli paljon urheilua. Taustalla oli ajatus, että terveet naiset synnyttävät terveitä lapsia, joita tulee vahvoja sotilaita.
Ateena ympäröivä Attikan niemimaan selvisi Mykenee tuhoa seuranneista pimeistä vuosisadoista muuta Kreikkaa vähemmällä. Merkittävää määrää uutta väkeä ei ilmeiset alueelle muuttanut. Kun olot vähitellen rauhoittuivat ja väkiluku kasvoi, ei ateenalaisten tarvinnut turvautua siirtokuntien perustamiseen, koska Attikassa oli tyhjää maata. Valta oli Ateenassa oli klaanien johtajilla, joilla oli yksinoikeus valtion korkeisiin virkoihin. Kansankokouksessa he saattoivat luottaa klaaninsa jäseniin, jotka olivat taloudellisesti heistä riippuvaisia (velat). Ateenan historian yksi tunnuspiirteistä on klaanien välinen kamppailu valtion johtajuudesta. Aluksi Ateenassa vallitsi harvainvalta eli oligarkia.
Klaanien väistä kilpailua pyrittiin Ateenassa hillitsemään jakamalla asukkaat neljään luokkaan varallisuuden perusteella. Kaksi ylintä luokka sai oikeiden valtion virkoihin. Kolmas luokka muodosti armeijan ytimen, raskaan jalkaväen. Kreikkalaiset sotilaat hankkivat itse varusteensa ja neljänteen luokkaa kuuluvilla ei ollut varaa ostaa aseita ja haarniskoja. Ne toimivat kantajina ja laivastossa soutajina. Seuraavassa vaiheessa Ateena jaettiin kymmeneen alueeseen, joista jokaisesta valittiin yhtä monta edustajaa kansankokoukseen. Jokaisesta alueesta muodostettiin myös yksi falangi, jonka johdossa oli strategi. Strategien ja kolmannen sekä neljän luokan merkitys kasvoi Persialaissotien aikana. Virkamiehet ryhdyttiin valitsemaan arvalla ja henkilöt joiden katsottiin uhkaavan Ateenan demokratiaan voitiin karkottaa kansankokouksen äänestyksellä. Henkilöiden, jotka halusivat hallita Ateenaa oli saatava kansankokouksen tuki taakseen. Äänioikeus oli vapailla miehillä, jotka olivat Ateenan kansalaisia. Aluksi kansalaisuuden oli mahdollista myös muulta muuttanut, mutta myöhemmin määrättiin, että molempien vanhempien oli oltava syntyperäisiä ateenalaisia. Verrattuna Spartan konservatiiviseen hallintoon Ateenan hallinnossa kehitys kulki harvainvallan kautta kohti demokratiaan.
Kreikan valtiot joutuivat 500-luvun kohtaamaan voimistuvan Persian uhkan. Persia oli valloittanut koko Lähi-idän ja lähestyi Turkin rannikolla (Joonia) sijaitsevia kreikkalaisia kaupunkeja. Persia vaati alistumien merkiksi kaupunkeja luovuttamaan ”maata ja vettä”. Käytännössä Persian vallan hyväksyneet valtiot joutuvat maksamaan veroja ja lähettämään sotilaita Persian armeijaan. Osa Joonian kaupungeista hyväksyi Persian vallan osa nousi kapinaan. Ateena jotkut muutta kreikan valtioista tukivat Jooniaan kapinaa, mutta oli ei halunnut ärsyttää persialaisia. Monilla kaupungeista oli vanhoja vihollisuuksia keskenään. Kun persialaiset olivat kukistaneet kapinat, he käänsivät huomionsa manner Kreikan valtioihin.
Persialaisten uhan alla Kreikan polikset eivät kyenneet luomaan yhteistä rintamaa. Osa kaupungeista oli valmis hyväksymään Persian yli herruuden. Monissa kaupungeissa, jotka päättivät taistella, oli persialaisten kannattajia. He syyllistyivät jopa maanpetturuuteen. Viholliselle avattiin kaupungin portit. Kreikan vahvimmat valtiot Sparta ja Ateena päättivät taistella. Elokuussa 490 eaa. persialaiset tekivät maihinnousun Ateenan lähelle Marathoniin. Ateenalaiset joutuivat taistelemaan yksin, sillä spartalaisten tulo viivästyi uskonnollisen juhlan vuoksi. Ateenalaisten raskaan jalkaväen hyökkäys yllätti persialaiset. Ahtaalla rannalla persialaisten jousimiehistä ei ollut apua ja osa ratsuväestä oli laivoissa. Persialaiset joutuivat pakokauhun valtaan ja kärsivät raskaita tappioita.
Marathonin taistelun jälkeen kesti kymmenen vuotta ennen persialaisten uutta hyökkäystä. Persialaiset joutuivat muun muassa kukistamaan kapinan Egyptissä, mutta he eivät unohtaneet. Tappion häpeä piti huuhdella verellä pois. Persialaisten uutta hyökkäystä odotellessa Kreikan valtiot jatkoivat entisiä riitojaan ja sotiaan. Ateenassa Themistokles niminen johtaja halusi rakentaa voimakkaan laivaston, joka tulevassa sodassa voisi vaikeutta perialaisten huoltokuljetuksia ja joukkojensiirtoa. Ateenan vauras ylimystö ei halunnut rahoittaa laivojen rakentamista, mutta onneksi valtion omistamasta hopeakaivoksesta löytyi rikas malmisuoni ja varat laivaston rakentamiseen saatiin.
Persialaisten suurhyökkäys Kreikkaan tapahtui 480 eaa. Ennen hyökkäystä persialaiset antoivat Kreikan kaupungeille mahdollisuuden luovuttaa ” maata ja vettä”. Kreikan valtiot eivät taaskaan päässeet yksimielisyyteen yhteisestä puolustuksesta. Kiistaa oli esim. kenelle armeijan johtajuus kuuluisi. Osa kaupungeista alistui ja luovutti persialaisille tarvikkeita sekä sotilaita ja laivoja. Ateena ja Sparta päättivät taistella. Ateenalaisten onnistui saada spartalaiset luopumaan vain Peloponnesoksen puolustamisesta. Aluksi sotatoimet olivat melko huonosti johdettuja. Pohjos-Kreikka luovutettiin ilman taistelua. Spartan kuninkaan Leoniadaaksen johdolla spartalaisten etujoukko vahvistettuna kaupungin liittolaisilla asettui puolustamaan Thermopylain solaa. Persialaisten ratsuväki ja jousimiehet eivät päässeet oikeuksiin kapeassa solassa. Samoin heidän mies ylivoimansa menetti merkitystään. Kreikkalainen raskas jalkaväki (hopliitit) pystyivät torjumaan Persian armeijan hyökkäyset. Tarinan mukaan kreikkalainen petturi opasti persialaiset Thermopylain puolustajien selustaan. Kun tappio eli selvä, Leoniadas lähetti joukkonsa turvaan. Solaa jäi puolustamaan vain spartalaiset ja joukko muista kaupungeista tulevia vapaaehtoisia Leonidaakseen johdolla. He kaikki kuolivat. Thermopylain puolustus hidasti persialaisten hyökkäystä. Solan puolustajien epäitsekäs uhrautumien paransi kreikkalaisten taistelutahtoa. Persian laivasto menetti samoihin aikoihin runsaasti laivoja myrkyssä, mikä tasoitti voimasuhteita merellä.
Thermopylain taistelun jälkeen Kreikan kohtalo ratkaistiin merellä. Persialaisten lukumääräistä ylivoimaa tasoitti kreikkalaisten merimiesten taito ja merialueiden tuntemus. Heidän onnistui houkutella persialaiset kapeaan Salamiin salmeen, jossa laivojen suuresta määrästä oli pikemmin haitta kuin hyötyä. Persialaisten aluksia ketterämmät kreikkalaiset kolmisoudut hajottivat vastustajansa taistelujärjestyksen. Perialaiset joutuivat sekasortoon ja törmäilivät toisiinsa. Kreikkalaisten kolmisoudut upottivat persialaisten aluksia törmäämällä niihin keulapuskuri edellä tai valtaamalle ne. Salamiissa persialaiset menettivät noin viisi kertaa enemmän aluksia kreikkalaiset Tappio vaaransi heidän huoltoreittinsä ja suurkuningas Kserkses siirsi osan armeijastaan nykyisen Turkin alueelle. Osa joukoista jäi Kreikkaan.
Seuraavan vuonna käytiin lopullinen taistelu Pohjois-Kreikassa. Spartan ja Ateenan johdolla kreikkalaiset kaupungit kokosivat noin 40 000 miehen armeija, joka kohtasi persialaiset Plataian kaupungin lähettyvillä. Persialaisilla oli ylivoima, heidän leirinsä oli hyvin linnoitettu ja tasanko sopi hyvin ratsuväille. Armeijat tuijottivat toisiaan useita päiviä kummankaan osapuolen haluamatta ottaa riskiä. Kun kreikkalaiset yrittivät vetäytyä parempiin asemiin heidän ryhmityksensä hajosi ja perisalaiset iskivät. Kreikkalaisten jälkijoissa spartalaiset joutuivat raivokkaan hyökkäyksen kohteeksi, muuta heidän falanginsa kesti. Kreikkalaiset heittivät koko armeijansa hyökkäykseen ja lähitaistelussa hopliitit olivat persialaisia tehokkaampia. Persialaisten taistelutahdon mursi lopullisesti heidän komentajansa kaatuminen. Armeija alkoi vetäytyä ja se muuttui osittain sekasortoiseksi paoksi. Kreikkalaiset valtasivat persialaisten leirin. Saman vuonna lyötiin myös lopullisesti persialaisten laivaston rippeet.
Kreikkalaiset olivat torjuneet persialaisvalloituksen. Monet persian vallan tunnustaneet kaupungit nousivat kapinaan ja Ateenan laivasto tuki niitä. Välittömän uhan poistuttu Kreikan kaupunkien vanhat ristiriidat nousivat vahvasti esiin. Ateena kuitenkin pelkäsi persialaisten uutta hyökkäystä ja ryhtyi kokoamaan pysyvää liittokuntaa. Tarkoitus oli rakentaa vahva laivasto. Monet kaupungit vastasivat Ateenan kutsuun. Osa rakensi itse sotalaivoja, mutta useammat tyytyivät rahoittamaan ateenalaisten laivojen rakentamista. Yhteisestä laivastosta tuli vähitellen Ateenan laivasto, jota kaupunki käytti turvatakseen kaupalliset etunsa ja viljan kuljetukset. Laivaston rahoja käytettiin myös Ateenan jälleenrakennukseen. Ateena alkoi kohdella liittolaisia kuin alistettuja kaupunkeja. Ateenan vahvistumien huolestutti sen perinteisiä vihollisia, jotka kääntyivät Spartan johtaman Peloponnesoksen liiton puoleen. Sparta ei aikonut sallia Ateenan nousevan Kreikan mahtavimmaksi valtioksi. Kreikka ajautui lähes vuosisadaksi verisiin sotiin.
Peloponnesolaissodat alkoivat Spartan ja Ateenan liittolaisten välisistä pikkusodista, vaikka lopulta sodissa oli kysymys Spartan ja Ateenan kädenväännöstä. Välillä taistelut laantuivat aselepoihin vain alkaakseen uudelleen. Useimmat kaupungit joutuivat valitsemaan puolensa. Karkeasti sanoen sodan alussa Ateena hallitsi merisotaa ja Sparta liittolaisineen maasotaa. Ateena oli rakentanut ns. pitkät muurit jotka yhdistivät itse kaupungin Pireuksen satamaan. Näin Ateena saattoi huolehtia kaupungin viljan saannista eikä se ollut riippuvainen maaseudusta, jota sen viholliset hävittivät. Ateenalaiset puolestaan ahdistelivat vihollistensa merikuljetuksia sekä tukivat Spartan perinteisiä vihollisia ja yrittävätpä he lietsoa Spartan helootteja kapinaa. Ateena yritti myös laajentaa sotaa Sisiliaan, mutta tämä sotaretki epäonnistui surkeasti.
Sodan aikana Kreikkaa erityisesti Ateenaa koetteli kulkutauti (rutto), joka aiheutti suurta tuhoa. Ateenan tehokasta sodankäyntiä haittasi myös johtajien keskinäinen riitely ja kansalliskokouksen sekaantuminen sodan johtamiseen. Monissa sotaa käyvissä kaupungeissa puhkesi myös sisällissotia. Vähitellen Sparta liittolaisineen alkoi päästä sodassa voitolle. Sen onnistui rakentaa voimakas laivasto persialaisten kullalla ja lyödä ateenalaiset myös merellä ja uhata Ateenan viljakuljetuksia. Ateena joutui antautumaan ja siltä riistettiin laivasto sekä sen johtama liittouma hajotettiin. Ateenan kukistumien ei kuitenkaan lopettanut sotia vaan pian uudet kaupungit esim. Theba haastoivat Spartan.
Peloponnesolaissodat muuttivat kreikkalaisten sodan käyntiä. Vuosisatoja kaupunkien välisissä sodissa avain asemassa olivat olleet raskasaseinen jalkaväki, hopliitit, jotka muodostivat taistelussa falangin. Hopliitit olivat kaupungin asukkaita, jotka hankkivat itse varustuksensa. He harjoittelivat taistelua muun työ ohella ja sodan syttyessä muodostivat armeijan. Tavallisesti aseena oli noin 2,4 metsiä pitkä keihäs, jota ei ollut tarkoitettu heittämiseen. Miekka oli lyhyt 40-70 cm. Suojavarustuksena oli kypärä, rintapanssari sekä jalka- ja käsisuojukset, jotka oli yleensä tehty pronssista. Halkaisijaltaan noin metrin mittainen pyöreä puusta metallilla vahvistettu kilpi täydensi taistelijan varustusta. Homeerisella ajalla sankareiden väliset kaksintaistelut olivat olleet tavallisia. Kun taisteltiin falangissa, yksittäisille urhoollisuuden osoituksille ei jäänyt tilaa. Hopliitti osa kokonaisuutta. Hänen toiminnastaan riippui myös vieressä seisovan ja koko falangin turvallisuus. Tärkeää oli, että kilpimuuri pysyi yhtenäisenä. Takarivissä olevat sotilaat työnsivät eturiviä eteenpäin ja täyttivät harvenneet rivit. Kun kaksi falangia kohtasi, taktisille hienouksille ei jäänyt tilaa. Jossakin vaiheessa toisen falangin rivit murtuivat sotilaat joutuivat pakenemaan. Yleensä voittajat olivat niin uupuneita, etteivät kyenneet taka-ajoon. Sodat olivat lyhyitä, koska miehet eivät pystyneet olemaan pitkiä aikoja poissa ammateistaan. Taistelut saattoivat puhjeta seuraavana vuonna uudestaan. Kaupunkeja ei yleensä piiritetty vaan falangit kohtasivat toisensa tasaisella kentällä.
Peloponnesolaissotien ja niiden jälkeisten sotien aikana sodankäynti ammatillistui. Hopliittien rinnalle taistelukentälle marssi uudenlaisia sotajoukkoja. Monien kaupunkein armeijoihin perustettiin kevyttä jalkaväkeä. Ne oli aseistettu heittokeihäillä ja kevyemmin haarniskoitu. Niiden suurin etu hopliiteihin verrattuna oli suuri liikkuvuus ja edullisuus. Myös ratsuväen merkitys kasvoi. Kreikan maasto ei perinteisesti ollut suosinut hevosten kasvattamista tai käyttöä taisteluissa. Pohjoisen Thessalian armeijassa runsaasti ratsuväkeä. Kreetalaisia jousimiehiä ja Rhodoksen lingon käyttäjiä palveli monissa armeijoissa. Monet kaupungit korvasivat kansalaista kootut joukot palkkasotureilla. Sotien päättymisen jälkeen Kreikassa oli suuria määriä miehiä, jotka eivät muuta osanneet kuin taistella. Menet heistä lähtivät ulkomaille palkkasotureiksi esim. Persiaan. Syntyi myös sotapäälliköitä, jotka kokosivat omia armeijoita ja asettuivat eniten tarjoavien palvelukseen. Sodat muuttivat myös pidemmiksi ja laivastojen merkitys korostui. Pikkukaupunkien väliset kiistat muuttuivat liittokuntien välisiksi sodiksi. Sota myös raaistui ja eräänlaiset ”herrasmies säännöt” unohtuivat. Pyrittiin vihollisen tuhoon. Kaupunkien piiritykset lisääntyivät ja piiritystekniikka kehittyi.
Peloponnesolaissotien jälkeen 300-luvulla uudet taistelu repivät Kreikkaa. Heikentyneiden Spartan ja Ateenan rinnalle nousi uusia valtioita. Joidenkin valtioiden mahti perustui runsaaseen palkkasotureiden käyttöön. Keski-Kreikassa sijaitseva Theba nousi uhmaamaan Spartan mahtia. Theban voimakkuus perustui falangin uudenlaiseen käyttöön. He löivät spartalaiset perusteellisesti. Vanhat periviholliset Ateena ja Sparta liittoutuivat Thebaa vastaan. Theban lyhyt suuruus päättyi heidän taitavimman komentajan kuolemaa. Mikään Kreikan valtioista ei saavuttanut ratkaisevaa voitto muista valtioista. Valtiota raatelivat toisiaan ja kuluttivat voimavarojaan hyödyttömään taisteluun. Sodat haittasivat taloutta ja syöksivät kaupungit myös sisäiseen sekasortoon. Kreikan itsenäisten kaupunkivaltioiden kuolinkamppailu oli käynnissä.
Kreikan kaupunkien taistelut avasivat portin Makedonian vallalle. Makedonia oli Kreikan pohjoispuolella oleva kuningaskunta. Makedonialaisia ei pidetty varsinaisina kreikkalaisina eli helleeneinä, vaikka Makedonian yläluokka oli kreikkalaistunut. Ei-hellenistiset piirteet olivat vahvoja. Makedonian kuninkaiden onnistui saada paikalliset ruhtinaat kuriin ja lisätä hallitsijan valtaa. Traakian kultakaivosten tuotolla voitiin ryhtyä rakentamaan voimakasta armeijaa. Makedonian armeijassa onnistuttiin yhdistämään erilaisten joukkojen toiminta saumattomaksi yhteistyöksi. Raskas jalkaväki taisteli edelleen falangissa. Sotilaiden tärkein ase oli neljä metriä pitkä keihäs. Falangin tehtävä oli sitoa vihollinen taisteluun, kun sivustoilla oleva ratsuväki ja kevyt jalkaväki iskisivät vastustajan sivustoin. Ratsu- ja jalkaväen eliittiyksiköt antoivat lopullisen iskun. Armeijaa voitiin liittää muitakin yksiköitä esim. kreetalaisia jousimiehiä. Makedonian armeija oli hyvin joustava ja pystyi mukautumaan erilaisiin tilanteisiin ja vastustajiin. Armeijan korkeimmat upseerit ja eliittiyksiköt olivat ammattisotilaita, joita voitiin täydentää huonommin koulutetuilla joukoilla.
Makedonialla oli myös onni saada kuninkaiksi taitavia sotilaita Filippos ja hänen poikansa Aleksanteri suuri. Kun Makedonia ryhtyi valloittamaan Kreikkaa sen kaupungit olivat kuluttaneet voimansa keskinäisissä taisteluissa. Kreikka oli myös henkisesti maassa. Persialaissotien aiheuttamaan isänmaallisuuden puuskaa ei syntynyt. Kaupunkien vapaat miehet eivät enää halunneet lähteä puolustamaan vapauttaa vaan ulkoistivat vapaustaistelun palkkasotureille. Filippos käytti myös taitavasti lahjuksia vastarinnan nujertamiseen. ”Kulta kuormaa kantava aasi ylittää korkeimmat kaupunginmuurit”. Filippoksen johtamat makedonialaiset pakottivat Kreikan valtiot liittymään 338 eaa. perustettuun Korintin liittoon. Itsenäisten kaupunkivaltioiden aika oli ohi. Filippoksen kuoleman jälkeen Makedonian kuninkaaksi ja Kreikan johtajaksi nousi hänen poikansa Aleksanteri Suuri, joka joitakin vuosia myöhemmin aloitti sotaretken Persiaa vastaan. Sotaretki vei kreikkalaiset aina Intiaan asti ja loi pohjan hellenistisen kulttuurin syntymiselle ja leviämiselle.