1. ENSIMMÄINEN MAAILMANSOTA 1914-1918

SODAN SYYT

• Ranskan ja Saksan vastakohtaisuus ja vihanpito

• Liitot, kolmiliitto ja kaksilitto

• Englannin ja Saksan taloudellinen kilpailu ja kilpailu siirtomaista

• Balkanin ruutitynnyri, Itävallan ja Serbian vastakohtaisuus

• Kilpavarustelu, Englannin ja Saksan laivastokilpailu

• Kansalliskiihko ja militarismi

Ympärysvallat Keskusvallat

Ranska, Venäjä, Englanti
Italia(1915), USA(1917),
Belgia, Serbia, Romania,
Kreikka, Montenegro, Albania,
Portugali


Keskusvallat
Saksa
Itävalta-Unkari
Turkki
Bulgaria

SODAN KULKU

• Sarajevon laukaukset sytyttävät sodan ja puolustusliittojen välityksellä paikallinen sota leviää nopeasti maailmansodaksi.

• Rauhanaate ja maltti hukkuvat yleiseen sotaintoon. Ammattisotilaat ja reserviläiset ryntäävät intoa ja riemua puhkuen rintamalle. Yleisesti sodan uskottiin loppuvan nopeasti.

• Saksalaiset hyökkäävät nopeasti Belgian kautta Ranskaa ja uhkaavat Pariisia. Ranskalaisten onnistuu pysäyttää hyökkäys Marne-joella ja rintamat jähmettyvät. Lännessä alkaa asemasota.

• Idässä saksalaisten onnistuu lyödä venäläisten hyökkäys ja aiheuttaa venäläisille suuria tappioita. Balkanilla ympärysvaltojen joukkojen oli vetäydyttävä kohti etelää.

• Ympärysvaltojen onnistui katkaista merisaarrolla keskusvaltojen kauppayhteydet Euroopan ulkopuolelle. Saksalaisten sukellusveneet häiritsivät ympärysvaltojen meriliikennettä. Sodan suurin meritaistelu päättyi tasapeliin, mutta saksalaiset alukset eivät enää lähteneet satamista merelle.

• Asemasodan aikana yritettiin kuluttaa vihollisen voimia. Sadattuhannet miehet kuolivat, kun taisteltiin joidenkin neliökilometrien suuruisten arvottomien alueiden hallinnasta. Huolimatta valtavista menetyksistä rintamalinjat pysyivät yleensä muuttumattomina hyökkäysten jälkeen.

• Sodan aikana otettiin käyttöön uusia aseita esimerkiksi lentokoneita, panssarivaunuja, sukellusveneitä ja myrkkykaasuja (kloori- ja sinappikaasu)

• Vuonna 1917 Venäjä romahti. Sen armeija ei pystynyt estämään saksalaisten etenemistä. Keisari luopui kruunusta ja kommunistit pääsivät valtaan. He tekivät erillisrauhan saksalaisten kanssa.

• Keväällä 1918 Saksa yritti vielä suurhyökkäystä lännessä, mutta ympärysvaltojen onnistui torjua epätoivoinen rynnistys. Yhdysvallat oli liittynyt mukaan sotaan 1917 ja sen teollisuuden tuotantokyky ja tuoreet joukot ratkaisivat sodan ympärysvaltojen voitoksi.

• Saksan liittolaiset luopuivat taistelusta yksi toisensa jälkeen ja Saksan oli taivuttava aselepoon marraskuussa. Taistelut päättyivät 11.11.1918 kello 11.00.

Versaillesin rauha

VERSAILLESIN RAUHA

- Voittajat leimasivat Saksan syylliseksi sotaan. Saksaa haluttiin rangaista ja sen piti maksaa korvauksia sodan aiheuttamista tuhoista.

Rauhanehdot:

- Saksa joutui luovuttamaan alueita Ranskalle ja Puolalle.

- Se menetti myös kaikki siirtomaansa.

- Saksa joutui maksamaan sotakorvauksia.

- Saksan armeijaa ja laivastoa supistettiin.

- Saksalaiset kokivat Versaillesin rauhan häpeärauhana ”tikarinpisto legenda”.

• Kansainliitto perustettiin turvaamaan rauhaa, mutta se ei ollut tarpeeksi voimakas järjestö.

• Itä-Eurooppaan syntyi uusia valtioita Suomi, Baltian maat, Puola, Jugoslavia ja Tsekkoslovakia.

Euroopan uudet ristiriidat

- Saksan asema

- Venäjän hajoaminen ja Neuvostoliiton synty.

- Rajariidat Euroopan uusien valtioiden välillä (nationalismi)

Ensimmäinen maailmansota

Jalkaväen aseet

Ensimmäinen maailmansodan tavallisten sotilaiden aseet olivat suurin piirtein samanlaisia kaikissa armeijoissa. Rivisotilas oli aseistettu kiväärillä. Kiväärien kaliiperi vaihteli 6,5 mm ja 8 mm välillä. ( Musketin kaliiperi 1800-luvun alussa oli esim. 19 mm ja Englannin armeija 1900-luvun alussa käyttämän Martin-Henry -kiväärin kaliiperi oli 11,4 mm. Patruunoita lippaassa oli 5-10 mallista riippuen. Hylsy piti poistaa piipusta joka laukauksen jälkeen. Automaatti- ja puoliautomaattikivääreitä ei sodassa käytetty. Joitakin kokeilu malleja oli, mutta ne eivät tulleet laajaa käyttöön.

Aseet käyttivät uutta savutonta ruuti, joka paransi tarkkuutta ja kantamaa. Niillä ammutut luodit olivat tappavia yli 1000 metrin matkalta. Kuuluisia kivääri malleja olivat esim saksalainen Mauseri Gawehr 98 (7,92-mm), englantilainen Lee-Einfiled, SMLE (7.7-mm) ja venäläinen Mosin-Nagant m1891 ( 7,62-mm), jota Suomen armeija käytti itsenäistymisen jälkeen. Osasta kivääreistä oli olemassa myös tarkka-ampuja versio, joissa oli kiikaritähtäin. Jotkut tarkka-ampujat käyttivät metsästyskiväärejä.

Upseerien aseistuksena monissa armeijoissa oli revolveri. Saksan armeija käytti Luger 08 automaattipistoolia, jonka 9-mm Parabellum patruunasta on tullut maailman yleisin sotilaspistoolien patruuna (Nato 9x19 mm). Yhdysvaltain armeija käytti Colt-45 pistoolia (11,4 mm).

Monien armeijoiden käyttämät suhteellisen pitkät kiväärit eivät olleet erityisen käteviä ampumahaudoissa käydyissä taisteluissa. Oli tarvetta uudenlaiselle kevyelle automaattiaseelle. Saksalaiset ottivat ensimmäisenä käyttöön konepistoolin 1918. Bergemann MP18 oli konepistooli, joka ampui 9mm Parabellum luoteja. Aseen heikkous oli pyöreä 32 patruunan lipas, joka oli epäluotettava. Lisäksi aseita ei saatu valmistettua riittävästi.

Ensimmäisen maailmansodan aikaisissa konekivääreissä sarjatulella ampumisen aiheuttaman piipun kuumeneminen ratkaistiin kahdella tavalla. Osa konekivääreistä esim. saksalainen Maxin MG05 ja englantilainen Vickers 303 olivat vesijäähdytteisiä. Konekiväärin piippu ympäröitiin veden täyttämällä vaipalla, joka jäähdytti piipun.

Ranskalainen Hotchkiss konekiväärissä piipun kuumenemien ratkaistiin paksuntamalla piippua. Ase käytti patruunan syötössä levyä eikä kankaista patruunavyötä. Konekiväärit olivat raskaita. Hottchkiss painoi 25 kg ja kolmiojalusta 27 kg. Vickers painoi jalustoineen 38 kiloa ja Maxim 47 kiloa jalustoineen. Aseet ampuivat 400-500 laukausta minuutissa (tulinopeus).

Sodan aikana eri maiden armeijat pyrkivät kehittämään yhden sotilaan kannettavia kevyitä tulitukeen käytettäviä automaattiaseita (kevyt konekivääri vyösyöttö ja pikakivääri lipas). Vickers ja Maxin olivat liian raskaita kuljetettaviksi hyökkäyksissä ei-kenenkään maan yli. Paras tällainen ase oli englantilainen Lewis-pikakivääri, joka painoi 12 kg. Aseessa oli 47 patruunan lipas.

Aseman sodan alkaessa sotilaille jaettiin entistä laajemmassa mitassa käsikranaatteja, jotka olivat tehokkaita ampumahautoja sekä pesäkkeitä vallattaessa ja puolustettaessa. Jokaisella sotilaalla oli pistin kivääriinsä. Monet sotilaat käyttivät lähitaistelussa kenttä lapioita, veitsiä ja erilaisia nuijia, koska metrin mittaiset kiväärit olivat kömpelöitä ahtaissa ampumahaudoissa. Saksalaiset ottivat ensimmäisenä käyttöön liekinheittimen, joka aluksi aiheutti paniikkia englantilaisten ja ranskalaisten joukoissa.

Tykistö

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa useimmat armeijat olivat korvanneet vanhat jäykkälavettiset tykit uusilla joustolavettisilla tykeillä. Vanhaa kalustoa oli kuitenkin vielä runsaasti varastoissa ja niitä käytettiin koko sodan ajan, varsinkin raskaiden tykkien osalta. ( Suomalaiset käyttivät jäykkälavettisia tykkejä vielä talvisodassa ja jopa jatkosodassa).

Yleisimmät tykit olivat kevyitä kanuunoita. Niiden kaliiperi oli 75 -83,8 mm. Tykkien kantama vaihteli viidestä kilometristä yhdeksään kilometriin. Ammukset painoivat 6-7 kiloa. Tykeillä ammuttiin sirpalekranaatteja ja srapnelleja (ilmassa räjähtävä ammus,joka sisälsi teräskuulia). Kevyt kanuunat olivat hevosten vetämiä ja ne pystyivät hyvin seuraamaan etenevää jalka – ja ratsuväkeä. Kevyiden kanuunoiden tulinopeus oli hyvä ja niillä pystyttiin ampumaan tehokasta sulkutulta. Ne olivat tappavan tehokkaita suojautumattomia ja hyökkääviä joukkoja vastaan.

Kun taistelut jähmettyivät asemasodaksi, kasvoi raskaiden tykkien tarve. Kevyiden kanuunoiden ammukset eivät tuhonneet maanalaisia korsuja tai teräsbetonista tehtyjä bunkkereita. Eri maiden armeijat alkoivat hankkia lisää raskaita tykkejä.

Tykit voidaan jakaa kahteen ryhmää ominaisuuksiensa mukaan. Kanuunoissa on pitkä piippu (putki), suuri ammuksen lähtönopeus, pitkä kantama ja mahdollisuus ampua alakulmia (alle 45 asteen korotuksella), laakea ammuksen lentorata. Haupitseissa on lyhyt piippu, pieni ammusten lähtönopeus, lyhyehkö kantama ja mahdollisuus ampua yläkulmilla (yli 45 astetta) kaareva ammuksen lentorata.

Yleisimpien raskaiden haupitsien kaliiperi vaihteli 150 -155 mm välillä. Tykin kantama oli 9-11 kilometriä ja ammusten paino vähän päälle 40 kiloa. Kahdeksan tuumaan eli 203 mm haupitsin ammus painoi 90 kiloa. Saksalaisen 150 mm kanuunan ammuksen painoi 44 kiloa ja tykin kantama oli lähes 19 kilometriä. Se painoi kuitenkin viisi kertaa enemmän kuin saksalainen 150 mm haupitsi.

Kanuunat pystyivät ampumaan pidemmälle kuin vastaavan kaliiperiset haupitsit, mutta ne painoivat enemmän. Haupitseja ja keveitä kanuunoita pystyi vetämään hevosilla. Raskaita kanuunoita oli hankala siirtää, koska sopivia veto ajoneuvoja oli liian vähän.

Saksalaiset kehittivät kaksi erikoista tykkimallia. Paksu-Bertta oli raskas haupitsi, jonka kaliiperi oli 420 mm. Ammus painoi 820 kiloa. Tykki itse painoi 43 tuhatta kiloa. Toinen oli Paris gun eli Pariisi tykki. Sen erikoisuus oli erittäin pitkä kantama, joka oli 122 kilometriä. Kaliiperi oli 210 mm ja ammus painoi noin 120 kiloa. (Nykyisillä 155 kanuunoilla voidaan ampua noin 30 kilometrin päähän, erikoisammuksilla jopa 40 kilometrin.

On arvioitu, että ensimmäisessä maailmansodassa käytetyistä aseista tykistö surmasi eniten sotilaita. Monissa suurissa taisteluissa tykistön rooli oli ratkaiseva. Tykkien lukumäärä ja kaliiperi kasvoivat sodan aikana. Myös ammusten kulutus kasvoi. Englantilaisten vuonna 1916 Sommen hyökkäystä edeltänyt tykistön tulivalmistelu kesti viikon ja saksalaisten asemiin ammuttiin 1,5 miljoonaa ammusta. Verdumin useita kuukausia kestäneessä taistelussa saksalaiset ja ranskalaiset ampuivat yhteensä noin 25 miljoonaa tykinammusta. Tällainen ammusten kulutus ylitti kaikki arviot. Monilla valtioilla oli suuria vaikeuksia valmistaa riittävästi tykin ammuksia. Myös kuljetuksissa oli suuria haasteita.

Panssarivaunut

Vuoden 1915 aikana länsirintaman taistelut ajautuivat veriseen umpikujaan. Kumpikaan osapuoli ei kyennyt murtamaan vastustajan puolustusta. Tappiot kasvoivat ja asemasota alkoi. Tarvittiin uusia ideoita. Englantilaiset alkoivat rakentaa uutta asetta, joka aikanaan mullistaisi maasodankäyntiä, panssarivaunuja.

Ensimmäiset panssarivaunut eli maataistelulaivat rakennettiin Englannissa 1915. Vaunujen todellisen käyttötarkoituksen salaamiseksi niitä kutsuttiin vesitankeiksi ja näin sana tankki jäi kuvaamaan panssarivaunua. Mark panssarivaunut olivat noin kahdeksan metriä pitkiä, neljä metriä leveitä ja 2,5 metriä korkeita. Eri mallien paino vaihteli 26-30 tonnin välillä. Nopeus oli 6-7 kilometriä. Vaunussa oli kahdeksan hengen miehistö. Koiras vaunuissa oli aseistuksena kaksi 57 mm tykkiä sekä 4 konekivääriä ja naarasvaunuissa kuusi konekivääriä.

Mark vaunujen tykit oli sijoitettu vaunun sivustoille. Ne pystyivät ampumaan alas juoksuhautoihin. Vaunujen erikoisen ulkonäyn ratkaisi niiden käyttötarkoitus. Ne oli tarkoitettu tukemaan jalkaväen hyökkäystä ja tuhoamaan vihollisen asemat. Vaunujen ei tarvinnut olla nopeita. Tärkeää oli, että ne pystyivät liikkumaan myllätyllä ei-kenenkää maalla. Niiden piti myös pystyä ylittämään vihollisen juoksuhaudat. Mark vaunuissa miehistön mukavuuteen ei ollut kiinnitetty huomiota. Ne olivat meluisia, kuumia ja niistä oli huono näkyvyys ulos. Lisäksi miehiä uhkasi joskus tukehtuminen pakokaasuihin.

Ranskalaisten yritykset rakentaa omia raskaita panssarivaunuja eivät oikein onnistuneet. Sen sijaan ranskalaiset rakensivat hyvän kevyen vaunun. Renault FT 17 oli ensimmäinen panssarivaunu, jossa oli 360 astetta kääntyvä tykkitorni. Kahden hengen vaunu painoi 6600 kiloa. Pituus oli noin viisi metriä, leveys1,7 ja korkeus 2,1 metriä. Aseistuksena oli yksi 37 mm tykki tai yksi konekivääri. Saksalaiset käyttivät pääasiassa valtaamiaan englantilaisia ja ranskalaisia vaunuja. He valmistivat vain noin 20 omaa vaunuaan. Saksalainen A7V oli kömpelö maataistelulaiva, jossa oli yksi tykki ja kuusi konekivääri. Miehistöä oli peräti 18 henkeä.

Ensimmäisen kerran panssarivaunuja käytettiin Sommen taistelussa 1916. Englantilaissa oli noin 50 vaunua. Aluksi vaunut saavuttivat menestystä. Ne puhdistivat saksalaisten ampumahaudat ja aiheuttivat paikoitellen pakokauhua. Panssariavut eivät kuitenkaan tuoneet voittoa englantilaisille. Niiden menestys kuitenkin rohkaisi jatkamaan vaunujen kehittelyä.

Kaikkien ensimmäisessä maailmansodassa käytettyjen vaunujen Akilleen kantapää oli niiden tekninen epäluotettavuus. Vaunut rikkoutuivat helposti. Mitä pitempään operaatio kesti, sitä varmemmin vaunut rikkoutuivat. Teknisten ongelmien johdosta menetettiin vaunuja enemmän kuin saksalaisten tuhoamana. Monesti vaunut myös juuttuivat taistelukentän mutaan. Näitä ongelmia pyrittiin ratkaisemaan lähettämällä satoja vaunuja saman aikaisesti hyökkäykseen. Myös hyökkäysmaastojen valinnassa kiinnitettiin huomiota niiden soveltumiselle panssarivaunujen toimintaan.

Panssarivaunujen tehokas käyttö taistelukentällä opittiin yritysten ja erehdysten kautta. Korkeiden upseerien keskuudessa vallitsi aluksi epätietoisuus, miten vaunuja oli käytettävä. Suurin menestys saavutettiin, kun voitiin noudattaa etukäteen sovittuja suunnitelmia. Ohjeiden saaminen taistelussa olevilla vaunuille oli ongelmallista. Radioita oli liian vähän. Myös jalkaväen ja panssarivaunujen yhteistoimissa oli usein vakavia puutteita.

Ensimmäisten panssarivaunujen ilmestyminen taistelukentälle oli saksalaisille epämiellyttävä yllätys. Toivuttuaan ensi paniikista saksalaiset alkoivat nopeasti miettiä keinoja panssarivanujen tuhoamiseksi. Sotilaille jaettiin panssaria läpäiseviä erikoisluoteja. Vuoden 1918 aikana saksalaiset ottivat käyttöön suurikaliiperisia panssaritorjuntakiväärejä ja panssarimiinojen tuotantoa lisättiin. Myös liekinheittimiä ja käsikranaattinippuja käytettiin vaunujen tuhoamiseen.

Yksinkertainen ja helppo tapa panssarivaunujen toiminnan estämiseksi oli kaivaa niin leveitä kaivantoja, etteivät vaunut pystyneet ylittämään niitä. Voitiin rakentaa betonista panssariesteitä, joihin vanujen telaketjut rikkoutuivat. Kenttätykeille jaettiin panssariammuksia. Usein myös tavallinen sirpalekranaatti riitti vaunun tuhoamiseen tai vaurioittamiseen. Ensimmäisiä varsinaisia panssaritorjuntatykkejä kokeiltiin. Ne oli pienikaliiperisia 20-40 mm, kevyitä ja helppoja liikutella. Niiden panssaria läpäisemään suunnitellut ammukset pystyivät tuhoamaan kaikki englantilaiset ja ranskalaiset vaunut. Parhaat tulokset saksalaiset saivat panssarintorjunnassa yhdistelemällä eri keinoja.

Ensimmäisessä maailmansodassa panssareiden väliset taistelut olivat harvinaisia. Ne oli suunniteltu tukemaan jalkaväen etenemistä tuhoamalla vastustajan asemia. Englantilaisten ja ranskalaisten panssarivaunujen onnistui usein murtaa saksalaisten linjat, mutta ne eivät kyenneet etenemään syvälle saksalaisten selustaan. Läpimurtoa ei onnistuttu hyödyntämään eikä vihollista saartamaan ja tuhoamaan. Saksalaiset kehittivät maailmansotien välisenä aikana kokonaan uudenlaisen tavan käyttää ja organisoida panssarivoimia. Syyskuussa 1939 he esittelivät maailmalle salamasodan.

Laivasto

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Euroopan suurvaltojen välillä vallitsi laivastokilpailu. Englanti oli voimaikkain merimahti, mutta Saksa haastoi sen. Valtiot kilpailivat laivojen määrällä ja koolla. Oman maan mahtia haluttiin korostaa rakentamalla entistä suurempia, vahvemmin aseistettuja ja panssaroituja taistelulaivoja ( Dreadnougght). Suurimpien taistelulaivojen uppouma oli yli 33 000 tonnia. Pituutta laivoilla oli lähes 200 metriä. Pääaseistuksena oli 8-9 380 mm tykkiä, joiden kantama oli yli 30 kilometriä. Panssarin vahvuus oli jopa 330 mm. Taistelulaivat olivat oman aikakautensa mekaniikan ja insinööritaidon riemuvoitto.

Kun otetaan huomioon, kuinka paljon aikaa ja rahaa taistelulaivojen rakentamiseen uhrattiin, niin laivoja käytettiin taiteluissa hämmästyttävän vähän. Esimerkiksi Saksan taistelulaivat makasivat satamassa suurimman osan sodasta. Saksalaiset pelkäsivät menettävänsä kalliit laivat suuressa ratkaisutaistelussa. Englantilaiset varoivat lähettämästä laivojaan merille, koska he pelkäsivät saksalaisten sukellusveneitä. Muita taistelulaivoja uhkaavia halpoja aseita olivat merimiinat ja torpedoveneet. Myös taistelulaivoja selvästi pienemmät hävittäjä (uppouma 1000-2000 tonnia) pystyivät tuhoamaan taistelulaivat torpedoilla.

Taistelulaivoilla käytiin oikeastaan yksi suuri meritaistelu, Skagerrak Pohjanmerellä. Saksalaiset yrittivät houkutella osan Englannin laivastosta ansaa. Englantilaiset olivat kuitenkin päässeet selville juonesta ja purjehtivat merelle koko laivastonsa voimalla. Englantilaisilla oli noin 150 erikokoista laivaa ja Saksan laivastossa oli noin 100 alusta. Taistelun lopputulos oli oikeastaan tasapeli. Englantilaiset menettivät enemmän laivoja kuin saksalaiset, mutta saksalaiset eivät enää uskaltaneet haasta englantilaisia avoimeen taisteluun. He keskittivät voimavarojaan sukellusvenesotaan.

Kun ensimmäinen maailmansota alkoi, Englanti ja Ranska pyrkivät vaikeuttamaan Saksan teollisuus tuotantoa. Ne julistivat Saksan merisaartoon. Saksalaiset kauppalaivat vallattiin ja upotettiin. Puolueettomien maiden kauppalaivoja tarkastettiin ja sodankäyntiin sopiva materiaali takavarikoitiin. Saarto oli erittäin tehokas. Saksa kärsi tiettyjen raaka-aineiden pulasta koko sodan ajan ja sodan lopulla myös elintarvikkeista tuli pulaa.

Saksalaiset vastasivat saartoon upottamalla Atlantilla Englannin ja sen liittolaisten kauppalaivoja. Sodan alussa saksalaiset sukellusveneet upottivat englantilaisia sotalaivoja. Kauppalaivoja vastaan hyökättäessä oli noudatettava tarkkoja ohjeita esim. laivojen miehistölle oli annettava tilaisuus poistua aluksesta ennen sen upottamista. Vain sotalaivoja vastaan sai hyökätä ilman varoitusta. Sodan kuluessa säännöistä alettiin vähitellen livetä ja 1917 saksalaiset kävivät Atlantilla rajoittamatonta sukellusvenesotaa, jossa he pyrkivät upottamaan mahdollisimman monta vastustajan kauppalaivaa. Hyökkäykset tapahtuivat ilman varoitusta

Englantilaiset vastasivat sukellusveneiden uhkaan muuttamalla kauppalaivoja apuristeilijöiksi. Ne olivat tavallisia kauppalaivoja, joihin asennettiin tykkejä piiloon. Kun sukellusvene nousi pintaan upottamaan kauppalaivan tykillään, niin laivaan piilotetut tykit upottivat sukellusveneen. Saksalaisten aloittama rajoittamaton sukellusvenesota pakotti englantilaiset ottamaan käyttöön saattuejärjestelmän, jossa kauppalaivat koottiin suuriin ryhmiin ja ne matkasivat Atlannin yli sotalaivojen suojeluksessa. Sukellusveneiden upottamiseen kehitettiin syvyyspommit. Englantilaiset laskivat myös miinakenttiä, joilla saksalaisten sukellusveneitä eli U-veneitä pyrittiin tuhoamaan.

Saksalaiset sukellusveneet olivat vähällä saada Englannin polvilleen, mutta niiden tehokas käyttö veti Yhdysvallat mukaan sotaa. USA ei voinut hyväksyä, että sen kansalaisia kuoli ja laivoja tuhoutui saksalaisten sukellusveneiden hyökkäyksissä. Yhdysvaltain telakat pystyivät rakentamaan laivoja nopeammin kuin saksalaiset pystyivät niitä upottamaan. Lisäksi Yhdysvaltojen laivaston mukaantulo sotaan paransi saattueiden turvallisuutta.

Sodan alussa saksalaisten ja muidenkin valtioiden sukellusveneet kärsivät monista teknisistä ongelmista. Veneet olivat ahtaita, kosteita ja ylipäätään niissä ei ollut kiinnitetty huomiota miehistön mukavuuteen. Sukellusveneiden toimintasäde oli sodan alussa vaatimaton ja ne pystyivät kuljettamaan mukanaan 4-5 torpedoa. Moottorit olivat meluisia ja epäluotettavia. Koska sukellusveneitä ei oltu käytetty aikaisemmissa sodissa, aluksi oli epäselvää, miten niitä voisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Myös sukellusveneiden torjunta jouduttiin opettelemaan kantapään kautta.

Lentokoneet

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, monissa armeijoissa ei vielä täysin ymmärretty uuden aseen mahdollisuuksia. Aluksi koneet olivat aseistamattomia tiedustelukoneita. Runko oli suurimmaksi osaksi puuta ja se oli verhoiltu vahvalla kankaalla. Laskutelineitä ei voi nostaa sisään lennon aikana vaan ne olivat kiinteät. Ohjaama oli avoin. Radioita tai muuta elektroniikkaa koneissa ei ollut. Koneiden huippunopeus oli vähän päälle 100 kilometriä. Useimmat mallit olivat kaksitasoja. Lentäjällä ei ollut laskuvarjoa. Jotkut lentäjät kuljettivat mukaan käsiaseita, joilla saattoi ampua vastapuolen tiedustelukoneita.

Ilmataistelut pääsivät varsinaisesti käyntiin, lentokoneisiin asennettiin potkurin läpi ampuvat tahditetut konekiväärit. Sodan aikana kehitettiin uusia lentokone malleja, joissa huippunopeus kasvoi ja tekniikan luotettavuus lisääntyi, muuta koneiden perusrakenne pysyi saman. Tunnettuja ensimmäisen maailmansodan aikaisia lentokoneita olivat saksalaiset Fokkerit (BMW moottori), ranskalainen Nieuport ja englantilainen Sopwith Camel. Koneiden ohella sodan aikana kehittyi ilmataistelu taktiikka. Erityisesti saksalaiset kokeilivat ja ottivat käyttöön uusia tehokkaita taistelutapoja, joita englantilaiset ja ranskalaiset joutuivat jäljittelemään. Ilmaherruus vaihtui useita kertoja sodan aikana. Koneiden laadun lisäksi ilmatilan hallintaan vaikutti käytettävä ilmataistelutaktiikka sekä lentäjien kokemus ja taito. Kuuluisin ensimmäisen maailmansodan lentäjä oli saksalainen Manfred von Richthofen eli punainen paroni. Hän saavutti 80 ilmavoittoa.

Ensimmäisessä maailmansodassa ilmapommituksilla oli vähäinen merkitys. Lentokoneet eivät pystyneet kuljettamaan suurta pommikuormaa. Jo sodan alussa jotkut lentäjät heittivät omin käsin koneistaan pieniä pommeja tai käsikranaatteja vihollisen asemiin. Sodan lopulla oli kehitelty ensimmäiset pommikoneet, mutta niitä oli liian vähän, jotta koneilla olisi ollut suurta merkitystä sodan kulkuun. Massiivisia kaupunkeihin tai tehtaisiin kohdistuneita pommituksia ei ensimmäisessä maailmansodassa nähty. Saksalaiset pommittivat Lontoota ja joitakin muita englantilaisia kaupunkeja jäykkärunkoisilla ilmalaivoilla eli Zeppeliineillä. Niitä oli kuitenkin liian vähän ja niiden kuljettama pommikuorma oli melko vaatimaton. Oman turvallisuutensa takia Zeppeliinejä voitiin käyttää vain öisin. Yöpommitukset olivat myös epätarkkoja. Zeppeliinien hyökkäykset herättivät pelkoa, mutta niillä ei saatu aikaan suurta tuhoa.

Kaasut

Ensimmäisen maailmansodan alussa eri valtiot kokeilivat taistelukentällä kyynälkaasua. Varsinainen kaasusota alkoi vuonna 1915, kun saksalaiset keväällä 1915 laskivat säiliöistä kloorikaasua. Tuuli kuljetti kaasun pahaa aavistamattomien ranskalaisten asemiin. Sotilaat joutuivat paniikkiin, kun heidän kaasua hengittäneet toverinsa kuolivat. Saksalaisten hyökkäys oli menestys. Syksyllä oli saksalaisten vuoro tulla yllätetyksi, kun englantilaiset laskivat klooria saksalaisten asemiin.

Sodan aikana käytettiin useita erilaisia kaasuja. Kloori oli vihertävää kaasua, joka keuhkojen limakalvoilla muuttui suolahapoksi. Fosgeenikaasu oli hajutonta ja väritöntä. Kaasun vaarallisuutta lisäsi se, ettei se vaikuttanut välittömästi. Sotilaat saattoivat hengittää kaasua tietämättään. Fosgeeni tuhosi keuhkot. Sinappikaasu oli myös melko huomaamaton. Se tuhosi hengitettynä keuhkot. Paljaalle iholle joutuessaan sinappikaasu aiheutti kivuliaita rakkuloita. Se aiheutti myös tilapäistä tai pysyvää sokeutta.

Aluksi sotilailla ei olut minkäänlaisia suojia kaasuja vastaan. Niiltä yritettiin suojautua laittamalla kasvoille kostea kangas. Sodan kuluessa ja kaasujen käytön lisääntyessä sotilaat saivat kaasunaamarit, jotka suojelivat tehokkaasti kaasuilta. Kun kaasua laskettiin taistelukentälle säiliöistä, tuulen suunnan muuttuminen saattoi kuljettaa kaasun omiin asemiin. Tehokkaampi tapa kaasujen levittämiseen oli ampua kaasuilla täytettyjä kranaatteja. Sodan lopulla joka neljäs länsirintamalla ammuttu kranaatti oli täytetty kaasulla.

Taistelukaasut olivat erityisen inhottu ja kammottu ase, mutta sotaa ne eivät ratkaisseet. Suurin hyöty niistä saatiin, kun niillä pystyttiin yllättämään vihollinen. Saksalaiset kehittivät kaasusotaa, mutta englantilaiset ja ranskalaiset oppivat sen hyvin nopeasti. Sotilaiden koulutuksessa ja varusteissa kaasut otettiin huomioon ja sodan loppu kohti tappiot pienenivät. Tuhoisinta jälkeä kaasut saivat aikaan itärintamalla venäläisten keskuudessa. Mahdollisesti satojatuhansia venäläisiä sotilaita kuoli kaasuihin. Yli miljoona sotilasta eri armeijoista sai kaasusta vammoja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansainvälisillä sopimuksilla kaasujen käyttö sodassa kiellettiin. Toisessa maailmansodassa kaasuja ei käytetty, vaikka saksalaiset olivat kehittäneet uusia tehokkaampia kaasuja, hermokaasuja.