Salamasota

Ensimmäinen maailmansota ajautui länsirintamalla veriseen umpikujaan. Taisteluhautojen, konekiväärien , tykkien ja piikkilangan muodostama puolustus osoittautui liian vaikeaksi murtaa. Sota muuttui asemasodaksi, jossa tuloksettomat hyökkäykset seurasivat toisiaan tappioiden kasvaessa. Englantilaiset ja ranskalaiset pyrkivät laukaisemaan pattitilanteen käyttämällä panssarivaunuja jalkaväen tukena. Saksalaiset käyttivät kevään 1918 hyökkäyksessä keveitä rynnäkköjoukkoja. Näiden tehtävä oli murtautua läpi etulinjan puolustuksesta ja edetä nopeasti syvälle vihollisen selustaan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 20-ja 30-luvulla eri maiden armeijoissa pohdittiin sodan taisteluja ja mitä niissä oli mennyt pieleen. Panssarivaunujen tehokkaasta käytöstä virisi erilaisia mielipiteitä. Monissa armeijoissa panssarivaunut miellettiin ensisijaisesti jalkaväen tukiaseiksi. Ne jaettiin pieniin osastoihin jalkaväen sekaan. Vaunujen oli määrä edetä sotilaiden rinnalla. Panssarivaunujen nopeuteen, toimintasäteeseen ja kykyyn taistella toisia panssarivaunuja vastaan ei kiinnitetty huomiota. Tärkeää oli ollut, että ne pystyivät liikkumaan taistelukentällä ja musertamaan piikkilankaesteet. Esimerkiksi Ranskan armeijan piirissä vallitsi tällainen ajattelu tapa. Jotkut yksittäiset upseerit esittivät erilaisia näkemyksiä, mutta heidät vaiennettiin. Neuvostoliitossa kehiteltiin 30-luvulla ajatuksia itsenäisistä panssarijoukoista, jotka murtautuisivat läpi ja etenisivät syvälle vihollisen selustaan. Nämä ajatukset haudattiin 30-luvun lopulla, yhdessä niitä esittäneiden upseerien kanssa Stalin toimeenpanemissa puhdistuksissa.

Saksalaisten suunnitelmat ensimmäisessä maailmansodassa perustuivat kykyyn kukistaa nopeasti Ranska ja sitten keskittää joukot Venäjää vastaan. Suunnitelma epäonnistui, mutta saksalaisten mielestä perusajatus oli ollut oikea. Heiltä oli vain puuttunut riittävän nopeita joukkoja. Saksalaiset ryhtyivät kehittämään uudenlaista tapaa käydä sotaa. Hitler oli hyvin kiinnostunut uusista ideoista. Hän suunnitteli laajoja aluevalloituksia ja tarvitsi niitä varten tehokaan armeijan. Kun saksalaiset upseerit esittivät ajatuksensa uudenlaisista panssarijoukoista, Hitler oli haltioissaan. Hän ryhtyi ajamaa suunnitelmaa läpi koko arvovallallaan ja jyräsi tieltä konservatiivisten upseerien vastustuksen.

Panssarivaunut koottaisiin suuriksi yhtymiksi, panssaridivisiooniksi. Sodan alussa saksalaisessa panssaridivisioonassa oli yli 300 vaunua jaettua kahteen panssarirykmenttiin. Lisäksi divisioonassa oli moottoroitua jalkaväkeä, tykistöä, pioneereja, tiedustelijoita ja huoltojoukkoja. Kaikkien yksiköiden piti pystyä etenemään nopeasti syvälle vihollisen selustaan ja divisioonan piti kyetä toimimaan itsenäisesti. Se murtautuisi läpi vastustajan puolustuksen, kiertäisi ja jättäisi vahvat linnoitukset perässä seuraavan jalkaväen valloitettavaksi. Saksalaisten suunnitelmissa viholliset joukot saarrettaisiin ja pakotettaisiin antautumaan. Eteneviä panssarijoukkoja suojaisivat lentokoneet, jotka voitaisiin kutsua apuun, jos piti nujertaa vihollisen lujasti linnoitetut asemat. Saksan ilmavoimissa oli useita konetyyppejä, jotka oli suunniteltu tukemaan panssareiden hyökkäystä esim. oman aikansa täsmäase Junkers 87 syöksypommittaja, Stuka. Syksyllä 1939 saksalaiset olivat valmiita esittelemään maailmalle salamasodan.

Toisen maailmansodan ensimmäisinä vuosina salamasota toi saksalaisille voiton toisensa jälkeen. Mikään armeija ei kyennyt lyömään saksalaisia. Miksi Saksa oli niin ylivoimainen? Eivät saksalaiset panssarivaunut aina olleet muiden maiden vaunuja parempia esim. ranskalaisilla ja neuvostoliittolaisilla oli osittain parempia vaunuja ja myös enemmän. Eikä koko Saksan armeijaa oltu motorisoitu vaan jalkaväkidivisioonissa oli vielä runsaasti hevosia. Englannin armeija oli ainoa täysin motorisoitua joukko sodan alussa. Saksalaisten voittamattomuus perustui parempaan ja hyvin perusteelliseen koulutukseen, tehokkaaseen organisaatioon, aikakauden parhaaseen esikunta työskentelyyn ja suunniteluun. Saksan armeija oli hyvin hyökkäyshenkinen ja valmis ottamaan riskejä saavuttaakseen tavoitteen. Vaikka saksalaiset suunnittelivat operaationsa hyvin pikkutarkasti, he ymmärsivät, että taistelun alkaessa suunnitelmat muuttuvat. Saksalaiset upseerit oli hyvin koulutettuja he pystyivät muuttamaan suunnitelmia. Saksan armeijassa korostettiin jokaisen sotilaan aloitekykyä. Kun taistelussa tuli otollinen hetki, niin vaikka se ei ollut suunnitelmassa, saksalaiset sotilaat tarttuivat siihen. Lisäksi saksalaiset olivat sodan alussa ylivoimaisia ilmataisteluissa sekä maavoimien ja ilmavoimien yhteistyö oli maailman parasta.

Jalkaväen aseet

Toisen maailmansodan aikana useimmissa armeijoissa tavallisen sotilaan henkilökohtainen ase oli kivääri. Monet sotilaat ampuivat samoilla aseilla kuin heidän isänsä edellisessä sodassa. Kivääreissä ei ollut tapahtunut sotien välissä merkittäviä muutoksia, jotakin pikku parannuksia. Uusia versioita kehittiin aivan sodan loppuun asti. Yhdysvaltojen ja neuvostoliiton armeijoissa otettiin sodan aikana laajaan käyttöön puoliautomaattikiväärit. Itse asiassa Yhdysvaltojen armeijassa sodan lopulla tavallisia kivääreitä käyttivät vain tarkka-ampujat. Amerikkalainen M1Garand puoliautomaatti kivääri käytti tavallista kiväärinpatruunaa. Sodan aikana amerikkalaiset kehittivät uudenlaisen kevyen M1 karbiinin, joka käytti lyhyempää ja tehottomampaan patruuna. M1 karbiinilla aseistettiin tykkimiehiä, autonkuljettajia, viestimiehiä ja huollon henkilökuntaa. Sotilaita, jotka eivät taistelleet etulinjassa. Venäläiset valmistivat useita versioita Tokarev puoliautomaattikivääreitä. Amerikkalaisista poiketen he jatkoivat kivääreiden valmistamista sodan loppuun asti.

Toisen maailmansodan alussa eri maiden armeijoilla oli vähän konepistooleja. Sodan alun konepistoolit olivat huolellisesti valmistettuja ja kalliita aseita, joiden tekemiseen tarvittiin laadukkaita raaka-aineita ja koneita. Tällainen ase oli esim. Suomi konepistooli. Sodan kuluessa konepistoolien määrä joukoilla kasvoi rajusti. Tarvittiin halvempia ja nopeammin valmistettuja aseita. Ensimmäinen tällainen ase oli englantilainen Sten, joka oli kokonaan valmistettu teräspellistä. Valmistuksessa käytettiin yksinkertaisia työmenetelmiä (puristamien ja hitsaus) ja siinä vointiin hyödyntää siviilitavaroiden valmistamiseen tarkoitettuja koneita. Muita vastaavan laatuisia aseita oli amerikkalainen M3 ja ja neuvostoliittolainen PPS 43. Myös saksalaiset yksinkertaistivat ”Schmeisser” konepistoolin (MP 38/40) valmistamista. Neuvostoliittolaisessa PPS 41 oli vielä puinen tukki, muutta muuten ase oli suunniteltu halvaksi ja nopeaksi valmistaa. Saksalaisten ja englantilaisten konepistoolien ammusten kaliiperi 9 mm parabellum, amerikkalaisten 45 APC (11.4 mm) ja neuvostoliittolaisten 7,62 x 25.

Sodan alussa useimpien armeijoiden konekivääreinä palvelivat samat aseet kuin edellisessä maailmansodassa. Nämä olivat raskaita, kömpelöitä ja usein vesijäähdytteisiä. Esimerkiksi Neuvostoliiton ja Englannin armeijoissa tällaiset aseet palvelivat koko sodan ajan. Niiden rinnalla oli erilaisia pikakiväärejä, joita yksi sotilas pystyi helposti kantamaa. Paino noin 10 kg ja lippaassa 20-50 patruunaa. Tunnetuimmat pikakiväärit olivat englantilainen Bren ja neuvostoliittolainen Degtjarev. Amerikkalaisilla ja Neuvostoliittolaisilla myös oli raskaita 12.7 millisiä konekivääreitä. Saksalaiset oli kehittäneet 30-luvulla uuden tyyppisen yhden sotilaan liikuteltavan konekiväärin. MG 34 painoi noin 12 kg. Aseen piippu oli helppo vaihtaa, kun se kuummeni liikaa. Sodan aikana aseesta kehitettiin helpommin valmistettava versio MG 42, joka oli sodan paras konekivääri ja toimi esikuvana monille myöhemmin suunnitelluille aseille. MG 42 oli ase, joka taatusti pelotti liittoutuneiden sotilaita, koska sen tulinopeus oli niin suuri.

Toisen maailmansodan lopulla saksalaiset toivat taistelukentälle aivan uuden tyyppisen kevyen automaattikiväärin, jota kutsuttiin rynnäkkökivääriksi (StG 44). Ase yhdisti perinteisen kiväärin ja konepistoolin. Suurin uutuus aseessa oli sen patruuna. Saksalaiset lyhensivät tavallista kiväärinpatruunaa yhdellä kolmasosalla. Uusi patruuna ei ollut niin voimakas kuin vanha ja se mahdollisti rynnäkkökiväärillä hallitun sarjatulen ampumisen. Aseella vointiin ampua myös kertatulta. Patruuna oli riittävän tehokas noin 300 metriin, etäisyydelle, jolla suurin osa taisteluista käytiin. Neuvostoliittolaiset omaksuivat ajatuksen Kalashnikoviin. Sodan alkuun mennessä suurin osa armeijoista oli luopunut revolvereista ja korvannut ne automaattipistooleilla. Tunnetuimpia aseita olivat amerikkalainen Colt 45, saksalainen P 38 ja neuvostoliittolainen Tokarev 33. Nämä pistoolit käyttivät samoja patruunoita kuin konepistoolit.

Panssarivaunut

Sodan alussa vaunujen paino vaihteli viidentoista tonnin molemmin puolin. Miehistön muodostivat 2-5 miestä. Tykin kaliiperi 20-45 mm. Panssari vaihteli 10-30 millin välillä. Oli olemassa joitakin malleja, joissa vaunun aseistuksena oli kaksi tykkiä ja jopa seitsemän hengen miehistö. Sodan aikana vaunujen paino, panssarointi ja aseistus kasvoivat. Yksikään merkittävä vaunumalli ei pysynyt muuttumattomana tuotannossa sodan aikana.

 Neuvostoliiton tankit

Sodan alussa paras panssarivaunu oli neuvostoliittolainen T-34, joka tuli käyttöön 1940. Vaunussa oli onnistuttu yhdistämään panssarivaunun kolme tärkeitä ominaisuutta liikkuvuus, panssarointi, ja aseistus. Panssaroinnin vahvuutta lisäsi vaunun muotoilu. Leveät telat ja hyvä jousitus takasivat liikkuvuuden. Myös moottori riittävän suuri. Vaunun 76,2 mm tykki pystyi tuhoamaan minkä tahansa muun vaunun. Lisäksi T-34 oli suunniteltu helposti valmistettavaksi ja taistelukentällä huollettavaksi. Vaunun ainoa heikkous oli neljän hengen miehistö, jossa vaununjohtaja joutui taistelun johtamisen ohella toimimaan tykin lataajana. Jokaisessa vaunussa ei ollut radiota, joka hankaloitti vaunujen johtamista taistelussa.

Vuonna 1943 neuvostoliittolaiset ryhtyivät valmistamaan mallia T-34/85, jossa oli suurempi tykki, raskaampi panssarointi ja viiden hengen miehistö. Vaunu oli vastaus saksalaisten Tiikereiden ja Pattereiden uhalle. Tämä vaunu oli ehdottomasti yksi sodan parhaista. Riittävä panssarointi, aseistus, nopeus ja toimintasäde yhdistettynä helppoon valmistukseen ja huoltoon sekä kestävyyteen. Toinen merkittävä neuvostoliittolainen vaunumalli oli KV, joka oli raskaammin panssaroitu kuin T-34. Sen tuotanto loppui 1943, mutta vaunun alustaa käytettiin uuden raskaan panssarivaunun JS tuotannossa. JS vaunussa oli 122 mm tykki ja se pystyi tuhomaan kaikki saksalaiset vaunut. Sodan alussa Neuvostoliitolla monia muitakin malleja käytössä, mutta ne tuhoutuivat saksalaisten hyökkäyksessä, eikä niiden valmistamista jatkettu sodan aikana.

 Saksalaiset panssarvaunut

Kun toinen maailman sota alkoi, oli saksalaisten panssarikalustossa vakavia puutteita. Koska uusien vaunujen tuotannossa oli vakavia viivytyksiä, joutuivat saksalaiset turvautumaan kevyihin Panzer yksi ja kaksi vaunuihin. Ne olivat oikeastaan jo vanhentuneita ja niitä oli ollut määrä käyttää koulutuksessa. Vaunujen aseistus ja panssarointi oli heikko. Uudempia vaunuja oli vähän. Panzer kolme vaunussa oli viiden hengen miehistö, aluksi 37 ja myöhemmin 50 mm tykki ja vaunun paino vaihteli mallista riippuen 20 tonnin molemmin puolin. Panzer nelonen oli alunperin suunniteltu jalkaväen tukemiseen ja sen lyhyt 75 mm tykki ei ollut tehokas panssarivaunujen tuhoaja. Sodan kuluessa Panzer nelosen panssarointia vahvistettiin ja tykki vaihdettiin tehokkaampaa 75 mm tykkiin, joka pystyi tuhomaan tehokkaasti liittoutuneiden vaunuja. Uudistettu vaunu pysyi tuotannossa sodan loppuun asti ja muodosti saksalaisten panssaridivisioonien rungon. Sodan ensimmäisinä vuosina saksalaiset käyttivät myös Tsekoslovakialaista Pzkpfw 38 (t), joita valmistettiin miehitetyssä Tsekissä.

Neuvostoliittolaisten T-34 panssarivaunujen kohtaaminen oli saksalaisille suuri järkytys. Saksalaiset alkoivat kiireesti suunnitella uusia vaunuja. Panzer viisi eli Tiikeri saatiin rintamalle syksyllä 1942. Liittoutuneiden joukot kammosivat vaunua. Siinä oli erittäin tehokas 88 mm tykki ja vahva panssarointi. Monesti Tiikereiden miehistö oli myös valiojoukkoa. Yksi Tiikeri vastasi viittä liittoutuneiden vaunua Toisaalta vaunu oli kömpelö, moottorissa ja vaihteissa oli ongelmia, polttoaineen kulutus oli suurta ja Tiikerin valmistaminen maksoi paljon. Kesällä 1943 taistelukentällä ilmestyi Panzer kuusi eli Pantteri. Se on monien mielestä sodan paras panssarivaunu. Vaunun aseistuksena oli pitkä piippuinen 75 mm tykki, joka pystyi tuhoamaan kaikki liittoutuneiden panssarivaunut. Vaunu painoi 45 tonnia ja se 10 tonnia Tiikeriä kevyempi, joten Pantterin liikkuvuus maastossa oli hyvä. Pantterin panssarin muotoilu, joka oli kopioitu T-34 vaunusta, paransi sen suojausta. Sodan lopulla saksalaiset ryhtyivät valmistamaan Kuningastiikeri panssarivaunua, jossa Tiikeriin oli lisätty Pantterin etupanssarin muoto.

 Amerikkalaiset ja englantilaiset

Amerikkalaisten tärkein panssarivaunu toisessa maailmansodassa oli M4 Sherman. Vaunu oli helppo valmista, huoltaa ja ohjata. Se oli myös luotettava. Siinä oli hyvä optiikka ja tehokas moottori. Vaunu hävisi saksalaisille Panttereille ja Tiikereille panssaroinnissa ja aseistuksessa. Shermannin alkuperäinen 75 millimetrin tykki ei läpäissyt näiden vaunujen etupanssaria. Kesällä vaunuihin asennettiin amerikkalaisia 76 ja englantilaisia 76.2 mm (17 paunan) tykkejä, jotka olivat selvästi parempia kuin aikaisemmat mallit. Toinen vaunu heikkous oli sen taipumusta syttyä palamaan ja räjähtää saatuaan osuman. Tätä ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan suojaamalla ammukset paremmin. Verrattuna T-34 Sherman liikkui huonommin maastossa ja lumessa. Englantilaiset käyttivät Shermaneja omiensa vaunujen ohella. Englantilaiset eivät onnistuneet rakentamaan sodan aikana yhtä hyvää yleispanssarivaunu mallia. Monissa englantilaissa vaunuissa oli riittämätön aseistus tai heikko panssari. Mielenkiintoisempia englantilaisia vaunuja olivat erikoispanssarivaunut, jotka oli tarkoitettu pioneerien tueksi. Tällainen oli esimerkiksi vaunu, joka raivasi miinoja.

Panssarintorjunta

Toisen maailman sodan aikana panssarivaunuja tuhottiin monilla tavoin. Sodan alussa monien maiden armeijoissa oli panssarintorjuntakiväärejä (12,7- 20 mm). Ne jäivät käytöstä, koska vaunujen panssarointi vahvistui. Polttopulloja, kasapanoksia ja magneettimiinoja käytettiin koko sodan ajan, jos muita keinoja ei ollut käytössä. Panssarimiinat olivat tehokkaita. Niillä saattoi tuhota kevyt vaunun tai katkaista telaketjun raskaammin panssaroidusta vaunusta. Miinakentillä panssarivaunut voitiin ohjata panssaritorjuntatykkien (pst) ulottuville. Suurien taistelujen alla maastoon voitiin kätkeä jopa satojatuhansia miinoja erityisesti Pohjois-Afrikassa ja itärintamalla. Sodan alussa amerikkalaiset kehittivät uudenlaisen aseen, singon. Siinä rakettiammukseen yhdistettiin uudenlainen taistelukärki, onteloammus, joka käytti hyväkseen suunnattua räjähdysenergiaa. Sinkoa amerikkalaiset kutsuvat Bazookaksi. Saksalaiset kehittivät aseesta oman versionsa panssarikauhun. He kehittivät myös kertakäyttö singon, panssarinyrkin. Näiden aseiden tehokas ampumaetäisyys vaihteli sadan metrin molemmin puolin,

Panssarivaunun pystyi tuhoamaan satojen metrien etäisyydeltä vain tykillä. Panssarivaunut, rynnäkkötykit, panssarintuhoojavaunut ja pst-tykit käyttivät samoja tykkejä. Sodan alussa tykkien kaliiperi oli 20-47 mm. Kun panssarivaunujen panssarointi kasvoi, kasvoi myös tykkien kaliiperi. Sodan lopulla se oli 50-88 mm. Pst-tykin kyky läpäistä panssaria riippui kolmesta seikasta ammuksen kaliperistä, nopeudesta ja laadusta. Ammuksen kyky läpäistä panssari ja tuhota vaunu parani kun tykin kaliiperi kasvoi. Myös ammuksen paino kasvoi. Mitä suurempi oli ammuksen lähtönopeus sen parempi oli läpäisy. Pienempi ammus oli parempi, jos sen lähtö nopeus oli selvästi suurempi. Sodan aikana kehitettiin uusia ammustyyppejä esim. volframia kärkiä, mutta ne olivat kalliita ja hankalia valmistaa. Sodan aikana saksalaiset asettivat joihinkin lentokoneisiin kevyitä pst-tykkejä. Tällöin panssarivaunuja voitiin ampua heikosti suojattuihin kohtiin. Liittoutuneet aseistivat hävittäjäpommittajia kahdeksalla raketilla. Tämä yhdistelmä tuotti saksalaisille panssareille raskaita tappioita Normandiassa.

 Rynnäkkötyki ja panssarintuhooja vaunut

Neuvostoliitto ja Saksa rakensivat sodan aikana lukuisia eri rynnäkkötykki malleja. Panssarivaunusta rynnäkkötykin erotti se, ettei siinä ollut 360 astetta pyörivää tykkitornia, vaan tykki oli kiinnitetty suoran vaunun runkoon. Rynnäkkötykit olivat myös usein heikommin panssaroituja ja kevyempiä. Monet rynnäkkötykit rakennettiin panssarivaunujen alustoille esim. Saksassa Panzer kolmosen ja nelosen sekä Neuvostoliitossa T-34 ja KV alustoille. Tällöin voitiin hyödyntää suuria valmistussarjoja, olemassa olevia koneita ja tehtaita. Vanhentuneidenkin vaunujen osia voitiin käyttää. Rynnäkkötykit olivat halvempia valmistaa kuin panssarivaunut ja niissä ei tarvittu erityisosia kuten kuulalaakereita tykkitorneissa. Vaikka rynnäkkötykit oli alun perin suunniteltu jalkaväen tukemiseen tykkien suorasuuntaustulella, ne osoittautuivat tehokkaiksi panssareiden tuhoajiksi. Ne sopivat hyvin puolustustaisteluihin, ampumaan panssarivaunuja väijytyksissä. Rynnäkkötykkien matala profiili teki niihin osumisen vaikeaksi. Amerikkalaiset käyttivät panssarivaunuja heikommin panssaroituja panssarintuhoojavaunuja. Niiden tarkoitus oli toimimia liikkuvina pst-tykkeinä. Panssarituhoojavaunujen tarkoitus oli järjestää väijytys saksalaisille panssarivaunuille ja välttää avointa taistelua.

Panssariautot 

Toisen maailmansodan aikana eri maiden armeijoilla oli käytössä useita panssariauto malleja. Yleensä panssarivaunuja nopeampia panssariautoja käytettiin tiedusteluun. Niiden etuna panssarivaunuihin oli nopeus, keveys ja pitkä toimintasäde. Saksalaisiin, englantilaisiin ja amerikkalaisiin panssaridivisiooniin kuului panssariautoilla varustettu tiedusteluosasto. Saksalaisten paras panssariauto oli SdKfz 234 eli Puma. Tämä kahdeksan pyörinen malli oli myös sodan raskaimmin aseistettu panssariauto. Sen 50 mm tykki pystyi tuhoamaa osan panssarivaunuista. Yleisin saksalaisten käyttämä vaunu oli kuitenkin halvempi ja kevyempi nelipyöräinen SdKfz 222, jossa oli kevyempi aseistus ja pienempi miehistö. Sodan yksi pienimmistä panssariautoista oli ilmeisesti englantilainen Daimler Scout Car, joka painoi vain 3 tonnia. Vaunussa oli kahden hengen miehistö aseistuksena pikakivääri. Vaunua ei oltu suunniteltu taisteluun vaan sen tehtävä oli tiedustella ja poistua ennen ampumisen alkamista. Todennäköisesti eniten sodan aikana valmistettu panssariauto oli amerikkalainen M8 Greyhaud. Se oli kuusipyöräinen ja 37 mm tykillä varustettu panssariauto. Miehistöä oli neljä henkeä. M8 erittäin maastokelpoinen ja riittävästi aseistettu taisteluun toisia panssariauto vastaan. Matala profiili vaikeutti sen huomaamista. Sodan alussa Neuvostoliitolla oli runsaasti BA-10 panssariautoja. Ne oli rakennettu kuorma-auton alustoille. Suurin osa vaunuista tuhoutui sodan alussa.

 Puolitelaketjuvaunut

Pansarivaununujen, rynnäkkötykkien ja panssariautojen ohella panssaroitujen yksiköiden kalustoon kuului useita erilaisia puolitelavaunuja. Näissä ajoneuvoissa oli edessä pyörät ja takana telaketjut. Puolitelavaunuja ohjatiin etupyöriä kääntämällä. Puolitelaketuvaunujen etu kuormaautoihin verrattuna oli niiden parempi kyky liikkua kaikenlaisissa maastoissa. Puolitelaketjuvaunut mahdollistvat jalkaväen etenemisen panssarvaunujen tahdissa. Saksan panssarivoimien kehittäjä Heiz Guderian olisi halunnut varustaa lähes kaikki panssaridivisioonien ajoneuvot teloilla. Sodan alussa saksalaisilla oli useita erilaisia puolitelaketjuvaunu malleja. Joitakin malleja käytettiin tykkien vetäjinä esim. SdKfz 7. Vaunua valmistettiin koko sodan ajan ja sen erinomaisuudets kertoo se, että liittoutneet käyttivät miellään saksalaisilta vallattuja ajoneuvoja. SdKfz 251 oli suunniteltu kuljettamaan ryhmän verran panssarikrenatöörejä. Siihen mahtui 12 miestä. Vaunun pikkuveli SdKfz 250 toimi usein esikunta – ja viestivaununa. Jotkut mallit oli suunniteltu varusteiden kuljettamiseen. Suurimpia voitiin käyttää rikkoutuneiden panssarivaunujen hinaamiseen. Amerikkalaiset valmistivat sodan aikana yli 40 000 M3 puolitelaketjuvaunua. M3 oli vakiovaruste liittoutuneiden mekanisoiduissa yhtymissä. Siihen mahtui 13 sotilasta ja sitä voitiin käyttää myös tykkien vetämiseen esim. 105 mm haupitsin.

Tykistö

Toisen maailman sodan alussa monien armeijoiden varastoissa oli runsaasti edellisen sodan aikaisia tykkejä esim. Ranskan ja Neuvostoliiton. Sotien välillä tykkejä oli pyritty modernisoimaan. Saksa ja Englanti olivat sen sijaan kehittäneet kokonaan uusia malleja ja luopuneet vanhoista. Englantilaisten tykkejä vetivät kuorma-autot. Saksalaisten ja muiden maiden tykistössä oli kuorma-autoja, puolitelaketjuvaunuja sekä hevosia veto tehtävissä. Varsinkin yleisimmin käytetyt kevyet kanuunat (75-76,2) olivat hevosten vetämiä. Tykistön tehtävät olivat samoja kuin aikaisemmin. Sen piti tuhota vastustajan linnoitettua asemia, tukea omien joukkojen hyökkäystä ja torjua vihollisen sotilaiden rynnäkköjä. Sodan aikana kehitettiin uusia malleja. Tykistön lukumäärä kasvoi ja samoin tykkien kaliiperi. Suurikaliiperisin tykki sodan aikana oli saksalainen rautatietykki (Dora ja Gustav), jonka kaliiperi oli 800 milliä eli tykin piipun halkaisija oli 80 cm. Sodan aikana eri maiden armeijoissa otettiin käyttöön ensimmäiset telatykit. Ne paransivat tykistön liikkuvuutta ja tykistö pystyi paremmin seuraamaan panssareiden etenemistä.

Monien armeijoiden tykistön perusyksikkö oli patteristo, jossa oli tavallisesti 12 tykkiä ( kolme patteria, jokaisessa neljä tykkiä). Yleensä kolme patteristoa muodosti tykistörykmentti, joka kuului jalkaväkidivisioonaan. Joskus rykmentissä oli neljä patteristoa tai divisioonassa oli kaksi tykistörykmenttiä. Jalkaväkidivisioonien tykkien määrä vaihteli 36-72 välillä. Suomalaiseen jalkaväkidivisioonaan kuului yksi tykistörykmentti (36 tykkiä). Lukumääräisesti eniten tykkejä oli neuvostoliittolaisessa tykistödivisioonassa. Siihen kuului 188 tykkiä , 36 raketinheitintä ja 140 raskasta kranaantinheitintä. Tykistödivisioonia käytettiin suurhyökkäyksissä. Niiden tehtävä oli murtaa vihollisen linjat avata tien panssareille. Tykkien kaliiperi oli 75 – 155 mm. Järeämpiäkin tykkejä oli käytössä, mutta ne eivät kuuluneet tavallisten divisioonien kalustoon.

Ilmavoimien roolin vahvistumisen myötä kasvoi myös tarve tehokkaalle ilmatorjunnalle. Sodan alussa monien maiden armeijoiden ilmatorjunta oli vielä lapsen kengissä. Se oli keskitetty lähinnä kaupunkien suojaamiseen ja liikkuvaa kalustoa oli vähän. Kevyiden ilmatorjuntatykkien kaliiperi vaihteli 20-40 välillä. Niiden etuna oli suuri tulinopeus. Tykkien tehoa voitiin lisätä laittamalla samalle alustalle kaksi tai jopa neljä piippua. Kevyiden ilmatorjunta tykkien kanta oli reilusta kilometristä kolmeen kilometriin. Kuuluisin tällainen tykki oli tykki ruotsalainen 40 mm Bofors, jonka uusia versioita on vielä maailma runsaasti käytössä. Sodan kuluessa kevyitä tykkejä laitettiin telavaunujen alustoille, jolloin ne pystyivät seuraamaan panssarivaunuja ja avaamaa tulen nopeasti. Myös it-konekiväärejä käytettiin.