Olipa kerran iso äitiauringonkukka. Siinä oli paljon pikkuisia siemeniä, yhtä paljon kuin teitä lapsia täällä ja vielä enemmänkin. Pari auringonkukansiementä oli jo aivan tummaa, koska aurinko oli ruskettanut ne. Ne olivat kaikkein ylimpänä ja odottivat herkeämättä päästäkseen hyppäämään pois auringonkukkaäidin luota.

”Hei sinä siellä!”, huusi eräs niistä, ”Älä siinä isottele!” Mutta toinen siemen vastasi: ”Mitä, itse olet liian paksu! Siksi on niin ahdasta.” Ne ryhtyivät oitis tappelemaan, ja ympärillä olevat siemenet avustivat. Vähän aikaa nahisteltiin ja sitten, hei vain, yksi niistä putosi alas. Hei vain, sitten toinen ja sitten taas toinen ja taas!

Pieni siemen Murhemieli oli katsellut tätä menoa hyvin huolekkaasti. Se näki, kuinka siemenet tippuivat yksi toisensa jälkeen syvyyteen. Se sulki silmänsä, oikein lujasi. Se sulki silmänsä, oikein lujasti. Sitä pyörrytti ajatellakin, että ne kaikki olivat tippuneet kuiluun, johon se itse ei uskaltanut edes katsoa. Toista oli hilpeän perhe Ilomielen joukossa. Kaikki sen siemenet nauroivat ja olisivat mielellään hypänneet raikkaaseen ilmaan, jos vain, niin, jos vain… jos matka ei olisi ollut niin pitkä. Jos hyppää oikein korkealta, se vaatii kyllä rohkeutta, vai mitä? Kun sitten tuuli kerran keinutti kukkaa oikein suloisesti, siemenet rohkaisivat mielensä. ”Tulkaa, otetaan toisiamme kädestä kiinni”, ne huusivat. ”Nyt lennetään.” Ja ne lensivät korkeassa kaaressa halki ilman aina maahan asti ja heittivät päälle päätteeksi vielä monta kuperkeikkaa.

Pikkuinen Murhemieli oli katsellut tätäkin ja pelännyt taas kauheasti. ”Ei, minä en kyllä hyppää, en totisesti!” Tuskin pieni siemen oli päässyt ajatuksissaan niin pitkälle, kun paikalle lensi musta lintua ja tarttui kynsillään kukkaan. Lintu räpäytti toista silmäänsä ja alkoi nokkia pik, pik. Pikku siemen oli vähällä mennä saman tien, mutta se taisteli kaikin voimin vastaan ja puri hampaansa yhteen: ”Ei, en kyllä anna linnun nielaista itseäni, en, en!” Onneksi lintu lensi lopulta tiehensä, ja pikku siemen pelastui.

”Mikä ihmeen meteli täällä oikein on?” ihmetteli perhe Pyöryläinen, joka sekin asusti auringonkukassa. ”Ei saa edes nukkua rauhassa. Melkein tässä tärinässä putoaa”, kuului joukosta. Ja joku toinen sanoi: ”Ajatella, jos se lintu olisi nielaissut meidät” Ja taas joku toinen: ”No eihän se nyt mitään olisi ollut, linnun mahassa on ainakin lämmintä” ja niin ne jutustelivat, kunnes torkahtivat taas. Niiden olopaikka oli kaikkein alimpana siinä mihin suuren pyöreän kukan mehu kerääntyi ja maistui hyvältä.

Yhtäkkiä lensi jotain ilman halki. Mikä se oli? Se oli se pieni vapiseva Murhemieli, jota musta lintu oli kohdellut niin kaltoin. Nyt se oli yhtäkkiä hypännyt ilmaan, aivan omasta aloitteestaan. Mutta miksi? Sitä se ei ole kertonut kenellekään. Mutta todennäköisesti se pelkästi sitä, että lintu saattaisi palata takaisin ja siitä se sai pontta hyppäämiseen.

Pian alkoi sataa, ja sehän sopi hyvin perhe Pyöryläiselle. ”Kappas vain, on alkanut sataa, se tietää etanoita!” Ja niin ne liukuivat, yksi toisensa perästä pitkin limaista liukasta vartta maahan, kunnes kaikki olivat ehtineet perille.

”Mitäs nyt tehdään?” ihmettelivät kaikki kukan siemenet. ”Me tahdomme takaisin ylös” ne huusivat, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Miten ne muka pääsisivät ylös? ”Minä tiedän!” huusi eräs niistä ruskeaksi paahtuneista siemenistä. ”Me teemme oman suuren auringonkukkamme. Täytyy vain ensin työntää pää maahan. Tulkaa!”

Niin ne tekivät, ja auringonkukat alkoivat kasvaa. Niistä tuli kauniita, loistavia kukkia. Mutta aivan yksin ne eivät selviytyneet työstään. Ne saivat apua, ja kukahan niitä mahtoi auttaa? Siitä puhumme vasta huomenna.

Tarina on kirjasta Seitsenvuotias lapsi -koulukypsyys. Kirjoittanut Hermann Koepke.

”Pieni siemen maahan uppoaa,

kohta sieltä varsi kohoaa,

 aurinko kun vielä lämmittää,

puhkee kukka nupustaan.

Auringonkukka, auringonkukka,

kaunis keltainen, suuri iloinen.”