30.11.-4.12.2020

Koulun aula on tunnelmallinen aamuisin nyt joulua kohti. Valaistus on pehmeämpi, ulkona on vielä hämärää ja omaan luokkaan saavuttaessa lauletaan rauhallisia ja juhlallissävyisempiä lauluja muutaman tutun lisäksi.

Kokoonumme lämpöisille lampaantaljoille istumaan, adventtikynttilä sytytetään ja oppilaat kuuntelevat kertomusta Marian pienestä aasista. Kertomuksen ja adventtilaulujen jälkeen jokainen saa vuorollaan kiinnittää oman kultatähtensä tuikkimaan luontopöydän taivaalle. Luokassa on myös joulukalenteri, jossa seinältä aukeaa ikään kuin ikkunoina näkymiä erilaisiin paikkoihin. Vuorollaan jokainen oppilas saa avata myös tällaisen ikkunan. Ikkunakuviin sain apua vanhemmilta lokakuun vanhempainillassa ja siitä pitäen ne ovat odottaneet avautumistaan lasten iloksi. Lukukauden päätöksen läheneminen teettää omaa työtään muiden opettamieni aineiden suhteen, joten vanhempien tekemät valmiit kuvat ovat olleet ihana pelastus aamuihin, joina olen valmistellut luokkaa, kiitos niistä vielä!

Koko maanantaipäivän luokassamme vierailivat 2. luokan oppilaat, kun heidän opettajansa oli poissa ja saimme avuksi kaikkien yhteiselle metsäretkelle myös toisen aikuisen, heidän avustajaharjoittelijansa. Lumisella metsäpaikallamme riitti tavallista enemmän melskettä ja meininkiä, kun isolla porukalla saatiin aikaiseksi monenlaisia leikkejä. Kouluun palattuamme söimme yhdessä, kunnes kakkoset tekivät avustajan kanssa matematiikan hommia ja ykkösillä oli piirustustehtävä.

Tiistaina muistelimme Puroa ja Kaarnaa ja kuulimme heidän asettumisestaan mukavaan juurakkoon asumaan vanhaan kaniinien luolastoon ja kuinka he tapasivat yön hämärässä ja tähtien hopeaisessa kajossa sädehtivän haltijan, joka lauloi Ee-ee-ee. Lapset piirsivät E-haltijat vokaalivihkoihin ja harjoittelimme tiistaina ja keskiviikkona kirjaimen E kirjoittamista sivun täydeltä, sitten tavuissa ja sanoissa. Uutena kirjainleikkinä on kirjaimen arvausleikki, jossa sellaisista kirjaimista, jotka eivät kuulu arvattavaan sanaan alkaa piirtyä esille pörheä peikko! Vihoviimeisen häntäkarvan kohdalla on viimeinenkin kirjain onneksi löytynyt nyt kaikkina päivinä tällä viikolla.

Tiistaina pääsimme 2. luokan oppilaiden nukketeatterin yleisöksi. Eläinten tarina kertoi joulupuuhista ja sisälsi yleisöä osallistavaa laulua. Tiistaina leivoimme myöskin tuoksuvasta taikinasta piparkakkuja luokassa ja keskiviikkona koristelimme ne sokerikuorrutuksella ja viidellä karkilla. Viisi karkkia sai laittaa kaikki samaan pipariin tai kahteen erikseen, luvun viisi hajotelmaa kahteen osaan on nyt harjoiteltu varsin elämyksellisellä tapaa. Oppilaat myös pujottelivat nuupahtaneiden ruusujen terälehdet lankaan kuivumaan: saamme niistä kauniita kuusenkoristeita metsäpaikalle.

Keskiviikkona ja torstaina jatkoimme kirjaintarinaa ja nyt tapasimme toisen haltijan, joka toi mukanaan vokaalin I. Vokaalien – kuten koko aakkoston - sujuvaa luettelemista olemme harjoitelleet aamulauluna jo koko syksyn, mutta nyt muutamat viime viikot olen ennakoiden alkanut nostaa esille kaikista tauluille kirjoitetuista sanoista vokaaleja (niitä tapaamme ennen joululomaa). Oppilaat tunnistavat ne jo melko hyvin. Taululle kirjoitetuista sanoista tunnistamme muutoinkin kirjaimia, laskemme niiden lukumääriä ja liukuluemme. Oppilaat jäljennöskirjoittavat vihkoihinsa pieniä lauseita.

Vokaalien tarinat eroavat konsonanttien tarinoista. Vokaalia kuvatessani pyrin tarjoamaan oppilaille mahdollisuuden eläytyä tunteeseen, tunnelmaan, jota tuon vokaaliäänen voisi ajatella (tai tuntea :) ) edustavan. Konsonanttien kohdalla tarina johdattaa löytämään nimenomaan konsonantin kirjainmuodolle syntyselityksen, jonkin tavan, jolla löytää suhde kirjoittamisen konkreettisempiin rakennuspalikoihin, konsonantteihin. Vokaalit ovat laadultaan erilaisia, liukuvia, musiikillisia, laulaviakin; ne yhdistävät konsonantit sujuviksi sanoiksi, antavat sanoille ikään kuin tunnelman. Niinpä kerron ne tarinoissa, joissa ne kaikki saapuvat Puron ja Kaarnan elämään ylevien haltijaolentojen tuomina, hieman eri tavalla kuin konsonantit. (Apropoo, tässä kohtaa päiväkirjaa kirjailevan open mieleen pomppaa äkkiarvaamatta myös Tove Janssonin muumitarina, jossa Nuuskamuikkunen antaa nimen nuotiolleen hiipivälle pikku olennolle, Ti-ti-uulle. Tapa, jolla Muikkunen valitsee nimeä ja kuinka pieni otus sen ottaa vastaan makustellen äänteitä, suhtautuu kieleen jotenkin samalla tavalla kuin nämä kirjaintarinat, joita itse sepittelen.)

Tarinassa E tekee rajaa itsen ja muun maailman välille, se torjuu, se on kuin kilpi jännityksen, melkein pelon äärellä. I on kultainen pystysuoruuden tunteen ääni, keskipisteen, terävän, kirkkaan selkeyden tunteen ääni.

Eräs torstain tärkeä puuhamme oli kirjainhommien lisäksi valmistella yhteistyötä esioppilaiden kanssa. Koulun pihalle oli määrä kasvaa pieni joulukuusimetsä, jonka kuusipuista kukin lähiseudun eskariryhmistä saisi koristeltavakseen oman kuusensa. Vallitsevat varotoimet kokoontumisesta ohjasivat huomiomme videotervehdyksen nauhoittamiseen vierailijoita varten. Lapsilla oli hauskaa, kun he miettivät mitä olisi tärkeää sanoa videossa: päätyivät siihen, että omat nimet. Lisäksi piirsimme julisteita, joita annamme kullekin eskariryhmälle ja keksimme kysymyksiä, joita haluaisimme heiltä kysyä. Eskariopet sitten lähettävät ryhmän vastaukset vierailun jälkeen. Olemme myös harjoitelleet muutamia joululauluja, jotka saatoimme esittää välimatkan päästä eskareille. Ensimmäinen koristeluporukka saapui perjantaiaamuna ja oli mukavaa laulaa heille koulun portailta. Yhteistyö tuntuu ilahduttavan kaikkia osapuolia.

Kuvataiteen tunnilla maalattiin lisää hämäryyttä, vuodenajan kaikkialle kietoutuvaa samettista pimeyttä hieman eri sävyssä kuin edellisellä viikolla. Perjantaina sormineulepötkön sormeilumetodi alkaa olla jo aika monella hanskassa ja pötköä syntyi vauhdilla. Uskontotunnilla piirsimme satuvihkoihin kuvaa kuullusta aasikertomuksesta.

Viikon varrelta vielä yksi TÄRKEÄ kuuluminen tulee mieleen: luokkaan on kasvanut uusien taitojen puu! Sen oksille sataa kultaisia lumihiutaleita sitä mukaan, kun oppilaille karttuu aivan uusia taitoja. Muutamalla oppilaalla hanskansuiden pujottaminen uudestaan ja uudestaan hihojen päälle välitunnille mentäessä alkoi, sanotaanko ”menettää harjoittelemisen hohtoaan”, joten pienen sinnikkään harjoittelijan onnistumisen kultaaminen lumihiutaleella oli ehdottomasti paikallaan. Lupasin, että uusia taitoja saa kertoa kaikille aikuisille ja aikuiset voivat kertoa niitä opelle, joten kotona uuden taidon voi juhlistaa pieneksi muistilapuksi, jonka oppilas voi juhlallisesti tuoda opelle seuraavana päivänä tai naputella viestiksi. Voi olla, että kultaisia hiutaleita alkaa leijailla aivan pyrynä.

Perjantain päätteeksi lupasin lapsille viikon kohokohdan: piilosta luokassa, ope etsii! Tällä viikolla on ilmestynyt luokkaan tapa kutistua oman penkin alle, kun he odottavat minua ruokailemaan kanssaan (otan oman annoksen viimeisenä keittiöltä) ja aina yhtä suurta riemua herättää hämmentynyt: no missähän kaikki ovat -ihmettely. Leikille tarvittiin selvästikin sopiva paikka viikko-ohjelmastamme.

Hyvää viikonloppua kaikille! Yhtäkkiä yllätyksenä aloitettu silmät kiinni laskeminen: yksi, kaksi, kolme… voi saada aikaan kiintoisia ilmiöitä, kokeilkaapa. :D