18.-22.1.2021

Maanantain retkellä parijono kulki metsäpaikalle, joka tuli tutuksi edellisellä viikolla. Metsässä keksittiin yhteinen satu. Sen jälkeen piti miettiä, mitä haluaisi leikkiä. Eräs kävelypari oli jo matkalla miettinyt ja ponteva rukkaskäsi nousi ylös. ”Me varmaan keskustellaan aakkosista”, kuului ilmoitus ja siitä paikasta he kaivautuivat hiukan sivummalle pehmeään lumeen keskustelemaan aakkosista.

Keskustelu sisälsi kirjainten ja niillä alkavien sanojen luettelemista ja kirjoitusharjoitusta lumihangen pintaan sanan ”kissa” osalta. Pohdinta s-kirjainten määrästä ja merkityseroista siihen liittyen, onko niitä yksi vai kaksi, houkutteli paikalle avuliaan kommentoijan.

Toinen käsi, joka nousi ylös ilmoittamaan valittua leikkiä oli: ” Minä makaan lumessa ja katselen ylös”, ja seuravaa käsi ”minä teen samaa!” ja heittäytyminen vierekkäin kinokseen. Myöhemmin oli lumipainia, leikki johon neuvotteltiin joukkueet ja jossa koitettiin horjuttaa toista. Fyysinen voimainkoitos kuuluu selvästi ikävaiheeseen ja kiinnostaa monia. Omaa tasapainoa ja voimaa koetellaan suhteessa ikätoveriin niin konkreettisena, fyysisenä painina, halailuna ja nujuamisena, kuin henkisempänäkin vuorovaikutuksen tutkimisena: jos sanon näin, miten tuo toinen siihen vastaa jne. Seurasin painileikkiä sivummalta tarkasti ja kuulin, että keskinäisiä sääntöjä luotiin jatkuvasti eikä tarkoitus ollut satuttaa toista tahallaan. Välillä kutsuin lapset evästuokiolle ja jututin kertomaan leikin tarkoitusta. ”Tässä on tytöt vastaan pojat ja jos kaatuu niin muuttuu lumihirviöksi!” Tiedustelin onko jotain, joka ei ole jonkun mielestä kivaa tai reilua siinä leikissä ja haluaako siihen mennä vielä mukaan ja pienen sääntöjen tarkennuksen jälkeen aika moni vielä jatkoi. Kokemus kuitenkin kolkutteli mielessä, että vaikka nujuamisleikki sujuu hyvin, voi se jossain vaiheessa alkaa ottaa liikaa kierroksia ja lähdin asemapaikalta tutkimaan metsäpaikkaa lasten näköpiirissä. ”Hei katsokaa, miten upea kiipeilypuu! Ja toinen!” houkutteli porukan uusiin puuhiin. Tai puihin.

Sisällä koululla muisteltiin retkireitin tienylityksiä ja piirrettiin vihkoon liikennevaloja. Kirjoitettiin niihin SEIS ja SAA MENNÄ!

Tiistaina harjoiteltiin J-kirjainta ja ädinkielen asioita tuttuun tapaan. Aamun tavutaputuksissa oppilaat saavat ehdottaa tavutettavia sanoja tai virkkeitä, joita sitten taputamme ja tömistämme. Eräs vaikuttaa viime aikoina syventäneen ystävyyttään luokkakaveriin ja ehdotti: ”Hän on mi-nun pa-ras ys-tä-vä.” Sydäntä sulattavia hetkiä riittää.

Satu kertoi Lumineidosta, lumesta muovatusta lapsesta, joka muuttui eläväksi. Käsitöissä kaikilla on nyt omat, itse tehdyt neulomispuikot valmiina ja moni aloittaa neulomista. Sinnikkyyttä tarvitaan, kun ”lintu kurkkaa koloon, nappaa madon ja lentää pois” ja harjoittelua pieninä annoksina, jotta tuo ”ääh, en mä jaksaaaah” muuttuu ihanaksi onnistumisen tunteeksi.

Keskiviikkona ruotsin tuokiolla kaikki muistivat jo lorussa:

Hej på dig min lilla vän

nu så sjunger vi igen

vi har roligt här och nu

men vad heter du?

sanoa ”Jaheettär...!” Eräs muisti häkellyttävän tarkasti kerran aiemmin mainitun vaihtoehdon ja kokeili ”mid nam ee...” VAU! Ja oli siellä vielä monikulttuurinen ”mai neim is”kin mukana.

Torstaina maalattiin kultaista hehkua keltaisilla vesiväreillä ja vesivärin ylijäämää laimennettiin ja laitettiin maitopurkkeihin ja paperimukeihin jäätymään ulos. Jospa saisimme jäisiä harkkoja ja tiiliä! Niistä voimme sitten alkaa rakentaa koko koulun yhteistä, värikästä jäälinnaa koulun pihalle!

Perjantaina kerroin P-kirjaimeen tutustumiseksi peilistä. Kirjaintarina on tällä viikolla kertonut hiihdosta ja on kuivaharjoiteltu hiihtoasentoja joka päivä. Perjantaina harjoiteltiin kaatumista, jalkojen nostamista korkealle ja sitten ylös nousemista mielikuvitussukset jalassa.

Uskontotunnilla juteltiin vahvuuksista. Lapset olivat saaneet vanhempainillan jälkeisenä yllätyksenä etsiä vanhempien piilottamia vahvuuksia luokasta. Tunnollisuus toi mieleen tarinoita siitä, kuinka voi tuntea myötätuntoa kaveria kohtaan. Todettiin, että myötätunto on upea vahvuus ja mietittiin tunnollisuuden varsinaista merkitystä. Pelkkä sana vahvuus, ennen määrittelyään, toi lapsille mieleen tilanteita, joissa joku on tosi vahva. Ja myös oivaltamisestaan voitonriemuisen kommentin: ”voi syödä vihanneksia ja puuroa ja tulla tosi vahvaksi!”

Pohdittiin termien eroja ja että mitä tarkoittaa olla vahvoilla jossain, omata jokin vahvuus. Uteliaisuus sekoittui ujouteen ja keskusteltiin molemmista. Väl ittämisen kohdalla pohdittiin eroa siinä, jos aikuinen sanoo: ”älä välitä” tai jos joku välittää perheestään ja rakkaistaan. Ryhmässä on tosi mukava keskusteluilmapiiri ja oppilailla on kyky keskittyneeseen pohdintaan. Kaikilla on rohkeutta ja ihanaa avoimuutta osallistua ja aidontuntuista kiinnostusta kaverin sanomaan. Rauha-nallea halaten kerrottiin taas sydämenasioita lopuksi.

Lupasin, että loppurunon jälkeen saa panna taljan päähän peruukiksi, jos haluaa. Kaikki paitsi yksi panivat. ”Mä laitoin sen suoraa tonne koriin kuule”, hän tuli ilmoittamaan avuliaasti. Selvä juttu. :)

Hyvää viikonloppua kaikille!

Ps. Retkirepusta löytyi vielä häthätää yksi muistiin kirjoitettu tokaisu: ”Tiedätkö, mitä mä haluan nyt sanoa? Maailma on ihana. Ja täynnä yllätyksiä. Niinku tää joulukuusi” (”joulukuusi” oli siis sellainen arkiseen silmään kieltämättä vaatimaton karahka, vailla neulasia. Onneksi lapsissa elää kyky nähdä arjen yli. :)