Ovi avautui huoneeseen, jossa minua odotti rakas aviomieheni Jere. Hän käveli luokseni ja suuteli minua. Siinä halauksen huumassa ajatukseni laukkasivat tulevissa häissämme, jotka olisivat kuukauden päästä. Huokaisin. En tiennyt mitä sanoa, joten tokaisin; "Elämä kanssasi on ruusuilla tanssimista, vaikka sanotaankin, että niin ei aina ole. Mutta sinun kanssasi on. Teet elämästäni vaan niin paljon parempaa ja osaat kuunnella ja tukea minua juuri oikealla tavalla. En osaa enää kuvitella elämääni ilman sinua, mutta tiedän, että tulemme olemaan yhdessä vielä useita kymmeniä vuosia.". Huomasin Jeren ilmeestä, että tuo kosketti häntä. Tiesin puhuvani suoraan, mutta kuitenkin ihanasta asiasta. Jere sai vastatuksi melkein kyyneleen siivittämänä; "Kiitos rakas, sinäkin olet tehnyt osasi elämääni, enkä halua menettää sinua koskaan. Lempi yhtyeesi sanoja lainaten; Kukaan ei koskaan voi sun paikkaa ottaa, kukaan ei mun maailmasta tee kauniimpaa <3"
Jatkoimme tästä ihan normaaleja puuhia, minä istahdin työkoneen ääreen, jotta ehtisen vastata pariin työsähköpostiin ennen palaveria ja salikäyntiä. Jere taas lähti tapansa mukaan autotalliin tekemään omia juttujaan, niistä sen enempää tietämättä.
Huokaisin uudestaan ja laitoin Spotifysta musiikkia taustalle, jotta voisin edes jollakin tavalla keskittyä työhommiin. Palaveri oli onneksi etänä ja lyhyempi kuin yleensä, joten ehdin lähteä salille hyvissä ajoin. Pakkasin äkkiä tavarat, huikkasin Jerelle heipat autotalliin ja lähdin polkemaan kohti läheistä kuntosalia, jossa olen käynyt nyt usean vuoden ajan.
Avasin rappumme ulko-oven. Keli oli muuttunut erottäin synkäksi, oikeastaan erittäin pelottavaksi. Muutin suunnitelmaani ja meninkin autolla. Minua pelotti ja ahdisti ajaa, koska serkkuni oli kuollut maanantaina auto-onnetomuudessa Maltalla, joten ajattelin, jos minulle käy samoin. Lähdin kuitenkin ajamaan, yritin olla ajattelematta muuta. Pääsin keskustaan, olin kääntymässä oikealle, kunnes huomasin rekan tulevan vasemmalta puolelta suoraan kohti. En ehtisi tehdä tässä tilanteessa mitään, joten suljin vaan silmät ja odotin. Sitten rysähti. Seuraavt muistikuvat pvatkin ambulanssista, jonne minut oli saatu niskatuettuna. Autoni oli uusan nuuskana, mutta onneksi oli vakuutukset. Huomasin silmäkulmastani, että Jere saapui paikalle. Hän oli ihan shokissa. Kuulin sairaalassa, että Jere oli lähtenyt perääni kävellen, vaikka hänellä piti olla salivapaa, joten hän näki kaiken.. Sydäntä raastavaa.
Ovi avautui leikkaussaliin. Minut nukutettiin, koska tuli niin pahat sisäelinvauriot ja epäiltiin useita murtumia.
Hyppäsin ajassa 20 vuotta eteenpäin, vuoteen 2031, jolloin meillä olisi jo iso perhe, kolmas lapsi tulossa, olimme juuri hankkineet neljännen kissan ja toiseksi vanhimmalle tytöllemme ensimmäisen puhelimen, olihan hän jo tarpeeksi vanha, aloittamassa eskarin. Vanhin lapsistamme aloitti juuri yhdeksännen luokan eli hän syntyi 2016, toiseksi vanhin tyttäristämme syntyi 2025, samassa kuussa kun minulla oli 25-vuotissyntymäpäivät, eli siis itse olen 2000-vuonna syntynyt, Jere tosin 1990-luvun puolella. Hän on vuosimallia 1999 eli minua vajaan vuoden vanhempi. Ehdin siinä töiden lomassa laskea. että olen asunut omillani viisi vuotta, joista kaikki tosin Jeren kanssa. Töiden jlkeen teinkin jo varmaan viidennen kerran ruokaa sinä päivänä, koska salilla käyvänä, ruokavalion mukaan syövänä sitä ruokaa tulee syötyä.
Avasin jääkaapin oven, koska tein itselleni ruuat. Olin lähdössä salille tapani mukaan tekemään viimeistelyviikon treeniä. Viikonloppuna olisi SM-kisat, joissa haluan näyttää hyv'ltä. Valmentajani tuli katsomaan treenejäni ja antoi viime hetken vinkit poseerauksiin. "Tästä tulee erittäin priima kisaviikonloppu! Kuntosi on juuri siinä pisteessä, mihinkä me se halutiinkin.", sanoi valmentajani treenien päätyttyä.
Vaikka tästä hetkestä vuosi taaksepäin oli toipumisen aikaa sen auto-onnettomuuden jäljiltä, sitä ei huomaa ollenkaan minun oemuksessa eikä kunnossa tai muussakaan tekemisessä. Toivoin tapahtumista täysin, mikä on hyvä asia. Teen kaikkea mistä nautin, etenkin salilla käymisestä. Teenkin sitä taas tässä kisakaudella kahdesti päivässä, viisi kertaa viikssa, eli tulee useat treenit viikolle ja muut kävelylenkit siihen päälle mitä saatan tehdä jos aikaa jää töiden jälkeen tai jaksamista on. Mutta nyt kuitenkin aion ottaa rennosti ja pakata kisatavarat, koska kisapaikalle pitää selvitä aamulla hyvissä ajoin kisaväriin ja meikkiin.
VIHDOINKIN se kauan odotettu kisa-aamu on täällä. Heräsin seitsemän pintaan ja söin ohjeistuksen mukaan aamupalan ja lähdin kohti kisapaikkaa hyvissä ajoin, jottei siellä olisi ruuhkaa. Tähän aikaan kun pitää olla varuilta maskit, laitoin sen ulko-ovella ja menin sisälle ilmottautumaan. Olin yksi ensimmäisistä, jotka pääsivät paikalle. Menin kisaväriin ja sen jälkeen meikkiin. H-hetkikin kolkuttelu jo ovella, en malttanut odottaa, että pääsisin lavalle lähes vuoden tauon jälkeen.
Ovi avautui kisalavalle. Kisaajat tulevat lavalle, näyttää erittäin varmalta ja hyvältä suorittamiselta. Ensimmäinen kisaaja aloittaa poseeraukset yhteisten poseerauksien jälkeen. Muutama rikko tuli, mutta se ei menoa haittaa. Seuraavana näemmä vuorossa ennakkosuosikkimme Jenni.. Mitä hän tekee? - erittäin virheetöntä ja tarkkaa suorittamista, niinkuin aina. 
Nyt, kun kaikken kisaajien suoritukset on nähty ja arvioitu, on  aika julistaa SM-kisojen kuusi parasta näistä finaaleista. Ennakkosuosikillamme on hyvät mahdollisuudet voittaa ja mitä tässä kisojen selostajaa kuulen, ennnakkosuosikkimme Jennihän vie Suomen mestaruuden nimiinsä, tänäkin vuonna!! Jennille ja koko tiimille suuret suuret onnittelut voitosta.