Keskustelimme äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksesta Anna Kinnusen kanssa Kahvila Papussa tammikuussa 2017. Alla ajatukset kootusti ilman sen kummempaa rakennetta.

Musiikinopettajan harjoittelussa on huomattu kielten tasoerojen olevan lukiossa tosi suuria. Jotkus oppilaat kirjoittavat oppimispäiväkirjoissa vain “sälää”, ei edes lauseita. Toisilla saattaa olla valmiit kappaleet.

Opettaja saattaa näin ollen kenties arvioida tuotosta lähinnä kielellisten seikkojen perusteella. Hänen on vaikeaa hahmottaa, minkälaisen ajatteluprosessin oppilas on käynyt läpi - onko hän analysoinut mitään sen tarkemmin? Onko niin, että mikä tahansa huono teksti kertoo huonosta viestijästä/kirjoittajasta?

Viestiikö kieli älykkyydestä? Tämä tuntuu monesti olevan yleinen konsensus ja samalla myös todellinen ongelma. Älykkäällä oppilaalla voi olla vaikeuksia tekstin tuottamisen kanssa, vaikka ymmärryksessä ei ole ongelmia. Juttelin lukihäiriöisen kaverin kanssa tästä asiasta kerran. Kaverini kertoi siitä, miten opettaja jatkuvasti vähätteli hänen taitojaan lukiossa.

Miten ratkaiseva tekijä on kielioppi luovassa kirjoittamisessa?

Äidinkieli koskee kaikkia aineita - jokainen opettaja on kielenkäytön opettaja.

Vaikeiden termien käytöllä opetuksessa ei itseistarkoitusta. Käytön täytyy aina liittyä täsmentämiseen ja tarkan määrittelyn kautta saadusta hyödystä. Opettajan ei kuulu käyttää vaikeita termejä opetuksessa vain sen takia että hän osaat tai termit ovat olemassa.

Toisen ihmisen kielenkäyttö heijastuu keskustelussa omaan kieleen. Musiikista ei-tietoisen ihmisen tai vaikkapa huonosti englantia puhuvan ihmisen kanssa alkaa helposti karsia sanoja ja ilmaisuja omasta puheesta. Minkälaista kieltä käyttäjä on tottunut käyttämään? Täsmällisyyden asteet, eisim. humanisti vs. luonnontieteilijä.

Opettajan kielenkäyttö on hyvin erilaista alakoulussa/yläkoulussa/lukiossa ja hänen kuuluisi tietää, mikä toimii tai ei toimi missä milloinkin. Alakoulussa selkeys korostuu.

Kysymyksiä kysyessä ja keskustelun aikaansaamisessa on syytä panostaa riittävään yksinkertaisuuteen. Kysymyksessä ei saa esiintyä monta pikkukysymystä, mutta sen kuuluu tukea ja rohkaista omaan ajatteluun - ei oppikirjojen tai luetun referointiin.

Onko olemassa tasa-arvoista ja epätasa-arvoista kielenkäyttöä? Puhutko eri tavalla esimerkiksi kehitysvammaisen ihmisen tai oppimishäiriöisen oppilaan kanssa? Onko tämä oikein vai väärin vai voisiko pyrkiä samanlaiseen kielenkäyttöön kaikkialla ja kaikkien kanssa - “keep it simple”?

Koodaus on yksinkertaisuuden perikuva ja sopii hyvin integroitavaksi äidinkieleen. Koodi ei toimi jos siinä on ylimääräisiä ohjeita tai on jollain muulla tapaa liian monimutkainen.

Tiivistämisen ja näin ollen oppimisenkin kanssa voi olla vaikeuksia, mikäli oppilas ei osaa nähdä tekstin ydinsanomaa tai informaatiota on oppilaan omasta mielestä aivan liikaa? Tärkeiden lauseiden löytäminen sivun mittaisesta pätkästä voi olla todellakin haastavaa joillekin oppilaille. Kopionti vs. prosessointi (esim. muistiinpanojen tekemisessä). Oppimista ei tapahdu ilman jonkinlaista ajatusta.

Nykyään suosimme nopeaa informaatiota lyhyessä muodossa (esim. Twitte tai Vine). Tämä kenties vaikuttaa oppilaan “concentration spaniin” - keskittymiskykyyn. Kaiken pitää tapahtua nopeasti. Itsekin syyllistyn tähän "nopeuden ihainnointtiin". Törmätessäni liian pitkään tekstiin Facebookissa en lue sitä.

Toisaalta, minkälaista tekstiä nykyään osataan tuottaa, lyhyttä ja informatiivista vai rikasta ja pitkää? Jälkimmäinen löytyy nykyään vain kirjallisuudesta, ei arjen tekstilajeista?