Kylmä sota ja kuuma rauha

”Tämän teoksen lähtökohtana on kesällä 1989 aikakauslehteen The National Interest kirjoittamani artikkeli ”The End of History” [Historian loppu]. Väitin siinä, että viime vuosien aikana on kautta maailman saavutettu merkittävän yleinen yksimielisyys liberaalisen demokratian tunnustamisesta hallitusjärjestelmäksi, jolla on oikeus puolellaan. Se on kukistanut kilpailevat ideologiat, niin perinnöllisen monarkian kannatuksen kuin fasisminkin ja viimeksi kommunismin. Esitin vieläpä ajatuksen, että liberaalinen demokratia saattaa olla ”ihmiskunnan ideologisen kehityksen päätepiste” ja ”ihmisten hallitsemisen lopullinen muoto”, eli näin ollen ”historian loppu”. Kun aikaisempiin hallitustapoihin toisin sanottuna sisältyi pahoja puutteita ja järjenvastaisia piirteitä, jotka johtivat aikanaan niiden sortumiseen, voidaan sen sijaan hyvinkin perustella käsitystä, että liberaalisessa demokratiassa ei ole samanlaisia sisäisiä perusristiriitoja. – – Vaikka eräät nykymaailman maista eivät ehkä pääse vakaasti toimivaan liberaaliseen demokratiaan ja toiset saattavat luisua takaisin muihin, alkeellisempiin vallankäytön muotoihin, vaikkapa teokratiaan tai sotilasdiktatuuriin, liberaalisen demokratian ihanne ei ole ylitettävissä.

Tuo kirjoitukseni aiheutti tavattoman runsaasti keskustelua ja kiistaa – – Monia hämmensi tapani käyttää sanaa ”historia”. Historian tavanomaisesti tapahtumien toteutumiseksi mieltävät ihmiset perustelivat ”historian jatkumista” Berliinin muurin murtumisella, Kiinan kommunistien iskulla Tiananmenin aukiolle ja Irakin hyökkäyksellä Kuwaitiin. Tämän piti osoittaa, että olin – – ollut väärässä.

En ole kuitenkaan esittänyt, että tapahtumien, jopa laajalti ja hyvin merkittävästi vaikuttavien tapahtumien toteutuminen, on päättynyt. Olin esittänyt, että Historia – siis historia käsitettynä yhdeksi yhtenäiseksi kehitysprosessiksi, jossa ovat mukana kaikkien kansojen kaikkina aikoina saamat kokemukset – on saapunut päätekohtaansa. – – Tämä ei merkitse syntymisen, elämän ja kuoleman kiertokulun päättymistä, ei merkittävien tapahtumien loppumista eikä niistä kertovien lehtien julkaisemisen lakkaamista. Tarkoituksena oli sanoa, että ihmistoiminnan pohjana olevien periaatteiden ja instituutioiden kehitys ei enää edistyisi, koska kaikki todella suuret kysymykset olisi saatu ratkaistuksi.”

Lähde:Francis Fukuyama. Historian loppu ja viimeinen ihminen. (1992). Suomennos: Heikki Eskelinen.

”Kesäkuussa 1989 nuori kiinalainen mies seisoo panssarivaunun edessä Taivaallisen rauhan aukiolla, eikä väistä. Kohta rakeiset uutiskuvat Tianamenin verilöylystä välittyvät Tyynenmeren toiselle puolelle. Amerikkalainen politiikan tutkija Francis Fukuyama vetää tapahtumista omat johtopäätöksensä. Ihmiset eivät halua demokratiaa taloudellisista syistä. Kyse on jostain muusta.

Kolme vuotta myöhemmin Fukuyama julkaisee läpimurtoteoksensa Historian loppu ja viimeinen ihminen. Sen mukaan vuosituhansia kestänyt ideologioiden välinen kamppailu on päättynyt ja voittajaksi on selviytynyt liberaalidemokratia. Neuvostoliiton romahduksen jälkeisessä maailmassa tämä on helppo uskoa.

Kirjan julkaisusta on nyt kulunut neljännesvuosisata. Populistit kritisoivat oikeuslaitosta, mediaa ja universaaleja ihmisoikeuksia. Kiinalaiset eivät edelleenkään äänestä. Voiko Fukuyaman väitteen heittää historian romukoppaan?

Fukuyaman mukaan 1900-luvun henkisen perinnön saattoi kiteyttää kahteen sanaan: Pohjaton pessimismi. Kahden maailmansodan ja holokaustin jälkeisessä maailmassa harva uskoi mihinkään suureen tarinaan, ainakaan edistykseen.

Kylmän sodan päätyttyä tilastot kuitenkin puhuivat pessimismiä vastaan. Toisen maailmansodan kynnyksellä maailmassa oli vain 13 demokraattista valtiota. 1960-luvulla luku oli kolminkertaistunut.

Kehitys jatkui, eikä se rajoittunut tiettyyn kulttuuripiiriin. Kreikka, Etelä-Korea ja Brasilia valitsivat kaikki demokratian. Fukuyaman kirjan julkaisun aikaan jo 61 valtiota täytti liberaalidemokratian tunnuspiirteet; maita hallittiin monipuoluejärjestelmän kautta ja kansalaisten perusoikeuksia suojeltiin lailla. Tämä ei suinkaan tarkoittanut, että kaikki maat olivat vakaita demokratioita. Vaaleissa saattoi olla vilppiä, ja oikeusistuimet luisuivat monesti poliittisen ohjauksen alle.

Tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Tärkeintä oli liberaalidemokratian idea, jota kohti valtiot pyrkivät. Se oli kaikkialla sama. Historian loppu ei Fukuyamalle tarkoittanut tapahtumien vaan vaihtoehtojen loppumista.

25 vuotta myöhemmin Fukuyaman analyysi tuntuu edelleen raikkaalta – ja vähän ennenaikaiselta. Tutkimuslaitos Freedom Housen mukaan kansalaisten vapaudet ovat heikentyneet jo 11 vuotta peräkkäin. Kiina, Turkki, Venäjä, monet muslimimaat ja entiset neuvostotasavallat eivät näytä olevan liberaalidemokratian tiellä. Yhdysvaltojen halu demokraattisten arvojen edistämiseen on sekin laskussa.

Fukuyama ei kuitenkaan koskaan väittänyt, että edessä olisi helppo tie.”

Lähde:Jari Parkkari, Historian piti päättyä 25 vuotta sitten –vaan kuinka sitten kävikään?Ylen uutissivusto. https://yle.fi/uutiset/3-9686345. Julkaistu: 2.7.2017. Viitattu: 20.8.2019.

”Saksan liittokansleri Angela Merkel rakastaa venäläisiä. Kun hän lähtee lomalle, hän ottaa mukaan mielellään Tolstoin tai Dostojevskin paksun romaanin. Hän pitää myös venäjän kielestä, ja aikanaan entisessä Itä-Saksassa hän oppi sen niin hyvin, että voitti palkinnon venäjän kielessä. Eräs hänen lempisanoistaan on ”terpenije”, jonka hän kääntää kyvyksi kärsiä. Rakkaus ja kärsimys. Nykyisin liittokanslerin sydämessä on vähän kumpaakin, niin hän ainakin totesi viime viikolla vierailullaan Virossa. Huolimatta kaikesta tuskasta, jonka Venäjän imperialismin uusin esimerkki Georgiassa on tuottanut, Merkel totesi, että emme saisi unohtaa, että on aihetta rakastaa Venäjää. Hän sanoi myös, että mikäli Venäjä lähettäisi sotilaansa Viroon, Viroon sovellettaisiin Washingtonin sopimuksen 5. artiklaa, jonka mukaan aseellinen hyökkäys yhtä Naton jäsenmaata vastaan on hyökkäys kaikkia jäsenmaita vastaan. Jos se tapahtuisi, se olisi toinen kerta, kun artiklaa sovelletaan. Ensimmäinen kerta oli, kun Naton jäsenmaat antoivat tukensa Yhdysvalloille vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Seurauksena olisi tietenkin sota. Se oli selvä varoitus Venäjälle. – – On selvää, että Venäjä haastaa riitaa ja venäläiset ovat yhtenäisiä. Toisella puolella ovat maat, joista useimmat olivat kylmässä sodassa rinta rinnan ”Lännen” riveissä. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että ”Länttä” ei ole edes olemassa, ei ainakaan yhtenäisenä poliittisena rintamana. Juuri kun näiden maiden tulisi yhdessä panna Venäjä aisoihin, ne vaikuttavat hajanaisilta ja eripuraisilta.”

Lähde:Ralf Beste, Uwe Klußmann ja Gabor Steingart. Russia and the West: The Cold Peace. Der Spiegel -lehden verkkosivut. https://www.spiegel.de/international/world/russia-and-the-west-the-cold-peace-a-575581.html. Julkaistu: 1.9.2008. Viitattu: 20.8.2019. Käännös: YTL.

”Sitten tilanne muuttui vielä huonommaksi. Kolmannen virkakautensa toisena vuonna helmikuussa 2014 presidentti Putin hyökkäsi Ukrainaan, liitti Krimin Venäjään ja tuki separatistisia aseellisia ryhmiä Itä-Ukrainassa. Mikään Euroopan maa ei ollut sitten toisen maailmansodan loukannut toisen maan itsemääräämisoikeutta tällä tavalla. Putinin pöyristyttävät ja järkyttävät toimet todistivat, että pyrkimys parantaa suurvaltasuhteita oli kariutunut ja sen myötä olivat kariutuneet myös 30 vuotta jatkuneet Amerikan ja Venäjän johtajien ponnistelut rakentaa läheiset yhteistyösuhteet kylmän sodan jälkeen. Ohi oli se Ronald Reaganin aloittama politiikka Venäjän integroimiseksi Länteen, jota kaikki kylmän sodan jälkeisen ajan Yhdysvaltain presidentit olivat vaihtelevassa määrin jatkaneet. – – Vastakkainasettelun uusi aikakausi

ei merkinnyt varsinaisesti kylmän sodan paluuta, mutta sitä voitaisiin aivan varmasti luonnehtia kuumaksi rauhaksi. Toisin kuin kylmän sodan aikana, Venäjän johto ei enää tänään ole ajamassa maailmanlaajuisen ideologian asiaa. Venäjän taloudellinen ja sotilaallinen mahti kasvaa, mutta se ei ole saavuttanut sellaista supervalta-asemaa kuin Neuvostoliitolla oli. Maailma ei lioin ole jakautunut punaisiin ja sinisiin maihin – kommunistiblokkiin ja vapaaseen maailmaan – eikä sellaista jakoa vahvistaviin liittosuhteisiin. Venäjällä on tänään hyvin vähän liittolaisia. Nykyisellä kuuman rauhan aikakaudella on silti jälleen noussut esiin ilmiöitä, jotka pelottavasti muistuttavat kylmää sotaa ja tuovat vastakkainasetteluun uusia ulottuvuuksia. Venäjän ja Lännen välille on syntynyt uusi ideologinen kamppailu, ei kommunismin ja kapitalismin vaan demokratian ja autokratian [itsevaltaisuuden] välillä.” Michael McFaul oli Yhdysvaltain suurlähettiläs Moskovassa 2012–2014.)

Lähde:Michael McFaul. From Cold War to Hot Peace. FSI Stanford. https://medium.com/freeman-spogli-institute-for-international-studies/from-cold-war-to-hot-peace-3856bb902eed. Julkaistu: 2.5.2018. Viitattu: 20.8.2019. Käännös: YTL.