Tutkiva oppiminen (Kirsti Lonka ym.) ja ilmiöpohjainen oppiminen tarkoittavat kutakuinkin samaa asiaa. Toisin kuin perinteisessä (?) projektityöskentelyssä, näissä ei tähdätä helposti löydettävän tiedon toistamiseen eri muodossa (esim. diaesityksen laatiminen), vaan pyritään luomaan kysymyksiä, joihin vastaukset tutkimalla ymmärrys asiasta syvenee. Ymmärrys on aiempaa syvempää käsitteellistä ymmärrystä, asian laajempaa hahmottamista, ei yksittäisten tietojen muistamista.

Tutkivan oppimisen "sykli" aloitetaan yleensä laatimalla kysymyksiä kohteena olevasta ilmiöstä. Lisäksi pitäisi saada esiin osallistujien ennakkokäsitykset ja arkiset selitykset ko. ilmiöstä, joita Lonka ym. kutsuu "työskentelyteorioiksi". Eli luodaan kysymyksiä ja vastataan niihin aluksi arkisesti. Joukosta nousee kysymyksiä, joihin ei osata vastata tai joiden selitysten paikkansapitävyyttä on syytä epäillä. Näitä ryhdytään tutkimaan tarkemmin. Kun tietoa on löytynyt lisää, joudutaan kysymyksiä ja jatkotutkimuksen suuntaa miettimään uudestaan. Tämän vuoksi puhutaan syklistä. Menetelmä muistuttaa siis akateemista laadullista tutkimusta, jossa tutkimuskysymystä joutuu päivittämään ja se saa lopullisen muotonsa vasta monen vaiheen jälkeen (nimim. yleisen kirjallisuustieteen gradu '07). Prosessin alussa ei siis välttämättä tiedetä, mihin päädytään. (Toki myös määrällinen tutkimus voi tarjota ennakko-oletusten vastaisia tietoja, jotka vievät tutkimusta uuteen suuntaan. Itselleni laadullinen tutkimus vain on tutumpaa.