OKLS1419 Ilmiöopinnot 3
Asiantuntijuuden kehittyminen sijaisuuden aikana
Tavoitteenani on reflektoida kevään 2022 aikana Jyväskylän kristillisellä koululla tehdyn vuosiluokkien 1-4 erityisopettajan sijaisuuden merkitystä asiantuntijuuteni kehittymiseen. Tarkoituksenani on tarkastella erityiseen maailmankatsomukseen perustuvan perusopetuksen merkitystä oppimistilanteissa ja koulun toimintakulttuurissa opettajan ammattieettisten periaatteiden pohjalta. Lisäksi tarkastelen havaintojani erityisesti opetusmenetelmien, pienryhmässä tapahtuvan vuorovaikutuksen, osaamisen arvioinnin sekä oppimisen haasteiden tunnistamisen ja kohtaamisen näkökulmista.
Opettajana kristillisessä koulussa
Jyväskylän kristillinen koulu on valtion rahoittama yksityiskoulu, jonka arvopohja perustuu vahvasti kristilliseen elämänkatsomukseen. Arvoissa korostuvat kohtaamisen pedagogiikka, turvallisuus sekä laadukas opetus. Vaikka kyseessä on erityiseen maailmankatsomukseen perustuva koulutus, myös kristillisen koulun on noudatettava valtakunnallisen opetussuunnitelman sisältöjä ja tavoitteita. Näin ollen koulussa opiskellaan samat oppiaineet ja sisällöt kuin muissakin suomalaisissa kouluissa. (Jyväskylän kristillinen koulu, 2022.)
Kristillisyys näkyy koulussa muun muassa käytäville ripustettuina Raamatun lainauksia sisältävinä julisteina, luokkien omina sekä koulun yhteisinä rukoushetkinä sekä pyhäpäivien kristillisten juurten korostamisena. Opettajien keskuudessa kristillisyys näyttäytyi ensisijaisesti henkilökohtaisen uskon ja lähimmäisen rakkauden painottamisen näkökulmista.
On kuitenkin syytä huomioida, että nämä piirteet eivät ole yksinomaan kristillisiä. Koulussa opiskeleva oppilas saattaa helposti yhdistää uskonnollisuuteen liittyvät positiiviset ominaisuudet ainoastaan osaksi kristinuskoa huomioimatta uskontojen ja kulttuurien moninaisuutta. Niemi (2010) ja Ubani (2010) kuvaavat artikkeleissaan rajanvetoa opettajan henkilökohtaisen uskon ja kokonaisvaltaisen uskontokasvatuksen välillä erittäin haastavaksi.
Niemi (2010, 20–22) tuo esille opettajan erityisen vastuun vallankäyttäjänä ja kasvatusalan asiantuntijana uskontokasvatusta toteuttaessa. Hän kuvaa opettajan työtä eettisyyden ja yksilöllisyyden näkökulmista ajoittain ristiriitaiseksi, sillä auktoriteettiroolin yhdistäminen omaan persoonaan voi luoda jännitteitä objektiivisen tiedon, kulttuurin sekä henkilökohtaisen maailmankatsomuksen välille.
"Miksi se on täällä koulussa, jos se ei usko Jumalaan?
"Ei täälläkään kenenkään ole pakko olla kristitty. Jokainen saa itse päättää, mihin uskoo"
"Mutta kyllä siihen aika paljon kannustetaan"
Omassa työssäni nämä haasteet ilmenivät erityisesti erään oppilaan kanssa käydyssä keskustelussa, jossa oppilas toi esille ristiriidan toisen oppilaan maailmankatsomuksen ja koulun yleisen aateilmapiirin välillä. Tämä keskustelu herätti myös minussa kysymyksen siitä, missä raja opettajien yksilöllisen uskon esille tuomisen ja oppilaan ennalta määrättyyn maailmankatsomukseen ohjaamisen välillä kulkee. Usein oppilaat kuitenkin kuvasivat uskonnon olevan heille luonnollinen ja yhteisöllisyyttä luova asia, joka ei ole esteenä heidän vapaalle itseilmaisulleen tai identiteetilleen.Myös Ubani (2010, 43–45) lähestyy teemaa kasvatuksen kokonaisvaltaisuuden näkökulmasta tarjoten ratkaisuja erityisesti uskontokasvatukseen liittyvien ristiriitatilanteiden käsittelemiseen. Hän kuvaa lapsen maailmankatsomusta asioiden tilannesidonnaisena jakamisena merkityksellisiin ja merkityksettömiin. Näin ollen lapsen käsitys uskonnollisuudesta, eettisyydestä, yhteiskunnasta ja ihmissuhteista perustuu aatteellisuuden sijaan vahvasti luontaiseen mielenkiintoon ja pyrkimykseen selittää ympäröivää maailmaa.
Lapsilähtöisyys ja elämyksellisyys ovat avainasemassa merkityksellisen oppimiskokemuksen luomisessa. Lapsen omaa mielenkiintoa, pohdintaa ja kyseenalaistamista on erityisesti uskontokasvatuksessa pyrittävä kannustamaan, jotta opetuksessa käsiteltävät asiat ovat lapselle merkityksellisiä. Mielenkiinnon tukahduttaminen ja ”ylhäältä annettujen” sääntöjen korostaminen voivat johtaa negatiiviseen käsitykseen niin uskonnollisuudesta kuin oppilaan omasta pystyvyydestä. (Ubani 2010, 45-47.)
Oma rooli työyhteisössä
Lerkkanen ym. (2020) toteavat tutkimusartikkelissaan kannustavan työyhteisön vaikuttavan positiivisesti työssä jaksamiseen sekä työstä palautumiseen. Työyhteisöön kiinnittyminen on myös tärkeässä roolissa niin sanotun työn imun syntymisessä. Myös hyvä esimiestyö ja hallinnollinen panostus esitettiin tutkimustuloksissa työyhteisön ja työntekijän hyvinvoinnin kannalta merkittäviksi tekijöiksi. (Lerkkanen ym. 2020, 42-43.) Työyhteisön laatu näkyy myös kouluilmapiirissä.
Sijaisuuden aikana ammattieettiset kysymykset olivat läsnä työssäni lähes päivittäin ja työympäristössä toimiminen vaati jatkuvaa oman arvopohjan reflektointia ja toiminnan perustelua. Kristillisessä koulussa työskennellessä minun oli myös opittava hyväksymään omaa keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä, sillä saman uskontokunnan sisään mahtuu toisistaan radikaalisti eroavia maailmankuvia. Omaan taustaani liittyvät kokemukset hengellisestä väkivallasta ja joidenkin uskonnolla perusteltujen toimintatapojen vahingollisuudesta loivat aluksi epäilyksiä työyhteisöön sopeutumisesta.
Ennakko-oletukseni osoittautuivat kuitenkin vääriksi ja työyhteisön lämminhenkisyys sekä vastaanottavaisuus tekivät minuun suuren vaikutuksen. Suurimpana vahvuutena työyhteisössä koin avoimen keskustelukulttuurin ja aidon kohtaamisen. Ne eivät olleet pelkkiä sanoja koulun arvoissa, vaan olennainen osa koulun arkipäivää. Oppilaat tulivat tutuksi nopeasti ja keskustelimme heidän kanssaan usein koulun käytävillä, vaikka heistä suurin osa ei käynyt tunneillani. Myös kollegoiden kanssa keskustelimme kaikesta opetusideoista yhteiskunnallisiin ja henkilökohtaisiin huolenaiheisiin.
Yhteissuunnitteluaikojen ja opetustuntien välisten kahvitaukojen lisäksi opettajien yhteisen ajan lisäämiseksi koululla järjestettiin torstaisin pitkän välitunnin (30 min) aikana "opettajien kohtaamisvälkkä". Näiden välituntien aikana keskusteltiin muun muassa tuleviin tapahtumiin ja retkiin liittyvistä käytännön järjestelyistä sekä kuulumisista ja työtilanteesta. Tarvittaessa välitunnin aikana pystyttiin sopimaan myös töiden jakamisesta, jos esimerkiksi isompien oppimistehtävien tarkastamiselle oli tarvetta varata enemmän aikaa. "Kohtaamisvälkillä" oli tarjolla kahvia, teetä ja pientä välipalaa, mikä loi välitunnille rentoa tunnelmaa kiireisen kouluarjen keskelle.
"Musta tuntuu, et sä oot ollu näille lapsille sellanen isosisko, joka on huolehtinut heistä"
Luokanopettajaopiskelijana erityisopettajan saappaissa
Tärkeimpiä oppeja sijaisuuteni ajalta erityisopettajan työssä olivat yksilölliset opetusmenetelmät, epäonnistumisten kääntäminen oppimiskokemuksiksi sekä vuorovaikutussuhteiden rakentaminen oppilaiden, opettajien ja huoltajien kanssa. Jyrhämä ym. (2016, 181) kuvaavat opetuksen vuorovaikutusta opetusmuotojen, työtapojen ja opetusmenetelmien valinnaksi niin, että ne tukevat opetuksen sisältöjä ja tavoitteita. Näin ollen kaikkea opetustoimintaa voidaan pitää vuorovaikutuksena niin oppilaan ja opettajan kuin kouluyhteisön ja yhteiskunnan välillä. Kun opettaja toimii opetussuunnitelmassa määriteltyjen tavoitteiden pohjalta, hän peilaa omaa opettajuuttaan yhteiskunnallisiin arvoihin. Opetustilanteessa opetussuunnitelman tavoitteita toteutetaan vuorovaikutuksessa oppilaiden kanssa yksilöllisin ja vaihtelevin menetelmin.
Opetuksen pääpaino oli läpi oppimisprosessin oppilaiden itsetunnon rakentamisessa - oppiainesisällöt seurasivat opetuksessa luontevasti mukana. Alkuopetuksessa oppimisvaikeudet painottuivat luku- ja kirjoitustaidon haasteisiin. Oman lukemisen hitaus turhautti monia erityisoppilaita, minkä vuoksi isojen tekstimäärien lukeminen muun luokan tahdissa oli raskasta. Vuosiluokkien 3-4 erityisopetuksessa lukemisen hitauden ja kirjoittamisen sujuvuuteen liittyvien ongelmien lisäksi korostuivat käyttäytymiseen ja tunnetaitoihin liittyvät haasteet.
”Sä olet oppinut kävelemään ja puhumaan, mä en epäile yhtään, että sä et oppisi myös lukemaan”
Ahonen ym. (2019, 22–29) kuvaavat artikkelissaan oppimisvaikeuksia kehityksen yksilöllisyyden näkökulmasta. Oppimisvaikeuksia on arkisesti usein tarkasteltu yksilön kognitiivisena haasteena, joka näkyy muun muassa heikkona koulumenestyksenä. Todellisuudessa oppimisvaikeus-termi kätkee alleen laajan kirjon erilaisia yksilöön ja ympäristöön liittyviä tekijöitä, jotka ilmenevät oppimistilanteissa eri tavoin. Tästä syystä on erittäin tärkeää havainnoida oppimista ja siihen liittyviä tekijöitä kokonaisvaltaisesti. Erityisopetuksessa yksilöllisten opetusmenetelmien tarve korostui. Ensisijaisena tavoitteenani oli rohkaista oppilaita voittamaan ennakkoluulonsa omasta pystyvyydestään sekä kannustaa yrittämään epäonnistumisista huolimatta.
Haasteellisinta erityisopettajan sijaisuudessa oli osaamisen arviointi ja oppimisvaikeuksien kartoittamistyökalujen käytön opettelu. Käytin arvioinnin tukena Niilo Mäki Instituutin materiaaleja sekä muun muassa ALLU- ja VENNY-testejä. Koin kuitenkin usein olevani epäpätevä esittämään testien tuloksia oppilaiden huoltajille, sillä tietoni testeistä pohjautui muutaman kuukauden aikana keräämääni informaatioon. Onnekseni sain paljon tukea tulosten tulkintaan ja esittämiseen koulun muilta erityisopettajilta sekä koulukuraattorilta ja koulupsykologilta. Monialainen yhteistyö mahdollisti myös pedagogisten arvioiden ja selvitysten kirjaamisen kevätlukukauden päätteeksi.
Ammatillinen kasvu sijaisuuden aikana
Tarkastelen ammatillista kasvuani Pitkäsen (2021, 76–106) tutkimustulosten rakenteen ohjaamana. Pitkänen (2021) kuvaa tutkimusartikkelissaan opettajuuden kehittyvän teoriatasolta toiminnaksi, joka ilmentää opettajan ammatillisen eetoksen muutosta, sisältötietojen ja -taitojen hallintaa sekä henkilökohtaisen opettajuuden löytämistä. Ammatillista eetosta hän lähestyy arvojen, vastuun ja ihmiskäsityksen näkökulmista. Tutkimustulosten perusteella nuoren opettajan ammatillista eetosta pidettiin huomattavasti teoriakeskeisempänä ja ideologisempana kuin kokeneiden opettajien, joiden ammatillisessa eetoksessa korostui ajattelun käytännönläheisyys, vastuun jakaminen ja yhteistyö.
Ammatillisten sisältötietojen ja -taitojen kehittymistä Pitkänen (2021) tarkastelee tiedonkäsityksen, oppimiskäsityksen ja pedagogiikan kautta. Nuorten opettajien tiedonkäsitys pohjautui ammatillisen eetoksen tavoin vahvasti teoriatietoon, kun taas kokeneiden opettajien tiedonkäsitys sisälsi myös ammatissa ja ammattiyhteisössä toimimisen synnyttämää hiljaista tietoa. Oppimiskäsityksen muutos nuorien ja kokeneiden opettajien välillä ilmeni tutkimustuloksissa erityisesti konstruktivistisen oppimiskäsityksen muuttumisessa kohti autenttista oppimista, jolloin tietoa ei ”rakenneta” aiemman tiedon päälle, vaan oppiminen nähdään asioiden syvällisempänä ymmärtämisenä. Pedagogiikassa kokeneet opettajat pystyvät hallitsemaan isompia kokonaisuuksia ja luomaan toiminnallaan luokkaan työskentelyä edistävää ilmapiiriä, kun taas nuoret opettajat keskittyvät enemmän työrauhan ylläpitämiseen ja toimivien työtapojen valintaan.
Henkilökohtaista opettajuutta Pitkäsen (2021) artikkelissa lähestytään opettajaidentiteetin kehittymisen näkökulmasta. Tutkimustuloksissa korostettiin nuorten opettajien hakevan omaa rooliaan ja kokeilevan oppimiaan käytänteitä omassa työssä, kun taas kokeneiden opettajien opettajaidentiteettiä pidettiin vakiintuneena ja sisäisesti ohjautuvana. Opettajuuttaan kehittäessä nuori opettaja saattaa pyrkiä muuttamaan itseään ollakseen parempi opettaja, mutta kokeneen opettajan kuvataan pyrkivän ensisijaisesti tiedostamaan ja hyödyntämään omia vahvuuksiaan osana opetustyönsä kehittämistä.
Ammatillinen eetos
Vaikka opettajuuden eettiset kysymykset ovat olleet yksi suurimmista teemoista sijaisuuteni aikana, perusarvoni ja toimintatapani opettajana ovat säilyneet pitkälti muuttumattomina. Pedagoginen ajatteluni on kuitenkin kehittynyt vastaamaan paremmin koulumaailman realiteetteja, kuten tehokasta ajankäyttöä sekä perheiden erilaisia elämäntilanteita. Olen oppinut kantamaan vastuuta työtehtävistäni niin, etteivät ne kuormita minua liikaa. Opetusharjoitteluissa pystyin tekemään enemmän yksin, mutta sijaisuuden aikana huomasin tarvitsevani apua. Työtehtäviini eivät enää kuuluneet vain tuntien suunnittelu ja toteuttaminen, vaan myös monet muut käytännön tehtävät, kuten palaverit, yhteissuunnitteluajat ja tapaamiset huoltajien kanssa.
Koulun arki opetti minulle, että työyhteisön jäsenet voivat olla keskenään eri mieltä asioista sen vaikuttamatta opetuksen laatuun. Vaikka omassa opetuksessani tahdoin jättää tilaa myös kristillisen maailmankatsomuksen kyseenalaistamiselle, opin arvostamaan, millä tavoin suuri osa koulun opettajista toi henkilökohtaisen uskonsa osaksi opetustaan. Näissä tilanteissa opettajat toimivat kannustavina esimerkkeinä siitä, kuinka uskontoa voi harjoittaa niin, että se vahvistaa sekä omaa että muiden hyvinvointia. Positiivinen kokemus uskonnollisuudesta ja uskon näkymisestä koulun arjessa antoi vastauksen suurimpiin erityiseen maailmankatsomukseen perustuvan koulutuksen eettisiin kysymyksiin. Ymmärsin, että opettajana voin olla aidosti oma itseni kannustaen myös oppilaita vapaaseen itseilmaisuun.
Yhteistyö oppilaiden huoltajien kanssa avasi silmäni myös perheiden arkeen ja huoliin koulunkäynnistä. Opintojen aikana huomioni on keskittynyt vahvasti kasvatusalan asiantuntijan näkökulmaan oppilaan kehityksestä, minkä vuoksi oli erinomaisen avartavaa nähdä ikään kuin koulun seinien ulkopuolelle. Huoltajat saattoivat olla huolissaan esimerkiksi oppilaan valmiudesta luokka-asteen väliseen siirtymään, kun opettajan roolissa en nähnyt huolelle mitään aihetta. Näissä tilanteissa kommunikaation ja yhteistyön merkitys korostui.
Suurin oppimiskokemus tällä saralla oli tilanne, jossa oppilaan vanhempi soitti minulle kertoakseen, kuinka oppilas oli kokenut koetilanteen ahdistavana. Olin ollut ujolle oppilaalle alkukeväästä täysin tuntematon ja tapani ohjeistaa kokeen teossa oli tuntunut oppilaasta liian tungettelevalta. Tunsin asiasta suurta syyllisyyttä ja kysyin vanhemmalta, kokisiko oppilas ahdistavaksi, jos keskustelisin asiasta hänen kanssaan. Vanhempi sanoi, että he olivat käsitelleet asian kotona ja uskoi, että kevään edetessä tutustumme oppilaan kanssa paremmin. Kevään aikana minusta ja kyseisestä oppilaasta tuli paljon läheisempiä ja pystyimme hoitamaan hänelle vaikeat tilanteet hänen ehdoillaan. Vaikka alkutilanne oli ikävä, olen onnellinen, että sain kosketuksen myös erilaisten persoonien kanssa toimimisesta ja oppilastuntemuksen todellisesta merkityksestä.
Ammatilliset sisältötiedot ja -taidot
Sijaisuuden aikana jouduin usein uuden eteen, sillä en ollut tehnyt lainkaan erityispedagogiikan opintoja. Vaikka termit olivat tuttuja, muun muassa HOJKS-asiakirjat, pedagogiset arviot ja standardoidut oppimisvaikeuksien tunnistamista tukevat testit olivat minulle käytännössä täysin tuntemattomia. Sijaisuuden alkaessa en myöskään tiennyt, kuinka pitkään toimisin tehtävässä, sillä kyseessä oli sairausloman sijaisuus, jota jatkettiin muutamien viikkojen jaksoissa. En osannut aavistaa joutuvani tekemään päätöksiä muun muassa luokan kertaamisesta ja terveydenhuoltoon tai psykologille ohjaamisesta.
Ellen olisi saanut tukea muulta koulun henkilökunnalta, en olisi ollut varma yhdenkään päätöksen perusteista. Opin arvostamaan moniammatillista yhteistyötä ja käytännön kokemuksia huomattavasti enemmän kuin opetusharjoitteluiden ja lyhyempien sijaisuuksien aikana. Uskon saaneeni kokemuksestani rohkeutta pyytää apua myös luokanopettajan työssä, sillä tunne avuttomuudesta ja tietämättömyydestä paljasti minulle suuren määrän resursseja, joita en olisi ”asiantuntijana” saattanut edes ymmärtää hyödyntää.
Ollessani tekemisissä eri ikäisten oppilaiden kanssa myös odotukset heidän sisältöosaamisestaan ovat kirkastuneet minulle. Lyhyissä sijaisuuksissa kokonaiskuva oppiainesisällöistä jäi hyvin pirstaleiseksi, eikä oppilaiden aiempi tietämys käsiteltävistä asioista ollut minulle selkeä. Saadessani opettaa vuosiluokkia 1-4, yhteys aiemmin opittujen asioiden ja uusien sisältöjen välillä selkeytyi minulle huomattavasti. Sijaisuuden aikana pääsin myös seuraamaan läheltä, millaisia haasteita yleisopetuksen oppimateriaalit saattavat oppilaille tuottaa. Kun oppilaan ajatusprosessi poikkeaa omasta ajattelutavasta, on osattava purkaa opetettava sisältö sellaisiin osiin, joita oppilas pystyy yhdistelemään sen itselleen mielekkäiksi kokonaisuuksiksi.
Opetuksen tukena käytinkin usein tekemiäni yksilöllisiä ”erkkavihkoja”, joihin kokosin oppilaille omia tehtäviä heidän henkilökohtaisten kipupisteiden selättämiseksi. Pienryhmätyöskentelyssä pääsin havainnoimaan ja arviomaan samanaikaisesti oppilaan kehitystä ja tarpeita. Isossa ryhmässä vastaava toimintatapa ei sellaisenaan toimisi, mutta uskon, että riittävän oppilastuntemuksen avulla sitä voisi kuitenkin kehittää myös yleisopetukseen sopivaksi.
Henkilökohtainen opettajuus
Neljännen opetusharjoittelun aikana tunsin itseni ensimmäistä kertaa opettajaksi opiskelijan sijaan. Sijaisuuden aikana tunne opettajuudesta syveni ja loi etäisyyttä opettajaopiskelijaidentiteetin välille. On ollut hauska huomata, miten aiemmin lähes pakonomaisesti mieleen tulleet hyvän opettajan ominaisuudet ovat jääneet sivuun oppitunteja pitäessä. Enää oppilaiden edessä oleminen ei pelota, sillä erityisesti harjoitteluissa jännittäneet epäonnistumiset ja unohdukset tuntuvat nykyään inhimillisemmiltä.
Vahvimmillani olen luovissa tehtävissä, kuten oppimateriaalien valmistelemisessa ja opetuksen elävöittämisessä. Luovuus tarkoittaa minulle myös rohkeutta ja joustavuutta tilanteissa, jotka eivät mene suunnitelmien mukaan. Erityisopettajan työssä tilanteet muuttuivat nopeasti, eikä esimerkiksi tunteja usein voinut suunnitella tarkasti etukäteen. Opettajan toiveesta saatoimme esimerkiksi matematiikan tunnin ajan kerratakin ympäristöopin sisältöjä koetta varten. Vaikka pidän rutiineista, tunsin myös muuttuvat tilanteet mieluisiksi, sillä pystyin tutustumaan aiheisiin yhdessä oppilaiden kanssa perinteisen opettajajohtoisen työskentelyn sijaan.
Vaikka opettajuuteni on varmempaa, olen huomannut pelkääväni edelleen menettäväni tilanteen hallinnan. Tasapaino vapauden ja rajojen välillä on ollut minulle aina heikko kohta myös omassa arjessani. Epävarmuus näkyy opettajan työssä jatkuvana työrauhan ylläpitämisen ja vapaan keskustelun välisenä ristiriitana, minkä vuoksi toimintani ei ole suoraviivaista. Tämä luo ryhmään epävakautta, joka näyttäytyy rajojen testaamisena. Erityisesti 3.–4. luokkalaisia opettaessa rajojen vetäminen tuntui hankalalta, kun oppilaat osasivat kyseenalaistaa niitä. Pyrin kuitenkin perustelemaan toimintaani niin itselleni kuin oppilaille, jotta tilanne pysyisi hallinnassa. Jatkossa aion tehdä töitä löytääkseni rajojen vetämiseksi tapoja, jotka tuntuvat minusta luontevalta. Se vaatii kuitenkin enemmän aikaa, itsetuntemusta ja työkokemusta.
Lähteet
Ahonen, T.; Aro, M.; Aro, T.; Lerkkanen, M-K. & Siiskonen, T. 2019. Kehityksen yksilöllisyyden ymmärtäminen ja oppimisvaikeudet. Teoksessa T. Ahonen, M. Aro, T. Aro, M-K. Lerkkanen & T. Siiskonen (toim.) Oppimisen vaikeudet. Niilo Mäki Instituutti.
Niemi, H. 2010. Opettaja hyvän, pahan ja pyhän silmässä. Teoksessa M. Ubani, A. Kallioniemi& J. Luodeslampi (toim.) Kokonaisvaltainen kasvatus, lapsi ja uskonto. Helsinki: Lasten Keskus Oy, 15-38.
Jyrhämä, R.; Hellström, M.; Uusikylä, K. & Kansanen, P. 2016. Opettajan didaktiikka. PS-kustannus.
Jyväskylän kristillinen koulu. 2022. Jyväskylän kristillisen koulun nettisivut: www.kristillinenkoulu.com [Viitattu 28.8.2022]
Lerkkanen, M-K.; Pakarinen, E.; Messala, M.; Penttinen, V.; Aulén, A-M. & Jõgi, A-L. 2020. Opettajien työhyvinvointi ja sen yhteys pedagogisen työn laatuun. Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen julkaisuja 358.
Nummenmaa, A. R. 2006. Kasvattajien yhteisö ja kasvatuskulttuuri. Teoksessa K. Karila, M. Alasuutari, M. Hännikäinen, A. R. Nummenmaa & H. Rasku-Puttonen (toim.) Kasvatusvuorovaikutus. Tampere: Vastapaino, 19-33.
Pitkänen, P. 2021. Luokanopettajien ammatillinen kehittyminen nuorista vasta-alkajista kokeneiksi ammattilaisiksi. JYU DISSERTATIONS 463. Jyväskylän yliopisto, Kasvatustieteen ja psykologian tiedekunta.
Ubani, M. 2010. Lapsen kokonaisvaltaisuus uskontokasvatuksessa. Teoksessa M. Ubani, A. Kallioniemi& J. Luodeslampi (toim.) Kokonaisvaltainen kasvatus, lapsi ja uskonto. Helsinki: Lasten Keskus Oy, 39-53.