Tärkeimpiä oppeja sijaisuuteni ajalta erityisopettajan työssä olivat yksilölliset opetusmenetelmät, epäonnistumisten kääntäminen oppimiskokemuksiksi sekä vuorovaikutussuhteiden rakentaminen oppilaiden, opettajien ja huoltajien kanssa. Jyrhämä ym. (2016, 181) kuvaavat opetuksen vuorovaikutusta opetusmuotojen, työtapojen ja opetusmenetelmien valinnaksi niin, että ne tukevat opetuksen sisältöjä ja tavoitteita. Näin ollen kaikkea opetustoimintaa voidaan pitää vuorovaikutuksena niin oppilaan ja opettajan kuin kouluyhteisön ja yhteiskunnan välillä. Kun opettaja toimii opetussuunnitelmassa määriteltyjen tavoitteiden pohjalta, hän peilaa omaa opettajuuttaan yhteiskunnallisiin arvoihin. Opetustilanteessa opetussuunnitelman tavoitteita toteutetaan vuorovaikutuksessa oppilaiden kanssa yksilöllisin ja vaihtelevin menetelmin.

Opetuksen pääpaino oli läpi oppimisprosessin oppilaiden itsetunnon rakentamisessa - oppiainesisällöt seurasivat opetuksessa luontevasti mukana. Alkuopetuksessa oppimisvaikeudet painottuivat luku- ja kirjoitustaidon haasteisiin. Oman lukemisen hitaus turhautti monia erityisoppilaita, minkä vuoksi isojen tekstimäärien lukeminen muun luokan tahdissa oli raskasta. Vuosiluokkien 3-4 erityisopetuksessa lukemisen hitauden ja kirjoittamisen sujuvuuteen liittyvien ongelmien lisäksi korostuivat käyttäytymiseen ja tunnetaitoihin liittyvät haasteet.

”Sä olet oppinut kävelemään ja puhumaan, mä en epäile yhtään, että sä et oppisi myös lukemaan”

Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli, kun annoin eräälle ensimmäisen luokan oppilaalle luettavaksi sanan ’yhdenvertaisuus’ (tavutettuna). Hän oli aiemmin tunnistanut sanassa olevat kirjaimet ja niihin liittyvät äänteet. Aloitimme käymällä sanaa läpi äänne kerrallaan tavuviivaan saakka ja jatkoimme samalla tavalla sanan loppuun. Viimeiseksi muistelimme, millaisia tavuja sanassa oli ja yhdistimme ne toisiinsa. Tunnin lopuksi oppilas, joka ei aiemmin osannut lukea useampaa peräkkäistä tavua, pystyi lukemaan itsenäisesti koko ’yhdenvertaisuus’ -sanan. Hän oli suorituksestaan silmin nähden ylpeä ja palasi haastavissa tilanteissa itse tuohon hetkeen, jossa koki onnistuneensa. Tämä oli erittäin palkitseva onnistumisen kokemus myös minulle.

Ahonen ym. (2019, 22–29) kuvaavat artikkelissaan oppimisvaikeuksia kehityksen yksilöllisyyden näkökulmasta. Oppimisvaikeuksia on arkisesti usein tarkasteltu yksilön kognitiivisena haasteena, joka näkyy muun muassa heikkona koulumenestyksenä. Todellisuudessa oppimisvaikeus-termi kätkee alleen laajan kirjon erilaisia yksilöön ja ympäristöön liittyviä tekijöitä, jotka ilmenevät oppimistilanteissa eri tavoin. Tästä syystä on erittäin tärkeää havainnoida oppimista ja siihen liittyviä tekijöitä kokonaisvaltaisesti. Erityisopetuksessa yksilöllisten opetusmenetelmien tarve korostui. Ensisijaisena tavoitteenani oli rohkaista oppilaita voittamaan ennakkoluulonsa omasta pystyvyydestään sekä kannustaa yrittämään epäonnistumisista huolimatta.

Haasteellisinta erityisopettajan sijaisuudessa oli osaamisen arviointi ja oppimisvaikeuksien kartoittamistyökalujen käytön opettelu. Käytin arvioinnin tukena Niilo Mäki Instituutin materiaaleja sekä muun muassa ALLU- ja VENNY-testejä. Koin kuitenkin usein olevani epäpätevä esittämään testien tuloksia oppilaiden huoltajille, sillä tietoni testeistä pohjautui muutaman kuukauden aikana keräämääni informaatioon. Onnekseni sain paljon tukea tulosten tulkintaan ja esittämiseen koulun muilta erityisopettajilta sekä koulukuraattorilta ja koulupsykologilta. Monialainen yhteistyö mahdollisti myös pedagogisten arvioiden ja selvitysten kirjaamisen kevätlukukauden päätteeksi.