18. Ekumenia, uskonnottomuus ja uskonnonvapaus
Tiivistelmä
- Kirkkokuntien välisistä eroista huolimatta kristinuskolla koetaan olevan yhteinen keskeinen oppi, joka perustuu Raamattuun, yksijumalaisuuteen ja ylösnousemususkoon.
- Eri suuntausten yhteyspyrkimyksien edistämistä kutsutaan kristinuskossa ekumeniaksi.
- Kristinuskon maallistumisen seurauksena uskonnottomuus on monin paikoin lisääntynyt maailmassa. Uskonnonvapaus tarjoaa mahdollisuuden uskoa siihen, mihin itse haluaa, tai olla uskomatta mihinkään.
Kristinuskon pitkä tie
Abortti, eutanasia, samaa sukupuolta olevien vihkiminen, eläinten oikeudet, köyhyyden kanssa kamppaileminen... Tässä joitakin niistä eettisistä ongelmista, joiden kanssa eri kristillisten suuntausten jäsenet ja edustajat käyvät tiukkaakin sananvaihtoa. Mitä meidän pitäisi ajatella, kun näyttää siltä, että mielipiteitä on kirkon sisälläkin laidasta laitaan? Eivätkö ihmiset voi olla yksimielisiä?
Kristinuskon historia on ollut voittokulkua uskonnon kasvaessa yli kahden miljardin ihmisen kannattamaksi. Silti tarkan yhtenäisen linjan puuttuessa historiaa voidaan kuvailla myös jakaantumisen historiaksi. Kristinusko on toisinaan levinnyt hallitsijan ottaessa sen omaksi uskonnokseen, toisinaan herätysaaltoina. Joskus ihmisiä on käännytetty väkisin kristityiksi.
Eurooppaa ravisuttanut turvapaikanhakijoiden vyöry on ollut vaikea pala niin politikoille, kristityille kuin yksittäisille kansalaisillekin. Missä menee auttamisen raja?
Tässä viimeisessä luvussa tarkastelemme kolmea uskontoon liittyvää tai sitä lähellä olevaa käsitettä. Ensin keskitytään käsitteeseen ekumenia, jolla tarkoitetaan kristittyjen yhteyttä tai yhteyspyrkimyksiä. Toiseksi pohditaan sitä, miten uskonnottomuus on levinnyt maailmalla. Uskonnottomuuteen liittyy vahvasti käsite uskonnonvapaus, jolloin ihminen voi vapaasti uskoa mihin haluaa tai olla uskomatta. Aina näin ei ole ollut.
Ekumenia
Eripurasta on ollut paljon haittaa kristinuskolle. Kristinuskon historiassa on käyty uskonsotia aatteen oikeellisuuden vuoksi, ja mm. lähetyskentillä on ollut eri kirkkokuntien välistä kilpailua ja kiistoja. Lähetystyössä myös protestanttiset kirkot kilpailivat keskenään, kunnes 1800-luvun kuluessa näiden lähetysseurat sopivat, että kullakin on oma lähetyskenttänsä.
Lähetysseurat alkoivat vähitellen pitää yhteisiä kokouksia. Kokoukset laajenivat, ja niihin alkoi osallistua myös kirkkojen johtajia. Näin syntyi ekumeeninen liike, joka edistää kirkkojen välistä yhteistoimintaa.
Ekumenia on kreikan kieltä ja tarkoittaa asuttua taloa tai asuttua maailmaa. Raamattu on täynnä vertauksia, joissa puhutaan yhteisestä talosta tai laivasta. Ekumenian tarve on syntynyt, kun kristinuskon eri suuntaukset ovat aikojen saatossa kasvaneet erilleen, mutta kokevat silti, että kyseessä on sama uskonto ja sama päämäärä.
Yksi merkittävimmistä ekumenian saavutuksista on ilmennyt katolisen kirkon piirissä, kun kirkko 1960-luvulla tunnusti, että myös katolisen kirkon ulkopuolella voi olla oikeaa uskoa. Vanhastaan katolisen kirkon motto oli ”extra ecclesiam nulla salus” eli kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.
Nykyään kristityt pitävät ympäri maailmaa monia ekumeenisia, yhteiskristillisiä tilaisuuksia. Suomessa tällainen on esimerkiksi Turun tuomiokirkossa jouluaattona pidettävä ekumeeninen jumalanpalvelus.
Ekumeeninen tilaisuus.Uskonnottomuus ja uskonnonvapaus
Kristityt kirkot, suuntaukset ja yksittäiset kristityt ovat hyvin erilaisia niin Suomessa kuin maailmallakin. Joku on harras kristitty, toinen kuuluu kirkkoon mutta ei juuri usko kristinuskon mukaisiin oppeihin. Toisinaan kristinuskon historiassa on ilmennyt niin sanottuja herätysaaltoja, kun ihmiset ovat kiinnostuneet henkilökohtaisesta uskosta kristinuskon sisällä.
Toisaalta myös maallistumista on tapahtunut moneen otteeseen, mihin liittyy vahvasti uskonnottomuutta. Uskonnottomuudesta puhutaan kun ihmisen elämänkatsomus ei perustu mihinkään uskontoon vaan esimerkiksi pelkästään ihmisoikeusjulistuksiin ja yleisiin eettisiin periaatteisiin. Uskonnottomuus vaihtelee paljon Euroopassa ja maailmalla. Erikoista on, että maallistumiskehityksestä huolimatta uskonnottomuus vaikuttaa vähenevän maailmanlaajuisesti. Tässä on lisätietoa uskonnottomuudesta.
Suomessa ihmisten oli aikanaan pakko kuulua kirkkoon, aina 1800-luvulle saakka joko luterilaiseen tai ortodoksiseen kirkkoon. Uskonnonvapaus syntyi maahamme hitaasti. Aluksi myönnettiin ulkomaalaisille oikeus harjoittaa omaa uskontoaan. Vuonna 1889 omatkin kansalaiset saivat kääntyä toiseen uskonsuuntaan, mutta sen piti olla kristinuskon protestanttinen haara. Varsinainen uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1923, minkä jälkeen vakaumusten välinen tasa-arvo on edennyt, tosin melko hitaasti.
Uskonnonvapauslain johdosta suomalaisilla on mahdollisuus kuulua mihin tahansa uskonnolliseen yhteisöön tai olla kuulumatta niistä yhteenkään. Ihmiset, jotka eivät kuulu uskonnolliseen yhteisön, merkitään kunnan väestörekisteriin.
Nykyään suomalaisista suurin osa on edelleen evankelis-luterilaisia kristittyjä, mutta tilastot voivat muuttua nopeastikin, kun pakolaisia ja maahanmuuttajia tulee entistä enemmän Suomeen.
Lisätetoa suomalaisten uskonnollisuudesta
