Lue oheinen teksti ja tee muistiinpanot sen perusteella Amerikan asuttamisesta.

Amerikan manner pysyi jääkaudelta asti tuntemattomana alueena, vaikka viikinki Leif Eerikinpoika purjehti Atlantin yli mukanaan 35-henkinen miehistö ja rantautui oletettavasti Newfoundlandin tienoille 1000-luvun alussa. L'Anse aux Meadowsissa sijaitsevia viikinkiasutuksen jäänteitä pidetään hänen perustamanaan siirtokuntana ja myöhemmin myös hänen veljensä Thorvald purjehti samoille seuduille. Viikinkien tarinat uudesta mantereesta unohtuivat kuitenkin vuosisatojen aikana.

Vuonna 1492 italialainen Kristoffer Kolumbus etsi läntistä meritietä Intiaan Espanjan kuninkaan toimeksiannosta. Laivoja oli kolme; Santa Maria, Nina ja Pinta ja miehistöön kuului 85 merimiestä. Lokakuun 12. päivä he näkivät maata ja rantautuivat Väli-Amerikan Bahamasaarille. Kolumbus luuli löytäneensä Intian ja kutsui kohtaamiaan asukkaita intiaaneiksi ja samasta syystä saaristo on yhä tänäkin päivänä Länsi-Intian saaristo. Kolumbus teki vielä kolme matkaa ja oli kuolemaansa asti vakuuttunut, että oli löytänyt meritien Intiaan.

Kolumbusten merimatkojen ja tarinoiden innostamina monet muutkin löytöretkeilijät purjehtivat yli Atlantin kartoittamaan uusia alueita. Amerigo Vespucci teki useita matkoja 1497–1502 ja häntä pidetäänkin Amerikan varsinaisena löytäjänä, koska hän ymmärsi, että kyseessä on täysin tutkimaton manner.

Kun Euroopasta tulleiden siirtolaisten määrä itärannikolla kasvoi, alkoivat he siirtyä mantereen sisäosiin. 1600-luvulla levittäytyminen oli vielä vähäistä mutta varsinkin 1800-luvun alussa asutus alkoi laajentua joka ilmansuuntaan. Intiaanien metsästysmaille ja niiden läpi kulkeville reiteille alkoi nousta siirtolaisten asutuksia, viljelyksiä ja laitumia. Uudisasukkaat toivat mukanaan tartuntatauteja, joita vastaan alkuperäisasukkailla ei ollut vastustuskykyä. Tällaisia sairauksia olivat isorokko, vesirokko ja kolera. Taudit saattoivat tappaa kokonaisia kyliä. Varovaisten arvioiden mukaan uudet taudit tappoivat Pohjois- ja Etelä-Amerikan intiaaneista ainakin 40 %, jotkut ovat esittäneet niinkin hurjia lukuja kuin 80 %.

Asutuksen jatkuva leviäminen, maiden anastaminen ja biisonien joukkoteurastus, joka toteutettiin kongressin päätöksellä, johtivat intiaanisotiin. Yleensä kahakoissa yksittäiset heimot tai jopa pelkät kylät taistelivat Yhdysvaltain ratsuväkeä vastaan, mutta kuuluisimmassa Little Big Hornin taistelussa 1876 intiaanipäälliköt Tasunka Witko ja Tatanka Lyotake eli tutummin Hullu Hevonen ja Istuva Härkä, johtivat siouxeista, cheyenneistä ja arapahoista koottua joukkiota tuhotessaan George A. Custerin 7. ratsuväkirykmentin. Vähitellen suuret päälliköt kuitenkin vangittiin tai he saivat surmansa taisteluissa. Viimeinen yhteenotto oli 1890 Wounded Kneessä, jossa arvioiden mukaan kuoli 150-300 siouxia, joukossa myös naisia ja lapsia. Tapaus huononsi vuosikymmeniksi Yhdysvaltain hallituksen ja siouxien välejä.

Asuinalueiltaan pois häädetyt intiaanit oli siirretty reservaatteihin, jotka olivat yleensä syrjäisiä ja maaperältään köyhiä seutuja. Suurin osa Pohjois-Amerikan noin 3 miljoonasta intiaanista asuu yhä näillä alueilla. Viime vuosikymmeninä monet ovat alkaneet arvostaa yhä enemmän sukujuuriaan ja pyrkineet kohentamaan elinolojaan. 1990-luvulla Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton pyysi julkisesti anteeksi intiaanien saamaa kohtelua etenkin 1800-luvulla.