Uskoa käsittelevä taide käsittelee väistämättä myös toivoa ja rakkautta. Usein myös niiden kääntöpuolien kautta. Huuto syvyydestä näyttää esimerkkiä: uskoa, toivoa ja rakkautta kuvataan siinä myös kateuden, ahneuden, riippuvuuksien, pelon, vihamielisyyden ja yksinäisyyden kautta.

Uskossa ei ole kysymys vain siitä, millaisia Jumalaa ja Jeesusta koskevia mielipiteitä jollakin on. Siksi uskoa käsittelevä taide kuvaa parhaimmillaan sitä, mikä on sielun pohjalla asti niin totta, että sille ei voi mitään vaikka haluaisi. Silloin puhutaan väistämättä myös armosta. Silloin puhutaan siitä, millaisin silmin Jumala meitä katsoo: rakkauden ja armon läpi vai vihan ja syytöksen läpi.

Jaakko Heinimäki: Usko, toivo, rakkaus ja kääntöpuolet. Kirkko ja kaupunki -lehden pääkirjoitus 16.11.2017

On kirkkoja, joihin astuvan ensimmäinen reaktio on henkäisy. Tunnetta, joka herää, on vaikea tarkasti nimetä. Se on sekoitus hämmästystä, ällistystä, ihastusta, liikutusta, ahneuttakin. Tila tuntuu koko ruumiissa. Henki salpautuu. Huimaa. Joskus itkettää.

Sydämentykytykset ja heikotus taiteen äärellä ovat oireita niin kutsutusta Stendhalin syndroomasta. Se on saanut nimensä ranskalaisen kirjailijan Stendhalin mukaan, joka vuonna 1811 Italian-matkallaan joutui Firenzen Santa Croce -kirkossa outojen tuntemusten valtaan.

Ei minua hämmästytä, että Stendhalin syndrooman raportoidaan iskevän usein juuri Italiassa. Siellä kirkoissa voi nähdä mykistäviä taideaarteita: Giotton freskoja, Caravaggion maalauksia, Berninin ja Michelangelon veistoksia. Hämmästyttäisi, jos sydän ei hakkaisi.

Mutta omaan kokemukseeni kuuluu esteettisen lisäksi jotain muutakin. Ehkä sitä voisi paremman sanan puuttuessa kutsua uskonnolliseksi. Oma oleminen asettuu jotenkin oikeampaan mittakaavaan. Minä olen pieni ja jokin ympärilläni avautuu käsittämättömiin.

Kaisa Halonen: Ihana valo. Kirkko ja kaupunki 1.2.2018.