Meille tuli vanha myrkynvihreä mankeli, kun olin pieni. Viikonloppuaamujen äänimaisemaan kuului mankelin kolina. Veljeni ja minä olimme vuorollamme äidin apuna mankeloimisessa. Äiti oli ylpeä kauniista lakanarullista liinavaatekaapissa. Mankeloiduissa lakanoissa oli ihana nukkua.

Mankelista tuli onnellisen perhe-elämän symboli. Opiskeluaikana haave omasta perheestä mankeleineen kasvoi. Minulle sopivan aviomiehen kriteeriksi asetin sen, että mies haluaisi mankeloida kanssani.

Mies löytyi Pohjois-Karjalasta. Muutimme yhteen, menimme naimisiin ja ostimme oman kodin. Ensimmäinen asia, joka uuteen kotiin kannettiin, oli mankeli. Lapsuudesta tuttu malli. Sinapinkeltainen. Meidän ei tarvitse puhua, kun taittelemme ja vedämme lakanoita. Meillä on sama rytmi.

Saimme lapsen. Lapsi nauttii viikonloppuaamuista, kun mankeloidaan. Hän istuu kodinhoitohuoneen lattialla, kun puhtaita lakanoita taitellaan ja vedetään. Olen ylpeä kauniista rullista liinavaatekaapissa.

Lapsuus on subjektiivinen kokemus. Vanhemmat ja lapsi itse kokevat lapsuuden eri tavalla. Veistos kuvaa lapsemme kahta ensimmäistä vuotta, kuten minä sen näen.