Vuorovaikutus opettajan työssä.

KTKP 050 demo 4 tehtävä

 

Katsoin Kostiaisen ja Laineen luennon dialogisuudesta aamulla ja nyt illalla tutustuin Pakarisen tutkimusesittelyyn ja siihen liittyvän artikkelin. Molemmissa keskeistä oli vuorovaikutus ja keskustelun dialogisuus. Pakarisen mukaan tunnetuki, toiminnan organisointi sekä ohjauksellinen tuki mahdollistavat ryhmässä laadukkaan vuorovaikutuksen. Olen itse pakarisen kanssa samoilla linjoilla. Olen ollut oppitunnilla, jolla opettaja ei osannut luoda turvallista ilmapiiriä ja kommunikoi oppilaille melko ikävään sävyyn. Luokka oli aina hiljainen ja jännittynyt – epäonnistumisen pelko oli suuri. Toisaalta Pakarisen nimeämät laadukkaan vuorovaikutuksen tekijät voivat olla helpommin sanottu kuin tehty. Etenkin toiminnan organisointi saattaa vaatia paljon opettajalta tuntien ulkopuolista työtä.  

Pakarisen tutkimus esittely ja siihen liittyvä artikkeli olivat mielenkiintoisia. Etenkin oppimismotivaation osatekijät herättivät kiinnostukseni tulevan ammatin näkökulmasta. Kuinka voin opettajana vaikuttaa oppijan minäkuvaan, tehtäväkohtaisiin mieltymyksiin tai työskentelytapoihin, vai voinko? Mielestäni ehdottomasti voin. Myönteinen palaute ja onnistumisten huomioiminen vahvistavat oppijaminäkuvaa, ja monipuolisilla oppitunneilla voin huomioida erilaiset tehtäväkohtaiset mieltymykset.

Työskentelytavat mietityttävät minua eniten. Pakarisen tutkimuksessa oli selvinnyt, että opettajat panostavat oppilaan ja opettajan väliseen vuorovaikutukseen, huomatessaan aktiivista välttelyä. Herää kysymys, onko opettajan mahdollista ennakoida ja sitä kautta estää aktiivista välttelyä? Vaikka tähän keinoja saattaisi ollakin, onko siihen oppitunnilla ja opetuksessa aikaa? Uskon ajanpuutteen osaltaan selittävän tätä jälkikäteen reagointia. Ajatuksia herättää myös se, että opettaja pyrkii vaikuttamaan opettajan ja oppilaan väliseen vuorovaikutukseen juuri aktiivisen välttelyn kohdalla. On ymmärrettävää, että opettajan huomio menee matikan tunnilla tehtäviin turhautuneeseen vaeltelevaan tai muuta puuhaavaan oppilaaseen. Kuitenkin samalla tavalla tehtäviin turhautunut, passiivisesti tehtäviä välttelevä oppilas, tarvitsisi opettajan huomion ja tuen tilanteessa.

Opettajan tulisi pyrkiä häivyttämään oma auktoriteettiasemansa oppitunnilla (Huttunen 1999, 9).Tämä on mielenkiintoinen huomio, johon pienen pohdiskelun jälkeen voin kyllä samaistua. Alakouluaikana en muista kyseenalaistaneeni kovinkaan opettajan auktoriteettia, vaan pidin sitä itsestään selvänä. Opettaja käski – oppilaat tottelivat. Etenkin lukiossa opettajat olivat paljon tasavertaisempia oppilaiden kanssa. Jos opettaja yläasteella tai lukiossa tuli oppilaiden kanssa ”vertaiseksi” syntyi usein mielenkiintoisia keskusteluita ja ne lähensivät meitä ryhmänä.

Pakarinen nostaa opettajan näkökulmasta tärkeiksi tutkimustuloksiksi sensitiivisyyden, lämpimyyden, jokapäiväisen kohtaamisen tärkeyden ja luokan yhteisöllisyyden tukemisen. Mielestäni nämä ovat hyviä ohjenuoria kelle vaan ihmisten kanssa työskentelevälle ja puhuttelevat etenkin näiden vallitsevien poikkeusolojen ja etäopiskelujen keskeltä.