Janne Vilkuna - maailmanperinnöstä, rajoista ja muustakin

Vanhan kansankulttuurin aikaisista rajoista, maailmanperinnöstä ja vähän muustakin

Ihmisyyden edellytys, rajaamisen kyky

Minulla oli tilaisuus osallistua kevätalvella 2001 Siperian äärimmäisen karuissa oloissa tundralla ja taigassa elävien nenetsien eli jurakkisamojedien luokse tehtyyn kenttäretkeen. Vierailimme muun muassa poroelon kanssa jutaavien nenetsien kotakylässä. Siellä näimme, kuinka luontaistaloudesta elantonsa saavan yhteisön elämä on säädeltyä ja täynnä rajoja. Havaittavissa oli esimerkiksi selkeät sukupuolten työnjaot, kodan suuaukon suunta etelään, kodan kiertokielto naisille (käyden pohjoisen puolen kautta), kodan sisällä erotettu miesten ja naisten puoli ja perällä pyhäin paikka (kaikki nenetsit eivät ole kristittyjä). Sen sijaan poroelon laitumet ovat rajattomat.

Ihminen on ”monirajainen” kulttuuriolento, joka eroaa eläimestä siinä, että hän luo ja säilyttää kulttuuria. Aivan olennainen osa kulttuurin luomisessa on kykymme rajata – se on suorastaan elinehtomme! Kun emme voi käsittää kaikkea, voimamme on siinä, että rajaamme ja pilkomme todellisuuden hallittaviksi osiksi.

Jyväskylän yliopiston museologian (heritologian) määritelmä vuodelta 1998 kuluu: ”Museologia (heritologia) on tiede, joka tarkastelee sitä, kuinka yksilö ja yhteisö hahmottaa ja hallitsee ajallista ja alueellista ympäristöään ottamalla haltuunsa menneisyyden ja nykyisyyden todistuskappaleita.” Määritelmässä ympäristö käsittää sekä aineellisen että aineettoman eli henkisen ympäristön ja haltuun ottaminen tarkoittaa, sitä miten ihminen valikoi ja rajaa osia todellisuudesta ja ottaa ne haltuunsa kulttuuriseksi todellisuudeksi. Määritelmä on museoton, koska museologeja eivät niinkään kiinnosta tutkimuskohteena museot, sillä museot ovat vain kulttuurin kehittämä sosiaalinen ”työkalu”. Museologit pyrkivät siksi näkemään museon läpi yhteiskuntaan ja ymmärtämään, miten, kuka ja miten tuota ”työkalua” käytetään.

Muistiorganisaatioissa eli museoissa, arkistoissa ja kirjastoissa työskentelevät ovat loppujen lopuksi vallan haltijoita, sillä heidän tutkimukseen ja tallennukseen liittyvä ammattitaitonsa ratkaisee suuresti sen, millainen menneisyys tulevaisuudessa on! Näin on laita etenkin museoissa, joiden materiaalit eivät yleensä kartu viranomaisarkistojen ja vapaakappalekirjastojen tavoin säädöspohjaisesti, vaan kokoelmista vastaavat päättävät ja valitsevat mitä säilytetään ja muistetaan ja minkä annetaan kadota ja unohtua.

Rajaamisen olennaisuuden ihmisenä olemisessa osoittaa käänteisesti se, kuinka käsittämätöntä meille on rajaton eli ääretön avaruus. Miten jokin on niin avara ja loputon, ettei sillä ole rajaa, äärtä?

Ajan rajat ja ihmisen rajallisuus

Me ihmiset olemme aikojen alusta saakka pyrkineet kaikin voimin vapautumaan ajan ja paikan kahleista ja tulemaan ”jumalien” kaltaisiksi. Kun eläimen aivot ja muisti kehittyivät siihen pisteeseen, että syntyi ajan taju, hänestä tuli ihminen, kulttuuriolento, joka ymmärsi ajan kolmijaon menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Ajan taju mahdollisti tulevan suunnittelun koska ihminen muisti, minkä teon seuraukset ovat hyväksi ja minkä pahaksi. Tämä prosessi kuvataan vertauskuvallisesti Vanhan Testamentin ensimmäisen Mooseksen kirjan eli Genesiksen (Synnyn) kolmannen luvun 22 jakeessa:

”Ja Herra Jumala sanoi: ”Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan [syötyään kielletyn hyvän- ja pahantiedon puun hedelmää]. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti.”

Sitä ennen (1. Moos. 3:7), välittömästi hedelmän syönnin jälkeen, ihminen oli valmistanut ensimmäiset kulttuuriesineet: ”Silloin aukenivat heidän molempain silmät, ja he huomasivat olevansa alasti; ja he sitoivat yhteen viikunapuun lehtiä ja tekivät itselleen vyöverhot.” Seuraus kiellon rikkomisesta ja hyvän ja pahan tiedon omaksumisesta oli (1.Moos. 3:23): ”Niin Herra Jumala ajoi hänet pois Eedenin paratiisista viljelemään maata, josta hän oli otettu.” Paratiisi voidaan nähdä vertauskuvallisesti sinä kulttuurien kehityksen vaiheena, jolloin ihmiset elivät luonnon antimia keräten ja pyytäen. Paratiisista karkottamisen jälkeen olivat vuorossa seuraavat kulttuurivaiheet eli paimentolaisuus ja maanviljely. Genesis kuvaa nuo vaiheet vertauskuvallisesti veljeksinä (1. Moos. 4:2 ja 8): ”Ja taas hän [Eeva] synnytti pojan, veljen Kainille, Aabelin. Ja Aabelista tuli lampuri, mutta Kainista peltomies.”

Omistamiseen liittyvä maan rajaaminen on kulttuurien kehityksessä suhteellisen uusi keksintö, sillä keräilyyn, pyyntiin ja paimentolaisuuteen perustuvissa kulttuureissa maata ei omistettu, vaan siihen oli nautintaoikeus. Maan omistaminen olisi ollut mieletön ajatus. Vasta maanviljelyn omaksuminen pääelinkeinoksi synnytti maanomistuksen rajoineen. Genesis (1. Moos. 4:8) kuvaa kriisin synnyn:

”Ja Kain [maanviljelijä] sanoi veljellensä Aabelille [paimentolaiselle]: ‘Menkäämme kedolle.’ Ja heidän kedolla ollessansa Kain karkasi veljensä Aabelin kimppuun ja tappoi hänet.”

Maanviljelyn omaksuminen tuotti myös ravinnon varastoja ja mahdollisti vaihdantatalouden, erikoistuvat ammatit ja verotuksen. Näin yhteiskunnan eriytyminen synnytti yhä uusia sosiaalisia rajoja.

Eri tavoin luontoon suhtautuvat yhteisöt ja yhteiskunnat joutuivat Kainin ja Aabelin tavoin konfliktiin. Eräs esimerkki tästä on Amerikan Yhdysvaltojen suhde alueen alkuperäisiin asukkaisiin, intiaaneihin. Luoteis-Amerikan suquamish- ja duwamish-heimojen päällikkö Seattle (Seathl) vastasi vuonna 1854 kuuluisalla puheellaan, nk. Viidennellä evankeliumilla, Yhdysvaltojen vaatimuksiin ottaa heimon maat haltuunsa. Puheesta, joka kirjoitettiin ylös ulkomuistista vuonna 1887, on useita muunnoksia. Yhdessä puheen muunnoksessa esitetään, että päällikkö olisi kiistänyt ihmisen oikeuden omistaa maata, ja toisessa, että ihminen päinvastoin maan asujana ja sieltä elantonsa hankkivana kuuluu maalle.

"”Jokainen osa tätä maata on pyhä minun kansalleni. Jokin kauan sitten kadonneiden päivien iloinen tai surullinen sattumus pyhittää sen jokaista lehtoa ja tasankoa, jokaista vuorenrinnettä ja jokaista laaksoa. Jopa kalliot, jotka vaikuttavat mykiltä ja elottomilta kylpiessään auringon hiostavassa paisteessa hiljaisilla rannoilla, värisevät niistä jännittävistä muistoista, jotka liittävät ne kansani vaiheisiin. Vieläpä itse tomukin jolla seisot, vastaa hellemmin heidän askeleisiin kuin sinun, sillä sen on kyllästänyt esi-isiemme veri ja vain meidän paljaat jalkamme voivat aistia sen myötätuntoisen kosketuksen.”

Ihminen on jo varhain ymmärtänyt ajallisen ja alueellisen rajallisuutensa, minkä vuoksi hän on ryhtynyt kaikin tietojensa ja taitojensa eli kulttuurinsa suomin keinoin sekä murtamaan näitä kahleita valmistamalla ruumiinsa jatkeiksi muun muassa kulttuuriesineitä että ottamaan nimeämällä haltuunsa ympäristöään muuttaen sen kulttuuriympäristöksi – ja näin me edelleen toimimme!

Kaikki kulttuurit toimivat ympäristönsä ehdoilla. Ympäristösuhde näkyy selvimmin siinä, kuinka kulttuurit ovat ottaneet haltuun itselleen tärkeät asiat ja ilmiöt nimeämällä ne. Klassinen esimerkki on se, kuinka pohjoisen Euraasian alkuperäiskansat ovat nimenneet varsin hienovaraisesti elämänmuodolleen olennaisen lumen, lohen ja peuran eli poron eri ilmenemismuodot. Tämä ihmiselle olennainen piirre on oivallettu aikojen alussa, sillä Genesiksen mukaan (1.Moos. 2:19): ”Ja Herra Jumala teki maasta kaikki metsän eläimet ja kaikki taivaan linnut ja toi ne ihmisen eteen nähdäkseen, kuinka hän ne nimittäisi; ja niin kuin ihminen nimitti kunkin elävän olennon, niin oli sen nimi oleva.” Tähän jakeeseen vedoten taksonomistit eli lajien kuvauksesta ja nimeämisestä vastuussa olevat biologit todistavat olevansa maailman vanhimman ammatin harjoittajia. Koska aineellinen ja aineeton ympäristö otetaan etenkin haltuun nimeämällä, äidinkieli on kunkin kulttuuri peili: ”Se mille on nimi, on olemassa. Mille ei ole nimeä, sitä ei ole.”

Ihmisen ajallisuuden arvoitus

Tämän- ja tuonpuoleisen raja on aina askarruttanut ihmistä. Sen vuoksi kulttuurit ovat kaikkina aikoina antaneet selityksen sille mistä ja miten ihminen tulee, syntyy, ja minne ja miten hän lähtee, kuolee. Yleensä kuolema ja sen jälkeiset tapahtumat on ”tiedetty” selkeämmin, kun taas syntymää edeltäneet vaiheet ovat jääneet epämääräisemmäksi.

Suomalainen kansanusko selitti lapsen syntymän, koostumuksen seuraavasti. Ensin syntyi ruumis ja kun se liikahti kohdussa, siihen oli liittynyt elämä. Syntyessään lapsi veti henkeä ja sai hengen ja ensimmäisen hampaan puhkeamisen myötä haltijan. Ihmisen kuollessa henki ja elämä erkanivat ja jäljellä jäi ruumis ja haltija.

Yksi osoitus siitä, miten isotkin asiat ovat kulttuuristen päätösten jas jopa äänestysten tulosta on vuoden 1948 kirkolliskokous, jossa käsiteltiin uuden katkismuksen eli kristinopin käyttöön ottamista. Kuoleman tapahtumasta syntyi kaksi eriävää kantaa. Toinen kanta edusti ns. välitilaa, jonka mukaan ruumis tulee jälleen maaksi, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää. Toinen kantaa taas katsoi, että ruumis tulee jälleen maaksi, mutta henki palaa Jumalan tykö. Äänestyksessä välitilaoppi sai selvän enemmistön ja tuli kirkon kannaksi!

Karsikko – rajapuu

Väittelin vuonna 1992 kansatieteellisellä väitöskirjallani Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut. Karsikko on alun perin nimensä mukaisesti ollut pystyyn jätetty, mutta oksistaan osittain karsittu havupuu (alun perin ilmeisesti kuusi), joka valmistettiin selvästi näkyväksi merkiksi. Se saattoi olla rannalla nuotta-apajan merkkinä, metsässä rajalinjan merkkinä tai kulkuväylän varrella siirtymäriitin rajapaikkana. Siirtymäriitissä ihminen siirretään yhteisöllisesti sosiaalisesta asemasta, statuksesta, toiseen tietyin menoin, riitein. Tällaisia karsikon tekoon liittyviä siirtymiä olivat vanhan kansankulttuurin aikana etenkin maalaispojan ensimmäinen matka kaupunkiin markkinoille eli miehistyminen, vaimoksi tulleen neidon eli morsiamen matka miehensä kotitalon ja vainajan matka kirkkomaalle.

Siirtymäriitissä yksilö ylitti karsikon kohdalla konkreettisesti statusten välisen rajan. Vainajan karsikossa tuon rajan ylittämisen tarkoitus oli alun perin ennen muuta varautuminen. Vainajalle tehtiin raja, jossa hänet siirrettiin elävien alueelta kuolleiden alueelle, minkä jälkeen hän ei voinut ylittää karsikon näyttämää rajaa tullakseen entiseen kotiinsa elävien rauhaa häiritsemään. Vainaja sidottiin rajapuuhun myös veistämällä siihen risti ja muita merkkejä. Kaakkois-Suomessa ja -Virossa puu sai siksi ristipuun nimen. Ajan myötä merkinnät voitiin Suomessa tehdä myös karsikkokiveen tai -kallioon. Kun merkintöihin, jotka voitiin laittaa erilliselle puuhun naulattavalle karsikkolaudalle, liitettiin vainajan etukirjaimet tai nimi ja elin- ja kuolinaika, karsikko alkoi yhä enemmän toimia vainajan muiston kantajana. Viimeiset karsikot 1800- ja 1900-luvun vaihteessa olivatkin jo kotitalon pihapiirissä kallioon hakattuja merkintöjä tai aitan räystään alle naulatuissa karsikkolaudoissa, mikä todistaa, että alkuperäinen varautumistehtävä oli hiipunut pois.

Kolehmainen, Alfred ja Laine, Veijo. Suomalainen talonpoikaistalo. Keuruu 1979, 72-73.

Oheisessa Alfred Kolehmaisen piirroksessa näkyy Valtimon Murtovaaran talomuseossa karsikkopuu tien vieressä pellon ja metsän rajalla peltoaidan metsän puolella. Vaikka karsikkopuun sijainti on varsin lähellä taloa, se osoittaa, että vainajan ”paikka” on elävien elämänpiirin ulkopuolella.

Kulttuurin ja luonnon raja ja ihmisen vastapuoli

Samasta Murtovaaran piirroksesta ilmenee, kuinka vanhan kansakulttuurin aikaan ympäristö jakaantui peltoaidan erottamana kahtia ihmisen hallitsemaan ja muokkaamaan (kulttuuriseen) elämänpiiriin ja ihmisen vastapuolen, karhun, hallitseman elämänpiiriin, ”villiin ja neitseelliseen” luontoon.

Ihmisen vastapuolena erämaata ”hallitsi” karhu, jonka asema saaliseläimenä oli aivan erityinen, mikä ilmenee sen kaato- ja peijaisriiteissä. Karhu oli arvostettu luonnon voimakkaimpana eläimenä, mutta sen suurin merkitys oli alun perin kuitenkin aivan muualla, sillä se oli parhaimmillaan pyyntiyhteisön pelastaja, nälänhädästä vapauttaja! Karhu ratkaisi nimittäin pyyntiyhteisöjen aikaan, jolloin ravinnon varastoiminen oli perin rajallista, ihmisen talvikauden ravintopulan kahdella tavalla. Ensiksi karhu keräsi sulan maan aikaan itseensä talvea varten monipuolisen vararavintomäärän ja toiseksi se asettui talvikaudeksi suojaiseen paikkaan talviuneen laskien energiaa kuluttavat elintoimintonsa mahdollisimman alas. Karhunpesän löytyminen oli pyyntiyhteisölle tavaton onni. Silloin voitiin rauhassa odottaa sopivaa hetkeä, sillä pesässään loka-marraskuusta maalis-huhtikuuhun nukkuva karhu on tuoreena säilyvä säilyke! Ravintovarastojen käydessä vähiin, mutta hyvissä ajoin ennen karhun heräämistä, mentiin joukolla pesällä ja surmattiin eläin, joka oli siellä lisäksi niin puolustuskyvytön kuin muutoin väkevä ja nopea karhu yleensä voi olla. Kaatoon lähdöstä alkoi peijaisiin huipentuva ja kallopuulle päättyvä riittisikermä.

Karhuriiteissä ja Kristusriiteissä ilmenee jännittäviä yhtäläisyyksiä. Sekä karhu että Kristus ovat taivaallista alkuperää ja molempia kutsutaan tahoillaan jumalan pojiksi. Molemmat surmataan ihmisen toimesta ja molempien ruumis ja veri nautitaan rituaalisesti, toinen ripustetaan ristille ja toisen kallo ja luut peijaisten päätteeksi kallopuuhun. Molemmat haudataan, toinen kalliohautaan ja toisen luut kallopuun juurelle ja molemmat nousevat kuolleista. Molemmat pelastavat ihmisen, mutta eri tavoin, Kristus ikuiseen elämään ja karhu nälänhädän yli. Kaadetun karhun hampaat jaettiin peijaisten jälkeen metsästäjille voimavälineiksi. Samalla tavalla kirkkoihin ja luostareihin otettiin aikoinaan halukkaasti pyhien ruumiinkappaleita ja muita reliikkejä. Näin kristinuskon eräät keskeiset piirteet saattavat karhuriittien tavoin periytyä tavattoman kaukaa. Ehkä jopa niiltä ajoilta, jolloin ihmisen lajikehityksessä orastava uskonnollinen ajattelu loi ensimmäiset kantariitit, joiden ydinperiaatteet olivat niin kestäviä, että ne ovat yhä nähtävissä lukuisten uskontojen rituaaleissa.

Kulttuurimaisema ja perinnemaisema

Aikoinaan voitiin erottaa ihmisen maisema, kulttuurimaisema, ja luonnonmaisema. Nykyään kulttuurimaisema käsitetään suppeasti ja arvottaen yleensä joksikin arvokkaaksi. Kulttuurimaisema on kuitenkin se ihmisen maisema, kaunis tai ruma, joka on nykyaikana läsnä kaikkialla taajamissa ja taajamien ulkopuolella: suuret rengasjylyiset valtatiet ja kapeat, synkimmänkin korven löytävät metsäautotiet halkovat maisemaa tasapuolisesti. Jopa kaikkein koskemattomimmaltakin näyttävän luonnonmaiseman siluetissa seisoo nykyaikaisen viestintätekniikan edellyttämiä mastoja, jotka näkyvät myös pimeällä vilkkuen, taivaalle piirtää jälkensä säännöllisesti ukkosen lailla jylisevä reittikone ja pimeimpänäkin yönä taivaanrannassa näkyy taajamien kajastus.

Perinnemaisema määritellään yleensä Suomessa perinnebiotoopeiksi, jotka ovat perinteisen maatalouden seurauksena syntyneitä ympäristöjä: niittyjä, ketoja, hakamaita, metsälaitumia, lehdesniittyjä ja kaskimetsiä. Kyseessä on siis nk. perinteistä maataloutta ja sen tuottamaa maisemaa arvostava näkökulma. Entä mikä on 1920-luvun teollisuustyöläisen tai 1970-luvun asumalähiöläisen perinnemaisema?

Ongelma on siis siinä, että nykyisin käytettyyn perinnemaiseman käsitteeseen sisältyy suppeita positiivisia arvostuksia, vaikka jokainen aiemman kulttuurin tuottama maisema on nykyajan näkökulmasta perinnemaisema. Niinpä suuri sorakuoppa todistaa olemassaolollaan 1900-luvun uutterasta tie- ja kaupunkirakentamisesta, ja horisonttia vasten piirtyvät linkkimastot tulevat (mikäli tulevaisuus niitä arvostaa) olemaan olennainen osa 2000-luvun alun perinteisen tietoyhteiskunnan seurauksena syntyneitä ympäristöjä!

Veteen piirretty viiva

Kulttuuri jaetaan usein aineellisen ja aineettomaan eli henkiseen kulttuuriin (aineelliseen ja aineettomaan; engl. tangible & intangible). Jako on kuitenkin keinotekoinen, sillä kaikkien aineellisten kulttuurituotteiden taustalla on henkinen prosessi. Tämä näkyy myös maailmanperintökohteissa, jotka nekin jaetaan kahtia, mutta on syytä huomata, että aineelliset kohteet määritellään ja arvotetaan kuitenkin aineettomin arvoin. Lisäksi kaikkein käytännöllisimpiinkin esineisiin liittyy aina aineettomia arvoja ja asioita, muun muassa niiden valmistamiseen tarvittava tieto ja taito.

Maailmanperintö ja muuta kansainvälistä kulttuuriperinnön suojelua

Toisen maailmansodan päättyminen atomipommituksiin osoitti selvästi, millainen uhka sota oli sekä kulttuuri- ja luonnonperinnölle että koko maailmalle. Rauhan aikakaan ei ollut uhaton. Assuanin padon rakentaminen, joka uhkasi tuhota suuren joukon Egyptin muinaismuistoja veden alle, sysäsi liikkeelle merkittävän kulttuuriprosessin. Unesco ryhtyi nimittäin vuonna 1959 kansainvälisesti rahoitettuun pelastamishankkeeseen, jonka konkreettisimpina tuloksina oli Abu Simbelin ja Philaen temppelien purkaminen, siirtämien ja pystyttäminen tulevan vedenpinnan yläpuolelle. Hankkeen onnistuminen osoitti kansainvälisyyden voiman ja konseptia käytettiin sittemmin vastaavissa pelastushankkeissa, joissa koettu menestys johti lopulta siihen, että Unesco ja Icomos (International Council on Monuments and Sites) valmistelivat kulttuuriperintöä koskevan yleissopimuksen, johon liitettiin sittemmin myös luonnonperintöä koskevat osuudet. Näin syntyi Unescon yleiskokouksen vuonna 1972 hyväksymä maailmanperintösopimus (Suomi ratifioi sen 1987), jonka myötä perustettiin myös kohteet hyväksyvä maailmanperintökomitea.

Maailmanperintösopimuksesta jätettiin tarkoituksella pois aineeton kulttuuriperintö. Paine sen mukaan saamiseksi tuli alkuun pääasiassa länsimaiden ulkopuolelta. Lopulta Unescon yleiskokous hyväksyi vuonna 2003 Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen, jonka Suomi hyväksyi vuonna 2013. Yleissopimuksen piiriin kuuluvat suullinen perinne ja ilmaisu, esittävät taiteet, sosiaaliset käytännöt, rituaalit ja juhlatilaisuudet, luontoon ja maailmankaikkeuteen liittyvä tieto ja käytännöt sekä perinteiset käsityöläistaidot.

Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimus on hyvin linjassa Euroopan neuvoston kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä koskeva puiteyleissopimuksen (Faron sopimus) kanssa, jonka Eduskunta hyväksyi syksyllä 2017. Sama osallistava periaate sisältyy myös perustuslakimme pykälään 20: ”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.”

Suomessa nykyisistä ja mahdollisista tulevista kulttuuriperintökohteista vastaa Museovirasto ja luonnonperintökohteista ympäristöministeriö. Kesäkuussa 2017 maailmanperintölistalla (per. 1978) oli yhteensä 1073 kulttuuri- ja luonnonperintökohdetta 167 maasta (832 kulttuuriperinnön, 206 luonnonperinnön ja 35 sekakohdetta). Sopimuksen on ratifioinut 193 YK:n 195 jäsenvaltioista. Suomen kuusi toistaiseksi maailmanperinnäksi hyväksyttyä kohdetta ovat viisi kulttuuriperintökohdetta ja yksi on luonnonperintökohde. Ne ja niiden hyväksymisvuodet ovat seuraavat:

  • 1991 Vanha Rauma
  • 1991 Suomenlinna
  • 1994 Petäjäveden vanha kirkko
  • 1996 Verlan puuhiomo ja pahvitehdas
  • 1999 Sammallahdenmäen (”Lappi Tl”) pronssikautinen röykkiöalue
  • 2005 Struven kolmiomittausketju (Pyhtäällä, Lapinjärvellä, Korpilahdella, Torniossa, Ylitorniossa ja Enontekiöllä minkä lisäksi kokonaisuuteen kuuluu kohteita Norjassa, Ruotsissa, Venäjällä, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa ja Moldovassa)
  • 2006 Merenkurkun saaristo

Aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimuksen oli helmikuussa 2018 ratifioinut 177 valtiota. Suomessa aineettoman eli elävän perinnön kansalliseen luetteloon hyväksyttiin marraskuussa 2017 52 kohdetta, mutta yhtäkään ei ole toistaiseksi esitetty edelleen maailmanperintölistalle. Kohteita ovat muun muassa suomalainen tango, kalakukko, pesäpallo ja jokamiehenoikeudet.

Unesco on laatinut, edellä mainitut sopimukset mukaan lukien, seuraavat kuusi kansainvälistä kulttuuriperintöä koskevaa yleissopimusta:

  1. 1954 ja 1999: Yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelusta aseellisen selkkauksen sattuessa eli Haagin sopimus. Suomi ratifioi sopimuksen ensimmäisen pöytäkirjan vuonna 1994 ja II pöytäkirjan 2004.
  2. 1970: Yleissopimus kulttuuriomaisuuden laittoman tuonnin ja viennin sekä omistusvaihdosten ehkäisemisestä. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1999.
  3. 1972: Yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta (nk. Maailmanperintösopimus). Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1987.
  4. 1995: Unidroit’n (ransk. Institut international pour l'unification du droit privé; engl. International Institute for the Unification of Private Law) yleissopimus varastetuista ja laittomasti maasta viedyistä kulttuuriesineistä täydentää vuoden 1970 sopimusta mm. palautusjärjestelmän osalta. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1999.
  5. 2003: Vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelua koskeva yleissopimus. Suomi ei ole hyväksynyt sopimusta.
  6. 2003: Aineettoman kulttuuriperinnön suojelua koskeva yleissopimus. Suomi hyväksyi sopimuksen vuonna 2013.

Lähteet

  • KUVA1: Kolehmainen, Alfred ja Laine, Veijo. Suomalainen talonpoikaistalo. Keuruu 1979, 72-73.
  • Vilkuna, Janne. Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut ̶ Kansatieteellinen tapatutkimus. Kansatieteellinen Arkisto 39 (1992). Suomen muinaismuistoyhdistys
  • Vilkuna, Janne. Siperia opettaa! Kohtaaminen Siperiassa (toim. Toimi Jaatinen & Lassi Saressalo & Karina Suominen). Tampereen museoiden julkaisuja 61 (2002).
  • Vilkuna, Janne. Museoiden valikoiva muisti. Kalevalaseuran vuosikirja 85 (2007).
  • Vilkuna, Janne. Jumalan poikien juurilla. Karhun vuosi (toim. Marjo Meriluoto-Jaakkola). Tampereen museoiden julkaisuja 109 (2010).

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä