Kala on vesielämään sopeutunut selkärankainen eläin. Ne ovat vaihtolämpöisiä, eli niiden ruumiinlämpötila muuttuu ympäristön mukaan. Sen ruumis on virtaviivainen, sivuiltaan litistynyt ja limaisten suomujen peittämä, mikä vähentää veden vastusta. Suomut ja lima suojaavat kalaa myös taudeilta. 

Kalan tukiranka muodostuu selkärangasta ja taipuisista ruodoista. Uinti sujuu pyrstön ja evien avulla. Parillisten evien avulla se pitää itseään oikeassa asennossa.

Useimmat kalat pystyvät sopeuttamaan painonsa eri syvyyksiin uimarakon avulla. Veden paine kasvaa kalan uidessa syvemmällä ja sen uimarakko painuu kasaan. Tällöin kala lisää uimarakkoonsa kaasua, ettei painuisi pohjaan kuin kivi.

Kalat hengittävät kiduksilla, jotka sijaitsevat suojassa kiduskansien alla. Kiduslehdet ovat ohuet ja niiden sisässä on tiheä verisuoniverkosto, johon happi siirtyy suoraan vedestä ja josta hiilidioksidi poistuu kalan verenkierrosta.

Kalojen aistit, erityisesti näkö- ja hajuaisti ovat hyvin kehittyneet. Saaliin ja saalistajan aiheuttamat veden värähtelyt ja edessä olevat esteet ne pystyvät aistimaan tutkan tavoin toimivan kylkiviiva-aistin avulla.

Kalojen lisääntymistapahtumaa kutsutaan kuduksi. Useimmat kalat kutevat keväällä. Naaraskala laskee veteen mätiä eli munasoluja ja koiraskala maitia eli siittiösoluja. Mädin ja maidin sekoittuessa tapahtuu hedelmöitys ja uusi kalanpoikanen saa alkunsa. Ruumiin ulkopuolella tapahtuvassa  ulkoisessa hedelmöityksessä tuotetaan paljon sukusoluja, sillä mätimunat ja poikaset ovat alttiita saalistajille. Suurin osa kalalajeista jättää mätimunansa kehittymään ja poikaset kasvamaan omin avuin, ilman emon hoivaa ja turvaa.