Kuukausiliitteen laaja artikkeli Mervi Tapolasta, joka eli mielenkiintoisen elämän tunnetun tamperelaisen yrittäjäsuvun perillisenä

Mervi Tapola on kuollut 30.10.2019. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin lokakuussa 2005.

Tämä on Ilkka Malmbergin Bonnier-palkittu juttu Matti Nykäsen puolisosta Mervi Tapola-Nykäsestä ja siitä Suomesta, jossa hän kasvoi.

Tottijärven pappilaan oli tuotu käärö. Sen sisältä löytyi poikavauva. Muutakaan ratkaisua ei tehtaantyttö ollut keksinyt. Oli syvän laman ja työttömyyden vuosi 1931, ja pienissä maaseutupitäjissä elettiin perinteiseen malliin. Siihen toki kuuluivat yllättävät raskaudet, mutta silti oli kuohuttavaa, että vieraspaikkakuntalainen tyttö oli hylännyt lapsensa ja lähtenyt tiehensä.

Tiedettiin kyllä, kuka oli lapsen isä, vaikka tämä ei sitä aluksi halunnutkaan myöntää. Pienellä paikkakunnalla ei mikään jää salaisuudeksi. Varmaan lapsi oli tuotu pappilaan siksi, että vastahakoisen isän äiti oli siellä töissä. Tämä kyllä pitäisi huolta siitä, että lapsi saisi kodin. Niin tapahtuikin. Kun Kalle Tapolasta ei ollut isäksi, hänen äitinsä Mathilda Tapola otti pienen, tumman pojan hoitaakseen. Sukunimeksi Martti-pojalle jäi hänen kadonneen äitinsä nimi. Martin olemassaolosta ei paljon puhuttu, ja mummu piti hänet poissa ihmisten silmistä.

Vuosien päästä sama kirkkoherra Vuori, jonka pappilaan Martti oli pienenä jätetty, tapasi pojan metsästä itkemässä. Miksi Martti ei ollut koulussa? Pois lähteneen äitinsä nimeä kantavaa poikaa kiusattiin, eikä opettajillakaan ollut mitään sitä vastaan. Lapset olivat oppineet kotoaan, miten sellaiseen poikaan piti suhtautua. Elettiin 1930-luvun Suomessa, ja asenteet olivat kovat. Kirkkoherra puuttui asiaan, ja vihdoin Martti sai uuden sukunimen, hänestäkin tuli Tapola. Hyviä välejä isään ei silti koskaan syntynyt, ja poika tunsi itsensä orvoksi, varsinkin kun mummukin häpesi häntä.

Marttia piinasi kysymys äidistä, joka oli hänet hylännyt. Missä äiti oli? Millainen hän oli? Onneksi isän veljestä Jaakosta oli tullut pojalle isähahmo, ja hän oli jo varhain ruvennut huolehtimaan pojan elatuksesta.

Vasta aikuisena miehenä, lähes 40-vuotiaana, Martti Tapola löysi äitinsä Kainuusta, Hyrynsalmelta. Tämä oli kookas, komea, tumma nainen, jolla oli pitkät hiukset. Lapsilleen hän ei ollut puhunut mitään Martista. He saivat kuulla velipuolestaan vasta äidin perunkirjoituksessa.

Mathilda-mummu ja Jaakko-setä huolehtivat pojasta. Mummu oli pitokokki, taitava ruuanlaittaja, joka hallitsi myös mustanmakkaran teon. Se oli hämäläinen perinneruoka, jota Tapolassa tehtiin sian suoleen täysjyväruisrouheesta, verestä, sianlihasta ja sipulista. Mustaamakkaraa tiedetään syödyn jo 1500-luvulla Hämeen linnassa, joka päivä.

Elettiin 1950-luvun alkua. Sodasta oli toivuttu, parinkymmenen kilometrin päässä kohisi Tampere kutsuvasti. Sinne lähti myös Martti, hänestä tuli koneasentaja; se oli tulevaisuuden ala, sillä Suomi teollistui. Väkeä virtasi kaupunkeihin, varsinkin Tampereelle, jonne tultiin joka ilmansuunnasta. Sinne siis saapui myös tämä komea, tumma nuorukainen.

Tampereen kutsun oli kuullut myös kankaanpääläinen Kyllikki. Hän oli tullut jo yksitoistavuotiaana kaupunkiin lapsenlikaksi. Neljäntoista ikäisenä hän pääsi Tampereen kauppahalliin siivoamaan ja keittämään kahvia, vähän liian nuorena. Kohta hänestä tuli myyjätär, ja sitten eräänä päivänä Kauppahallin kylmäkoneita tuli huoltamaan komea, tumma asentaja.

Siitä liitosta syntyi Mervi Tapola huhtikuun 14. päivä 1954.

Mervi Tapola syntyi Tampereelle, jossa ei enää ajateltu sotaa vaan tulevaisuutta. Kerrostaloja nousi, tehtaat tupruttivat, työläisten pyörävirrat kulkivat eestaas. Tampere oli mylly, joka tuotti turpiineja, puuvillaa, vetureita, kenkiä, se oli täynnä elämänhaluisia, nälkäisiä ihmisiä. Nuoret, ahnaat leuat jauhoivat leipää, jota paistui pienissä leipomoissa. Kaupunkia kutsuttiinkin rieväkyläksi. Leipomot olivat pieniä perheyrityksiä, sillä Tampere oli paitsi tehtaitten ja työläisten myös yrittäjien kaupunki.

Mutta ihminen ei elä pelkästään leivästä, tarvitaan myös makkaraa. Se on halpaa, hyvää ja täyttävää, sen avulla työmies jaksaa. Mustaamakkaraa teki puoli tusinaa pientä makkaratehdasta, joita oli puutalojen kivijaloissa, vanhoissa pesutuvissa ja verstaissa. Sellaisen makkaratehtaan, Suolaamo-Savustamon, perustivat vuonna 1953 myös Tottijärveltä tulleet veljekset Kalle ja Jaakko Tapola, Martin biologinen isä ja setä.

Molemmat olivat tehneet makkaraa aiemminkin. Veljesten yhteistyö ei kuitenkaan kauan toiminut, he olivat poliittisestikin niin eri linjoilla. Kalle uskoi kommunismiin, Jaakko pikemminkin kokoomukseen. He pyysivät kuitenkin töihin sitä kauppahallin myyjätärtä, jonka kanssa tummakulmainen asentaja Martti oli jo ehtinyt mennä naimisiin. Niinpä Mervin äidistä Kyllikki Tapolasta tuli mustanmakkaran torimyyjä, ja sitä työtä hän jatkoi kuusitoista vuotta.

Nuoripari muutti ensin Koivistonkylään omakotitalon yläkertaan, sieltä Petsamoon. Vuosi ja kymmenen kuukautta Mervin jälkeen syntyi Jarmo ja pian taas muutettiin, nyt Nokiantielle Raholaan. Asunnot olivat samanlaisia: keittiö ja kamari.

Viisikymmenluvulla asuttiin kehnosti: Ainoasta kraanasta lorisi kylmä vesi, vessaan mentiin pihan perälle. Home ja silakkalaatikko haisivat, tupakansavu ja perheriidat tunkivat rappuun. Mutta tämä Raholan talo oli oikea röttelö. Kamiina toimi huonosti, sauna oli remontissa, niin että peseytymässä käytiin yleisessä saunassa. Kivijalassa, puolittain maanpinnan tason alapuolella, asui Jaakko-setä, jolla ei ollut omaa perhettä. Mervin nelihenkinen perhe nukkui ahtaasti kamarissa, oli kylmä, ja kamiinasta lähti tympeä haju.

Merviä pelotti pimeä ja kylmä ulkohuussi. Sinne oli mentävä taskulampun kanssa ja silloin kuuli, kuinka rotat rapistivat pakoon.

Kyllikki Tapola lähti Laukontorille myymään mustaamakkaraa aamupimeällä, sillä uunikuuma makkara saapui torille viideksi, niin että Takon ja Finlaysonin työläiset saivat ostaa paketin mukaansa. Pakkasta saattoi olla yli kolmekymmentä astetta. Silloin hän puki itsensä pyöreäksi, sillä torilla oltiin melkein taivasalla, avoseinäisessä teltassa. Makkaravalmistajat taistelivat markkinaosuuksista, kojut ja teltat seisoivat torilla vierekkäin.

Lapsille oli löydettävä joku tuttu hoitajaksi, välillä oli vaivattava Mathilda-mummuakin. Martti-isä oli töissä, toivottavasti. Se ei ollut aivan varmaa, sillä isä joi. Hän saattoi lähteä maksamaan vuokraa tai sähkölaskua ja kadota vuorokausiksi ryyppäämään ravintoloihin ja pannuhuoneisiin.

Mervi oli arka ja hento tyttö, joka sairasteli paljon. Tulirokon takia hän joutui kulkutautisairaalaankin, jossa häntä käytiin katsomassa lasin takaa. Hän muistaa, kuinka silloin kaikki puhuivat kauheasta verityöstä. Joku oli hyökännyt telttailevien nuorten kimppuun ja tappanut heistä kolme. Neljäs jäi henkiin.

Mervin vanhoissa valokuvissa istutaan talon portailla tai pihakeinussa, kuten sen ajan valokuvissa yleensä, sillä salamalaite oli harvinainen. Valokuvaamossakin käytiin; niissä kuvissa Mervillä on rusetti ja nätisti päällä. Jarmolla on henkselihousut.

Mervi aloitti kansakoulun Raholassa vuonna 1960. Hän menestyi hyvin. Koulussa sai hyvää hernekeittoa ja Ruutu-näkkäriä. Emaliset kulhot kalisivat. Luokkakuvassa tytöillä on letit ja kotona kudotut villatakit, kapeahartiaisilla pojilla otsatukat. Melkein Mervin vieressä seisoo tutunnäköinen lettipää, Lena Meriläinen. Hänestä tulee aikanaan näyttelijä, ja nykyään hänet nähdään Kotikadussa. Luokalla oli 35 lasta, se ei ollut niinä vuosina paljon.

Martti-isä päätti myös ryhtyä yrittäjäksi. Hän perusti oman kylmäkoneliikkeen. Uudet elintarvikesäädökset edellyttivät kylmätiloja, mutta koneita korjattiin vain Helsingissä. Isän ryyppykaverit alkoivat kokoontua firman takahuoneessa, se oli känniläisiä täynnä. Yksi miehistä kävi usein hakemassa Mervin koulusta ja toi hänet takahuoneeseen odottamaan. Isä oli yleensä työkeikalla. Vasta pari vuotta sitten Mervi äkkiä muisti erään toisen tapahtuman yhteydessä, mitä hänelle silloin takahuoneessa oli tehty, monta kertaa. Mieli oli vuosikymmenien ajan torjunut muistikuvat, mutta nyt hän alkoi hillittömästi itkeä.

Koulukuvassa pienellä tytöllä on epävarma ilme, polkkatukka, hame ja valkea pusero.

Perhe muutti Raholasta Härmälään. Isän kylmäkonefirma meni konkurssiin. Äiti myi edelleen makkaraa Laukontorilla ja piti perhettä pystyssä. Isä sai työpaikan Pirve Oy:stä, joka pullotti Coca-Colaa. Pienet limsatehtaat alkoivat kuolla, Pyynikin Helmikin katosi markkinoilta. Kohta isä sai potkut.

Pieni asunto oli kaupungin vuokratalosta, jossa oli puuhella ja kylmä vesi, mutta sentään sisävessa. Yöllä purivat lutikat. Talossa oli levotonta ja kaikilla tuntui olevan jokin ongelma, usein viinan kanssa.

Kun John F. Kennedy ammuttiin Dallasissa ja uutinen kerrottiin radiossa, Mervi istui Härmälässä kamarin kirjoituspöydän ääressä ja piirteli ruutupaperille huoneita, sohvia, tuoleja, kukkia. Hän haaveili isosta kodista ja sisustusarkkitehdin urasta. Ja Beatles soi. Tapolan lapsilla ei tietenkään ollut omia levyjä, ei omaa levysoitintakaan, mutta radiosta kuuli rautalankamusiikkia parikin kertaa viikossa. Jarmo-veli opetteli piirtämään aika hyvin George Harrisonin ja Ringon, voipaperin lävitse.

Mervi oli päässyt oppikouluun, Tampereen yhteislyseoon. Se oli hyvin arvostettu koulu Tampereella. Sisäänpääsykokeissa hän sai toiseksi parhaat pisteet, mistä vanhemmat olivat tietysti mielissään mutta muistuttivat, että rahaa ei olisi ja oppikoulussa oli itse maksettava kirjat ja ruokailu. Mervi hyväksyttiin vapaaoppilaspaikalle, mikä hävetti häntä. Koulussa hän söi omia eväitä.

Se oli ennen peruskoulua, lapset pantiin kahteen kastiin. Pihan kaveripiiristä ei juuri oppikouluun lähdetty, Mervi oli poikkeus.

Oppikoulukaverit tulivat hyvin erilaisista oloista kuin Mervi. Joukossa oli professorien, päätoimittajien ja yritysjohtajien lapsia, mutta Mervi tuli hyvin toimeen uusien kavereittensa kanssa. Koulu meni hyvin, sillä Mervi oli kiltti tyttö, joka luki hyvin läksynsä. Aineen luku luokan edessä tosin jännitti ihan hirveästi.

Mervi muistaa, kuinka luokan paras oppilas hyppäsi yllättäen Näsinneulasta. Kukaan ei tiennyt miksi.

Jarmokin pääsi oppikouluun. Tytöt nauroivat hänen vaatteilleen, ja joku kysyi, eikö heitä hävettänyt, kun ikkunassakin oli niin hirveän rumat verhot. Eikö heillä ollut varaa ostaa parempia? Jarmo vastasi, että ei. Mervi sai serkkujen vanhoja mekkoja, housuja ja puseroita, ja kerran Jaakko-setä puuttui asiaan ja lähti siitä paikasta taksilla ostamaan Merville uusia vaatteita.

Se oli kuusikymmenlukua Tampereella. Helsinki oli kaukana, tie sinne huonokuntoinen ja hidas. Niinpä Tampere oli omillaan, oli oma televisiokin: Tamvisio. Kuusikymmenluku kuohui jossakin, mutta sitä ei Härmälässä huomannut.

Koko perhe seurasi urheilua. Kun Innsbruckin talviolympialaisissa 1964 Veikko Kankkonen hyppäsi pienen mäen kultaa, Tapolat seurasivat kilpailua peukut pystyssä radiosta Kankaanpään mummulassa.

Martti pyrki eroon viinasta, ja se oli pitkä kamppailu. Tapolat olivat niitä alkoholistiperheitä, jotka pitävät tiukasti yhtä. Pahinta ryyppyreissujen aikana oli hirveä huoli: missä isä on?

Isäkin etsi, ajattelee Mervi nyt. ”Hän etsi juuriaan. Äiti antoi anteeksi. Isä oli kultainen, ei koskaan paha eikä väkivaltainen. Hän etsi helpotusta alkoholista. Me tuettiin häntä koko ajan.” ”En muista, että koskaan meillä olisi ollut riitoja. Oltiin aina yhdessä.”

Juuri niinä vuosina Martti sitten löysi äitinsä, ja he ehtivät tavata, ennen kuin äiti kuoli.

Martti yritti kaikkia keinoja, ja 1970-luvulle tullessa alkoi näyttää vihdoin siltä, että raitistuminen onnistuisi. Hän toimi aktiivisesti AA:ssa. Hänkin oli siirtynyt töihin makkara-alalle, nyt Jaakko-sedän yksin omistamaan Suolaamo & Savustamoon.

Jaakon yritys oli vaikeuksissa. Hän pyysi apuun Mervin äitiä Kyllikkiä. Tämä haki lainaa ja pelasti firman, mutta nyt sen nimi oli sitten K. Tapola, ja se K tarkoitti Kyllikkiä.

Koko Suomessa, Tampereella ja Tapolan perheessä elettiin nousukautta: työpaikkoja syntyi, valtio sijoitti Tampereelle laitoksiaan, väkiluku nousi kohisten. Suolaamo-Savustamo K. Tapola ei ehtinyt tuottaa niin paljon kuin oli kysyntää, perheenjäsenten lisäksi oli palkattava kaksi ulkopuolista lihanleikkaajaa. Mustaamakkaraa meni tonni päivässä. Isä raitistui, ja Mervi pääsi lukioon.

Mervi ja Jarmo osallistuivat talkoisiin. He pellittivät ja paistoivat mustaamakkaraa aamulla jo kolmen jälkeen, menivät sitten suoraan kouluun ja jatkoivat koulun jälkeen tehtaalla, usein iltakymmeneen saakka. Joskus kouluun tuli niin kiire, että verta jäi tukkaan tai naamaan, ja kaverit ihmettelivät, mitä oikein oli tapahtunut.

Jarmo lopetti koulun 15-vuotiaana ja jäi tehtaalle. Mervi jatkoi sekä töissä että koulussa. Kohta työtahti alkoi tuntua: Jarmo pyörtyili ja oksensi verta. Vatsahaava.

Mervi jatkoi lukiossa ja tehtaalla, eikä hiljaisen tytön murrosikää juuri huomannut. Perheen huomio oli kiinnittynyt isään.

Martti Tapola ratkesi vielä pari kertaa. Yksi viimeisistä kerroista osui juuri Mervin ylioppilaskirjoitusten alle. Mervi aneli isäänsä kestämään ainakin nyt, kun hän yritti keskittyä kirjoituksiinsa. Mutta se taisi tosiaan olla viimeinen kerta, kun viina sai vallan Martti Tapolasta. Hän ehti viettää lähes kolmekymmentä vuotta raittiina ennen kuolemaansa vuonna 2001.

Kun Mervi oli lukion viimeisellä luokalla, perhe pääsi vihdoin muuttamaan parempaan asuntoon Voionmaankadulle. Se oli jo kolmio, ja siellä oli kylpyammekin; sellaisesta Mervi oli aina haaveillut. Siellä vietettiin Mervin ylioppilasjuhlat.

Mervi kirjoitti 1973, mutta ensimmäisenä vuonna tuli reput ruotsissa ja hän sai lakin vasta 1974. ”Se oli mustaamakkaraa pellittämässä aamukolmelta, ja sitten kirjoituksiin”, muistaa Jarmo.

Ylioppilaskuvassa tuore ylioppilas hymyilee uudessa asunnossa hämmentyneenä ruusujen ja sukulaisten keskellä.

Kun Mervi oli päättänyt koulunsa, hän saattoi paneutua kokonaan Tapolan palvelukseen. Tapolasta tuli osakeyhtiö, ja osakkeita oli vain perheen neljällä jäsenellä. Isästä tuli nyt toimitusjohtaja, äidistä hallituksen puheenjohtaja, Mervistä konttoripäällikkö, mutta kaikki tekivät aluksi kaikkia töitä. Jarmo muistaa, miten oli kerrankin vuorossa 36 tuntia yhteen menoon – ja putosi pyörtyneenä lattialle. Kieleen tuli haava.

Perhe oli aina yhdessä. Myös lomat vietettiin kaikki yhdessä. Asiat alkoivat vihdoinkin olla hyvällä mallilla, ensimmäistä kertaa. Ja silloin lähdettiin pelaamaan uhkapeliä.

Tehdas oli käymässä ahtaaksi. Martti Tapola etsiskeli tonttia uudelle tehtaalle ja löysi sattumoisin Lielahdesta sopivan paikan. Tontti oli suuri, ja se oli suota. Hintakin oli kova. Kyllikki pani vastaan, mutta Martti halusi ottaa riskin.

Parempaa tilaisuutta tuskin tulisi. Uusia marketteja nousi kaupunkiin, ketjut vahvistuivat, ja niiltä oli saatu lupauksia. Osuusliike Voima ottaisi tuoreen mustanmakkaran myyntiin, ja sillä oli myymälöitä koko Tampere täynnä. Tampereen Kesko oli sekin valmis ottamaan tuoreen mustanmakkaran valikoimiinsa. Siihen aikaan päätöksiä pystyttiin tekemään aluetasolla.

Lopulta Kyllikin pää kääntyi.

Uusi tehdas valmistui 1976, Kesko, E-liike ja S-ryhmä levittivät Tapolan Palvaamo Oy:n tuotteita ympäri maan. Liikevaihdosta yli 30 prosenttia oli silloin mustaamakkaraa, ja pian hämäläinen paikallisherkku tunnettiin kautta valtakunnan.

Tapolan mustamakkara oli mitä vahvin brandi, vaikka sellaista sanaa ei silloin tunnettu. Liha muuttui rahaksi. Kasvu oli hurjaa, ja väkeä palkattiin koko ajan lisää. Tehdas laajeni parin vuoden välein, kunnes se oli hehtaarin laajuinen. Henkilöstöä oli enimmillään 230. Oli 26 omaa kuorma-autoa, yksin tuote-esittelijöitäkin oli 60 ympäri maata.

Tapola Oy palkittiin vuoden työllistäjänä sekä vuoden yrittäjänä. Martti Tapolasta tuli talousneuvos. Kyllikille haluttiin myös neuvoksen titteli, mutta hän kieltäytyi siitä. ”Äiti on sellaista Niskavuoren Heta-tyyppiä. Hän nosti suosta koko systeemin”, Mervi sanoo ja tarkoittaa varmasti muutakin kuin Lielahden tontin suota.

Mutta elämä oli pelkkää työtä ja Tapolaa. Mervi ei koskaan joutunut miettimään, mitä tekisi ja kuka oikein on. Harhailuvaihe oli jäänyt pois kokonaan; hän oli perhetyttö, perheyritys Tapolan tyttö.

”Oli minullakin haaveita. Olisin halunnut opiskella, vaikka kieliä tai hoitotyötä. Lapset ja vanhukset on mun sydäntä lähellä”, Mervi sanoo. ’En ollut mikään bilehiiri”, Mervi sanoo. Pari kertaa vuodessa hän kävi kaverien kanssa paikallisessa Cabaret Oscarissa. Ensimmäisen kerran hän oli juonut pullon olutta ehkä 17-vuotiaana, tyttökaverin kanssa. Poikaystävää ei ollut, sillä hänhän oli aina töissä – tai sitten kotona, luki kirjoja ja kävelytti schäferiä. Sekin oli tietysti perheen yhteinen.

Ei niin voinut loputtomiin jatkua. 21-vuotiaana Mervi tapasi vanhan koulukaverinsa Rekan, ja siitä syntyi seurustelusuhde. Suhde katkesi ja alkoi sitten tauon jälkeen uudelleen, entistä vakavampana. 23-vuotiaana Mervi muutti Rekan kanssa aivan Tampereen keskustaan Satamakadun ja Kuninkaankadun kulmaan. Asunto oli ostettu normaalisti lainalla, sillä vielä tässä vaiheessa Tapolan Palvaamosta ei nostettu osinkoja vaan maksettiin vain palkkaa. Avomies opiskeli diplomi-insinööriksi.

Samassa talossa asui näyttelijä Tenho Saurén eli konstaapeli Reinikainen. Hän oli ehkä maan tunnetuin tamperelainen. Niinä vuosina Tampere alkoi tulla tunnetuksi koko maassa, kuva Tampereesta muuttui, syntyi käsitys Tampereen murteesta ja tamperelaishuumorista. Muuallakin ruvettiin sanomaan ”viimesen päälle” ja ”niin maan perusteellisesti”. Tämän Tampere-buumin oheistuote oli Tapolan mustamakkara.

Sen vaiheen albumikuvissa ollaan lomareissuilla. Punaisiksi haalistuneista kuvista erottaa vielä tuttuja paikkoja Rhodokselta, Riminiltä, Venetsiasta,Teneriffalta. Etelässä käytiin kerran vuodessa. Kuvissa skoolataan iloisina ja ruskettuneina terasseilla ja rannoilla. Vuokra-Vespoja, rantakahviloita, bouzouki, narutuoleja, oliiviipuita, aaltoja. Nuoria ja hoikkia ihmisiä, ihot hehkuvat ruskeina, viiksekkäät pojat pulisongeissa, ilman paitaa. Mervi on hyvännäköinen, sälpäkkä bikinityttö.

Yhdessä kuvassa Mervi ja toinen tyttö hulluttelevat hotellihuoneessa. ”Se on mun kämppäkaveri Pirjo, jonka entinen mies sitten puukotti, kun hän oli hakemassa lastaan tarhasta.”

Vuonna 1980 Mervi ihmetteli, miksi villapuku tuntui kiristävän päällä. Hän kuuli olevansa raskaana. Naimisiin mentiin sen ajan tyylille ominaisesti: maistraatissa ruokatunnilla. Hääpäivälliseksi syötiin Tammer-hotellissa lohikeittoa. Muutaman kuukauden kuluttua otetussa kuvassa Mervillä on punainen äitiysmekko ja suuripokaiset silmälasit.

Poika syntyi seuraavana keväänä. Mervi oli nyt äiti – ja innoissaan.

Mervin mies Reka valmistui, ja hänkin siirtyi Tapolalle töihin. Rekasta tuli tekninen johtaja. Nuori perhe muutti väljiin tiloihin, entiseen Makkarakolmion edustusasuntoon. Neliöitä oli 250. Kohta kuvissa keinuu pieni poika uima-allashuoneessa.

Samaan aikaan Kyllikki ja Martti Tapola muuttivat Pyynikin rantaan suureen atrium-taloon, jossa he teettivät täysremontin. Kuvassa näkyy espanjalaistyyppinen, valkea ovikaari, härkä ja matadorin miekka. Espanja alkoi jo vetää heitä puoleensa, sen ilmasto sopi Martin astmalle. Kohta he hankkivat Benalmadenasta Torremolinoksen läheltä kakkosasunnon.

Martin terveys oli mennyttä. Sydän ja astma vaivasivat, eikä Martti päässyt irti toisesta riippuvuudestaan, tupakasta. Hän poltti kolme askia päivässä, kokeili hypnoosit, akupunktiot, sveitsiläiset yksityisklinikat, mutta tupakka voitti. Kuoleman kielissäkin hän imi sytyttämätöntä savuketta.

Kun Mervi täytti 30 vuotta, juhla yhdistettiin vappuun ja vietettiin yhdessä naapureiden kanssa. Leikittiin leikkejä, kuljetettiin tikkuaskia suusta suuhun. Ikäkriisiä hän ei muista kokeneensa. Tapola laajeni ja kasvoi, ja Mervi halusi lisää lapsia.

Tytär syntyi 1986. Mervin perhe muutti uusiin, hulppeisiin tiloihin Teivaalantielle. Lasikaton alla oli kuin ruotsinlaivalla: 692 neliötä, näköalat järvelle, keskellä alakerran olohuonetta kahdeksan hengen poreallas. Ja vielä aivan äsken käytiin ulkovessassa ja peseydyttiin lauantaisin yleisessä saunassa. Pienen tytön haave oli toteutunut, nyt hän sai sisustaa oikeasti.

Seuraavana vuonna syntyi perheen kolmas lapsi, toinen tytär. Se oli vauhdikasta mutta mukavaa aikaa, sillä Mervi tykkäsi leipomisesta, ruuanlaitosta ja lasten kanssa puuhailusta. Kuvia on paljon, niissä on aina lapsia, yleensä joku niistä sylissä. Lasten suuret huoneet täyttyvät leluista, tytöillä on jättiläismäinen Barbie-talo, ja kohta he saavat omat, oikeat, ponit.

Vaikka Mervi viihtyi hyvin kotona, vaati Tapola Oy taas osansa. Lapset pantiin englantilaiseen leikkikouluun, ja Mervi palasi työelämään. Löytyi myös hyvä hoitaja, jonka apuun perhe sai paljon tukeutua.

Nyt painettiin töitä, entistä kovemmin, sillä 1990-luvun lamavuodet alkoivat. Vuosikymmenen alussa oli Tapolalla ollut yli 200 työntekijää, nyt käynnistyivät yt-neuvottelut. ”50–60 henkeä saneerattiin. Lähinnä eläkeputken kautta. Maksettiin erorahoja ja sovittiin osa-aikaeläkkeitä. Olin mukana järjestelemässä niitä.” Ketään ei jouduttu irtisanomaan, mutta siivous- ja kuljetuspalvelut ulkoistettiin. Oltiin kovilla. Isä oli jo niin sairas, että joutui vetäytymään syrjään. Äiti joutui suureen ohitusleikkaukseen, mutta palasi kohta taas töihin. Hän, Jarmo, Mervi ja Reka jatkoivat. Kaikkialla kaatui firmoja, mutta Tapolat uskoivat pärjäävänsä. Niin he tekivätkin, viimeinen laajennus maksoi 72 miljoonaa markkaa.

”Tehtiin yötä päivää töitä. Lasten oli pärjättävä paljon itsekseen.” Lastenhoitajaa tarvittiin illallakin. Onneksi hän saattoi ottaa lapset luokseen yöksi. Mervi nukkui monta kertaa yönsä töissä, Jarmon huoneen sohvalla.

Nelikymmenvuotispäivänä 1994 tunnelmat olivat aivan toiset kuin vuosikymmen aiemmin. Mervi ei jaksanut viettää syntymäpäiviään. Lapset olivat pieniä, kotona kaatuivat tekemättömät työt päälle, veli sairastui. Lasten isän kanssa alkoi olla vaikeuksia. ”Minä väsyin, rupesin sitten itsekin sairastelemaan yhä enemmän”, Mervi sanoo. "Lama vei meiltä kaikilta terveyden. Ja multa ja Jarmolta avioliitot.”

Entinen torimyyjä Kyllikki Tapola pääsi vihdoin 65-vuotiaana eläkkeelle 1998. Talousneuvos Martti Tapola hengitti vaivalloisesti ja jatkoi tupakointia ketjussa. Jarmo oli pitkällä sairauslomalla. Mervillä oli burn out ja masennus. Perheen sairauskertomukset ovat hyvin pitkiä. Ero oli tullut 1997, Mervi lunasti miehensä osuuden asunnosta. Lapset jäivät yhteishuoltoon Mervin luokse.

Nyt oli taisteltava masennusta ja uupumusta vastaan. Sairauslomat seurasivat toisiaan. Työ oli vienyt paljon, mutta se oli ollut myös keskeinen elämänsisältö. Elämässä oli aukko, joka piti täyttää lapsilla ja kotitöillä. Edelleenkään Mervi ei juuri viettänyt vapaa-aikaa kodin ulkopuolella, ja alkoholiakin hän käytti vain harvoin.

Jarmo oli rakennuttanut oman talonsa Mervin talon viereen. Sisarukset jatkoivat tiivistä perheyhteyttä, he olivat aina toistensa tukena, ja Jarmon vaimokin oli ollut Mervin sydänystävä. Perheiden lapset leikkivät keskenään, ja kaikki olivat tietysti koululomien aikaan Tapolassa töissä. ”Pitää opettaa lapset työntekoon”, Mervi sanoo.

Jarmon talo oli vielä sata neliötä Mervin taloa suurempi, kolmikerroksinen. Sadan neliön kelohonkasaunat rakennettiin seinä seinää vasten. Laituri oli yhteinen, millä oli sitten myöhemmin omat seurauksensa.

Vuonna 1999 Jarmo oli kaupungilla tekemässä heinäkauppoja tyttärensä hevosille. Tyttärellä on 13 hevosen ratsutila. Jarmo oli jättänyt Mercedes-Benz 500 S -urheiluautonsa parkkiin mennessään kahville. Kahvilaan saapui mies nimeltään Carl Danhammar, entiseltä nimeltään Jouko Juvonen, Pieksämäeltä. Hän halusi tietää, kuka oli tullut moisella hienolla Mersulla, änkesi pöytään, kertoi olevansa moninkertaisen olympiavoittajan manageri ja ehdotti sponsorisopimusta. Jarmo ei ollut kiinnostunut, se ei sopisi ollenkaan Tapola Oy:n imagoon. Mutta Danhammar sai kuitenkin osoitteen.

Seuraavaksi hän oli Jarmon ovella. Tämä oli toipilaana loukattuaan peukalonsa ja katseli kotona pyjamassa 60-tuumaista televisiotaan. Danhammarin mukana Tapolan linnaan astui jännittyneen oloinen sponsorointikohde. Danhammar jatkoi taivutteluaan. Eikö mentäisi illastamaan ja puhumaan vielä asiasta?

Sillä välin niin ikään sairauslomalle jäänyt Mervi oli uimassa järvellä. Hänellä oli tapana pulahtaa vedessä päivittäin, vielä jäiden tuloon asti. Uinnin jälkeen hän meni uimapuku märkänä, pyyhe harteillaan Jarmon luo kahville, niin kuin heillä oli tapana.

Sisällä oli kaksi outoa miestä ykkösissään. Toisen hän toki tunsi ulkonäöltä. Miehet ilahtuivat Mervin saapumisesta ja pyysivät peremmälle. Mervi istuutui sohvalle, Matti Nykäsen viereen.