Tuohta saadaan koivuista, ja sen käyttö monipuolisena raaka-aineena eri tarkoituksiin näkyy jo kivikautisissa löydöissä. Kaskikulttuuri sai aikaan erityisesti Itä-Suomessa laajoja koivikoita, joista raaka-ainetta saatiin hyvin. Ruotsi-Suomessa jo keskiajalla oli lakisäädöksiä tuohen otto-oikeudesta, sillä se oli arvokasta materiaalia. Hieskoivun tuohi oli vaaleampaa ja rauduskoivun karheampaa, ja eri aikana kesää otettu tuohi oli käyttökelpoista eri asioihin. Tuohi ei lahoa nopeasti, ja se on hyvin vedenpitävää, ja pitää myös lämpöä. Siitä tehtyjä astioita voitiin jopa kuumentaa haaleassa tuhkassa. 1200-luvulta tunnetaan Venäjältä kauniisti tuohelle kirjoitettuja kirjeitäkin.
 
Tuohta ei siis saa ottaa koivuista ilman maanomistajan lupaa, se ei ole koskaan kuulunut jokamiehenoikeuksiin. Tuohi oli aikoinaan jopa todella arvokasta - ja käytämme yhä ilmaisua "olla tuohta", "kääriä tuohta" kun tarkoitamme rahan saamista. Sirkka-Liisa Ranta on kirjoittanut upean ja kattavan kirjan tuohen käytön historiasta (Ikiaikainen tuohi, 2016 Maahenki), ja selittää siinä miten tämä on seurausta siitä että tuohi oli rahanarvoista aikana, jolloin sitä tarvittiin valtavia määriä katemateriaaliksi kattoihin. Ruotsin Kruunu kantoi verona tuohta suuret määrät Savostakin kunnes pärekatot ja pelti yleistyivät. Kattotuohi oli myös tärkeä vientituote Suomen satamista.
Tuohen käytöllä on todella pitkä historia, vaikka esineitä ei olekaan paljoa säilynyt. Loppuun palvellut tuohiesine joko maatui tai se voitiin aina polttaa. Sirkka-Liisa Rannan mukaan jo jäämies Ötzi yli 5000 vuotta sitten kantoi hänkin mukanaan tuohiastioita ja tuohista istuinalustaa. Suomesta on Antreasta löydetty 9200 vuotta vanhoja merkkejä tuohen käytöstä kalastusverkkojen painoina ja kohoina. Kansallismuseon kokoelmissa on tuon maailman vanhimman verkon lisäksi muitakin vanhoja tuohen avulla toimineita verkkoja, kuten tämä Särkisalosta löydetty.

Tuohesta on aikoinaan pystytty tekemään hyvin monenlaisia tarve-esineitä, tunnetuimpia ehkä tuohivirsut kulkemiseen, marjatuokkoset marjojen poimintaan, tuohilippi lähteestä juomiseen ja tuohikontti repuksi selkään. Tuohitöiden tekeminen on todennäköisesti ollut aikoinaan jokaisen perusosaamista, tuohesta on tehty niin monenlaista esinettä. Puukko on ollut tuohen käyttäjän perustyökalu, jolla on jo päässyt pitkälle, ja jokaisen emännänkin vyötäröllä puukko roikkui aina.
Ilman selässä roikkuvaa tuohikonttia keräilijä-metsästäjä esi-isä ei olisi selvinnyt, konteissa kuljetettiin niin saalis kuin eväätkin. Karjatalouden aikana paimenilla oli hyvä olla tuohitorvi, ja kautta aikain mielitiettynsä on voinut kihlata tuohisella sormuksella - olkoonkin että se ei kovin kauan kestä..


Tuohivirsut on hyvä esimerkki äärimmäisen toimivasta tuohesineestä. Ne ovat hyvin lämpimät kengät jopa lumella, tuohen pysyessä hyvin kuivana ja pitäessä jaloista hönkivän lämmön sisällään. Kesällä ne taas ovat hengittävät. Tuohivirsuissa ei tarvitse koskaan käyttää sukkia, ne eivät hierrä samalla tavalla kuin kengät. Kun ne alkavat hajota, niiden kulumat voidaan pitkään paikata sujuttamalla uutta tuohinauhaa hajonneeseen kohtaan. Näitä kenkiä on käytetty 10 vuotta ja ne on täytynyt kerran paikata:



Kansallismuseossa on paljon hienoja tuohiesineitä kuten kuvan säilytysastiat.
j

kuvat Sara Niini