Ensimmäisenä opiskeluvuotena OKL:ssä yksi eniten esillä olleista teemoista oli vuorovaikutus. On helppoa ymmärtää vuorovaikutuksen olevan tärkeää ja opiskella siitä teorian tasolla. Todellisuus ja konkretia tulee kuitenkin esille vasta todellisissa tilanteissa mm. opetusharjoittelussa. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä vuorovaikuttajana, en juuri jännitä uusien ihmisten kanssa toimimista ja aikaisemmat kokemukset lasten kanssa työskentelystä ovat vahvistaneet tätä positiivista minäkuvaa ”kaikkien kanssa pärjäävänä ihmisenä”. Harjoittelu opetti kuitenkin paljon realismia niin itsestäni kuin myös muista ihmisistä.

 

Harjoitteluluokkani oppilaat olivat kuudesluokkalaisia, murrosiän kynnyksellä olevia esiteinejä. Tiedostan ja jopa muistan itse oman murrosikäni ja sen tuomat myllerrykset päässä ja käyttäytymisessä. Siksi pystyn hyvin ymmärtämään monia tilanteita, joihin harjoittelussani törmäsin. En ollut kuitenkaan osannut ottaa huomioon, kuinka paljon joidenkin oppilaiden välinpitämätön asenne ja kunnioituksen puute aiheuttivat pahaa mieltä ja epäonnistumisen tunteita itsessä opettajana. Oppilaiden mahdollisten iän tuomien vaikutusten lisäksi myös korona ja harjoittelun lyhyt kesto toivat lisähaastetta toimivan vuorovaikutuksen muodostumiseen. Enimmäkseen luokan takana kasvomaskit päässä tarkkailevat anonyymit harkkarit jäivät oppilaille varmasti hyvin etäisiksi. Itselläni on huono nimimuisti ja muutaman oppitunnin pitäminen ei riittänyt jokaisen nimen ulkoa opetteluun, oppilaiden persoonasta ja elämästä puhumattakaan. Siksi tasa-arvoinen ja molemminpuolinen vuorovaikutus tai auktoriteettiaseman saavuttaminen oli välillä vaikeaa.

 

Olen pohtinut paljon sitä, minkälainen opettaja haluaisin olla. Ihanteellinen tilanne olisi sellainen, jossa saavuttaisin oppilaideni luottamuksen turvallisena aikuisena, jolle voi tulla puhumaan kaikesta ja jonka luokassa olisi niin turvallinen keskusteluilmapiiri, että jokainen uskaltaisi tuoda omat mielipiteensä esille ja kyseenalaistaa muita rakentavasti. Haluaisin olla ”kaveri”, jonka kanssa voisi heittää läppää ja joka olisi perillä lasten ajankohtaisista asioista. Haluaisin olla myös selkeästi luokan ainoa ”johtaja”, joka asettaa selkeät, jokaisen osapuolen kunnioittamat rajat ja jonka sanaan uskotaan. Näin auki kirjoitettuna huomaan, kuinka utopistiselta tämä kuulostaa.

 

Harjoittelu muistutti vuorovaikutuksen perusperiaatteesta: vuorovaikutukseen tarvitaan aina vähintään kaksi. Siksi omat unelmatilanteet eivät voi toteutua ilman, että jokainen vuorovaikutettava toimii näiden sääntöjen mukaan. Harvoin tällaista tilannetta tulee ja se on hyväksyttävä. Meistä jokainen voi tehdä vain oman parhaansa omalla tontillaan, loppu riippuu vuorovaikutuksen muista osapuolista. Tässäkin on siis hyväksyttävä epätäydellisyys ja otettava vastaan muuttuvat tilanteet uudestaan ja uudestaan.