Kriiseistä puhutaan yleensä silloin, kun ihminen on joutunut elämäntilanteeseen, jossa hänen aiemmat kokemuksensa ja opitut toimintatavat eivät riitä sen ymmärtämiseen ja psyykkiseen hallintaan. Kehityskriisit (esim. murrosikä) ovat luonnolliseen kehitykseen ja kypsymiseen liittyviä siirtymävaiheita. Suurin osa ihmisistä selviytyy näistä vaiheista omin avuin.

Traumaattiset kriisit

Traumaattiset kriisit aiheutuvat äkillisestä, odottamattomasta ja epätavallisen voimakkaasta tapahtumasta, joka tuottaisi kenelle tahansa huomattavaa kärsimystä. Tilanne, johon ihminen ei voi toiminnallaan vaikuttaa, aiheuttaa epävarmuutta sekä ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita. Varsinaisen traumaattisen tapahtuman lisäksi se vaikuttaa siis haavoittavasti ihmisen psyykeen.

Traumatisoivia tapahtumia voivat olla yksittäisten tilanteiden lisäksi myös pitkän ajan kuluessa koetut vaurioittavat kokemukset, kuten esimerkiksi perheväkivalta tai seksuaalinen hyväksikäyttö. Traumaattisen kriisin ensisijaisia uhreja ovat ne, joita tapahtuma koskettaa suoraan. Tukea tarvitsevat myös toissijaiset uhrit, kuten läheiset, ystävät, luokkatoverit, silminnäkijät jne.

Jokainen kriisitilanne on ainutlaatuinen henkilökohtainen kokemus. Kriisin psyykkisissä reaktioissa voidaan kuitenkin erottaa erilaisia vaiheita. Yksittäisten vaiheiden kestossa ja järjestyksessä voi olla vaihtelua riippuen mm. itse tapahtuman luonteesta, sen merkityksestä kriisissä olevalle ja saatavasta sosiaalisesta tuesta. On tärkeää tiedostaa, että kriisireaktiot ovat normaaleja reaktioita ylivoimaisiin tilanteisiin !

Shokkivaihe ”Ei voi olla totta!”

• Kestää hetkestä muutamaan vuorokauteen ja tarkoitus suojata tuskallisessa tilanteessa. Tällöin ihmisen on vaikea käsittää tapahtunutta ja hän voi reagoida tavallisuudesta poikkeavalla tai tilanteeseen sopimattomalla tavalla (tyyni rauha, sekavuus, epätodellinen olo, lamaantuminen, raivo, tms.). Hän ei ehkä jälkeenpäin muista tämän vaiheen tapahtumia, eikä myöskään annettuja ohjeita.
• Välitön tuki: rauhoittava ja turvallisuutta luova ilmapiiri, levollinen läsnäolo, myötäeläminen ja huolenpito, eläytyvä kuunteleminen (pyri olemaan puhumatta omista vastaavista kokemuksistasi tässä vaiheessa) tyhjien sanojen ja liiallisten lupausten välttäminen

Reaktiovaihe ”Mitä tapahtui?”

• Voi olla muutaman viikon tai muutaman kuukauden mittainen. Ihminen alkaa pikku hiljaa ymmärtää tapahtunutta. Hän tarvitsee useimmiten aktiivista apua vaikka ei sitä itse osaa useinkaan pyytää. Saatu tuki auttaa tapahtumien jäsentämisessä ja itsessä tapahtuvien reaktioiden ymmärtämisessä. Vaiheelle ovat tyypillisiä voimakkaat tunnereaktiot, erilaiset ruumiilliset oireet, ruokahaluttomuus ja univaikeudet.

Käsittelyvaihe ”Miten tästä selviää?”

• Tapahtumaa ja siihen liittyviä tunteita, ajatuksia ja merkityksiä aletaan käydä läpi. Suru alkaa saada tilaa, psyykkiset ja fyysiset oireet alkavat väistyä. Kestää muutamista kuukausista vuoteen. Kriisireaktio voi myös lukkiutua ja muuttua posttraumaattiseksi stressihäiriöksi, jolloin ammattiauttajan tuki on tarpeen.

Uudelleen suuntautumisen vaihe ”Elämä voittaa….”

• Kriisistä on päästy yli; ihminen kykenee käsittelemään tapahtunutta ilman, että se rajoittaa elämää. ”Haava” arpeutuu. Oma itseluottamus, usko elämään ja toisiin alkaa palautua. Parhaassa tapauksessa ihminen voi olla vahvempi ja valmistautuneempi kokemaan jatkossa vastoinkäymisiä.

Kriisi lisää tarvetta läheisyyteen ja yhdessä asioiden jakamiseen. Myös lapsille on annettava avoimesti ja rehellisesti tietoa kriisitapahtumista ja niistä aiheutuvista tavallisista reaktioista. Lapsen persoonallisuus, ikä ja kehitystaso, aikaisemmat kokemukset, muiden mahdollisten riskitekijöiden samanaikaisuus, saatavilla oleva tuki jne. vaikuttavat siihen, miten hän tapahtumiin reagoi.

Aikuisen on hyvä huomioida lapsen tarve käydä tapahtunutta läpi. Siinä on kuitenkin edettävä lapsen ehdoilla. Puhumisen sijaan lapsen voi olla helpompi aluksi työstää kokemuksiaan toimimalla, leikkimällä, piirtämällä tai vaikkapa kirjoittamalla. Aikuinen voi kertoa omia ajatuksiaan tapahtuneesta tunteita peittelemättä, silti turvallisena, empaattisena aikuisena pysyen. On myös hyvä muistaa, että lapsen surutyön jänneväli on usein pidempi ja vaihtelevampi kuin aikuisella.

Kriisiin liittyvien tunteiden ja ajatusten käsittely on tärkeää, mutta samalla on tuettava palautumista normaaliin työskentelyyn ja arjen turvallisuutta tuottaviin rutiineihin.

Posttraumaattinen stressireaktio (PTSD)

Traumaattisten tapahtumien jälkiseurauksena kehittyvä PTSD:n oireet ovat normaaleja tapahtuman jälkeisinä viikkoina. Häiriö on kyseessä vasta, kun stressireaktiot ovat jatkuneet yli kuukauden. Diagnostiset kriteerit (tautiluokitukset ICD-10, Stakes 1995) ovat seuraavat:

Henkilö on kokenut epätavallisen, huomattavaa kärsimystä tuottavan tapahtuman esim.

• vakava uhka henkeä tai fyysistä koskemattomuutta kohtaan
• lapsiin, puolisoon, vanhempiin tai muihin sukulaisiin, ystäviin kohdistunut uhka
• onnettomuuden tai väkivallanteon seurauksena vakava loukkaantuminen
• kuolleen henkilön näkeminen

Trauman uudelleen kokeminen vähintään yhdellä seuraavista tavoista

• mieleen tunkeutuvat muistot (kuvat, ajatukset, havainnot, pienten lasten kohdalla toistavat leikit)
• toistuvat tapahtumaan liittyvät painajaiset
• tapahtuman kokonaisvaltainen uudelleenkokeminen (mm. aistiharhat)
• voimakas levottomuus tapahtumaa symboloivien tai sitä muistuttavien asioiden kanssa

Jatkuva traumaan liittyvien ärsykkeiden välttäminen tai tunneherkkyyden turtuminen (jota ei ole esiintynyt ennen traumaa), josta osoituksena vähintään kolme seuraavista:

• tapahtumaan liittyvien ajatusten tai tuntemusten välttäminen
• traumasta muistuttavien toimintojen tai tilanteiden välttäminen
• kyvyttömyys palauttaa mieleen traumaan liittyviä tärkeitä tekijöitä
• merkittävästi vähentynyt kiinnostus tärkeitä toimintoja kohtaan (pienillä lapsilla esim. jo opitun kehitysvaiheeseen liittyvän taidon menettäminen)
• tunneilmaisun rajoittuneisuus
• tunne kaventuneista tai puutteellisista tulevaisuuden mahdollisuuksista

Itsepintaisia vireystilan oireita (eivät olleet todettavissa ennen traumaa), joista osoituksena vähintään kaksi seuraavista:

• univaikeudet (nukahtamis- ja heräämisongelmat)
• ärtyisyys ja vihanpuuskat
• keskittymisvaikeudet
• liiallinen varuillaanolo
• liiallinen pelokkuus
• herkistyneet ruumiilliset reaktiot traumaattista tapahtumaa muistuttavissa tilanteissa