Puro ja Kaarna nukkuivat pitkän tovin lämpimässä majassa. Lopulta Puro kuitenkin havahtui. Nuotio oli pikku hiljaa hiipunut ja majaan oli taas alkanut tulla viileämpi. Sitä palelsi. Se päätti hiukan verrytellä siipiään ja jäseniään, katsahtaa majan ulkopuolelle, vieläkö lunta tupruttaisi pilvistä. Ei enää!

Ulkona kimalsi ihanan vitivalkoinen, paksu hanki. Talven kalpea aurinko oli työntänyt pilvipeiton tieltään ja sai nyt hangen sädehtimään, kuin se olisi ollut miljoonien pienten jääkristallien peittämä. Puro ponkaisi siivilleen ja syöksähti korkealle kuusten latvojen yläpuolelle. Se viuhtoi vimmatusti kultaisilla siivillään ja näki korkealta alhaalla siintävän valkean maan. Siellähän juurakkokotikin oli, pehmeänä kohoumana lumipeitteen alla. Todellisuudessa se ei niin kaukana ollut ollutkaan, he olivat vain myrskynsydämessä kulkeneet väärään suuntaan. Puro tunsi olonsa kevyeksi ja pyörähdellessään ilmassa piruetteja ja kuperkeikkoja.

Vaan aikansa leikittyään Puro tunsi, kuinka uusi tunne alkoi hiipiä sen sydämeen kuin pilvi olisi taas liukunut auringon eteen. Se tunsi itsensä yksinäiseksi siellä ylhäällä. Sille tuli ikävä Kaarnaa. ”Mitä, jos Kaarna nyt on herännyt ja huolestuu, kun ei näe minua?” Puro tuskaili. ”Hän voi pelästyä ja tulla surulliseksi.” Ja yksinäisyyden tunne sen kuijn voimistui ja kuin tuon tunteen tuomana, alkoi Puro kuulla korvissaan viheltävää laulua: ”yyy! Yyy!”

Kun se käännähti katsomaan, näki se kuinka ilmojen halki liiteli pitkä ja hoikka, siniseen lentoasuun pukeutunut olento. Sillä oli lyhyen untuvaisena pään ympärillä sojottava sininen tukkapehko ja se liisi taitavasti ja kapeana kuin käärme kuusten latvojen lomitse. Mennessään se lauloi melkein vihellykseksi muuttuvaa lauluaan: ”yyy!” Olennon kasvot eivät olleet ilkeät eivätkä uhkaavat vaan ennemminkin mietteliäät, yksinäiset. ”Ehkä hänkin kaipaa ystävää ja etsii tätä.” Puro mietti, mutta päätti että oli viisainta vähin äänin leijailla takaisin maan kamaralle ja tarkistaa olisiko Kaarna jo herännyt. Sillä yksinäisyyden tunnekin helpottaisi. Ja se astui kuusisaliin, painoi kimaltelevat kultakiharoiden ympäröimät kasvonsa aivan lähelle Kaarnan samettikarvaisia poskia ja katseli sitä. Kaarna avasi silmäsä ja sen silmät olivat heti ilahtuneet, kun se näki rakkaan ystävänsä. ”Puro! Minä nukuin niin makeasti!” se venytteli käsivarsiaan ja töppöjalkojaan ja rapsutteli turkkiaan raukeana. ”Mukava, kun heräsit. Lumisade on lakannut kokonaan! Pääsemme kotiin! Minä jo näin suunnan!” Puro huikkaili kuin helisevä tiuku ja auttoi kaarnan käpälistä pystyyn.

Yhdessä ne lähtivät kulkemaan kotia kohti.