Ystävykset hörppivät uudet kulholliset makeaa ja rauhoittavaa hunajamaitoa ja pohtivat, mitä olivat nähneet. ”Minä arvelen, että se oli haltija.” Puro huokaisi. He olivat Vuorenvaltiaan juhlissa kuulleet erään iäkkään tietäjän kertomuksia viisaista haltijoista, jotka toisinaan vaelsivat ihmeen kauniina ja loistavina halki metsän. Olento, joka kuutamossa oli seissyt oli ollut piirteiltään hienostuneempi ja upeampi kuin mikään toinen olento, jonka he olisisvat nähneet. Se oli hehkunut taikaloistettaan ja laulanut noin suloisesti… Äkkiä Kaarna haukotteli vallan makeasti ja haukotus tarttui toki myös Puroon. Ne päättivät käpertyä vierekkäin Kaarnan sammalvuoteeseen ja nukkua siellä sikeästi aamun asti. Niin pian kuin ne asettuivat upottavan samettiselle sammaleelle, ne nukahtivat.

Aamulla auringonsäteet kutittelivat niitä hereille Kaarnan kamarin ikkunakolosen takaa. Valvottuaan yösydännä, ne olivat nyt nukkuneet pitkälle aamupäivään. Ulkona kimmelsi kirpeän pakkasaamun kuura, joka oli huurresokerillaan kuorruttanut jokaisen korren ja kuivahtaneen lehden. Sinne tänne oli satanut hienoinen huntu uutta, kevyttä lunta. Ystävykset riensivät pihamaalle tutkimaan olisiko haltijan vierailusta jäänyt jotain johtolankoja niiden löydettäväksi. Puro lensi edeltä iloisesti singahtaen kuin pieni kultainen nuoli ja perässä tassutteli pehmein käpälin Kaarna vielä silmiään hieroskellen ja tuon tuostaa haukotellen.

Ne alkoivat tutkia pihaa. ”Jäljet!” Kaarna henkäisi innoissaan päästyään juuri sille kohtaa, jossa haltija oli seissyt. Mutta vain kaksi siroa painaumaa siinä oli: jäljet eivät tulleet mistään, eivätkä jatkaneet matkaa mihinkään, aivan kuin olento olisi, no, haihtunut ilmaan. Puro tutki hyvin tarkkaan lumista maata ja keräsi sieltä täältä kultalankana kimaltavia hiussuortuvia ja haltijan smaragdikaavun taskuista pölähtänyttä kultapölyä. ”Aivan varmasti, aivan varmasti tässä on ollut haltija yöllä!” se toisteli innoissaan toistaen ”aivan varmastiaan” aina kun huomasi uuden kimaltavan suortuvan lumella.

Yhtäkkiä tuuli kantoi niiden korviin kuin hienoimpien tiukujen sointina kirkasta ääntää: ”Ii-ii-ii!” ”Mitä tuo on?” ne tokaisivat toinen toiselleen yhteen ääneen katsahtaen toisiinsa. Niitä jännitti yhä, vaikka pakkaspäivä ei enää ollut yhtään aavemainen tai pelottava, kuten kuutamoyö oli ollut. Jännitys kutitti vatsaa ja sai ne kuin yhteisestä, äänettömästä sopimuksesta aloittamaan hiipivän etenemisen äänen suuntaan. Hiljaa ja varovasti ne astuivat syvemmälle ja syvemmälle metsään. Pikku hiljaa valo niiden ympärillä taas väheni, sillä metsässä kasvoi korkeita ja tuuheita kuusia, joiden oksat siivilöivät auringon valon yläpuolelleen ja päästivät vain harvat säteet luikahtamaan oksistonsa läpi maan pinnalle. Päättäväisesti ja selät suorina Puro ja Kaarna astelivat eteenpäin varmoina siitä, että niiden tulisi saavuttaa tuon ihmeellisen kauniin laulun laulaja. Paikasta, jossa kuusen alaoksat muodostivat, kuin suuren salin hehkui kultaista hohtoa ja laulu oli kasvanut kaikkialle Kaarnan ja Puron ympärille. ”Ii-ii-ii!”

Ystävykset astuivat kuusen oksaverhon taa suureen saliin ja siellä he näkivät sen! Hohtavan keltaisena loistavan haltijan. Tämä haltija oli kohottanut toisen kimaltelevan kultakankaan verhoaman kätensä suoraan ylös taivasta kohti ja toinen käsi osoitti suoraan maahan. Näytti kuin senkin siroista sormenpäistä olisi suihkunnut kultaisia säteitä suoraan ylös taivaaseen ja alas maahan. Lempeillä, pitkien kultaisten silmäripsiuensä reunustamilla tuikkivilla silmillään se katseli Kaarnaa ja Puroa ja ne huomasivat omien käsivarsiensa nousevan juuri samaan tapaan kuin tuolla ihanalla haltijalla. Ne tunsivat kuinkan haltijan kirkas laulu sai niiden sydämeen asettumaan syvän selkeyden tunteen. Kaarna sulki silmänsä ja tunsi elävästi olevansa juuri Kaarna, ei kukaan muu. Samoin Puro tunsi usein villinä laukkaavaan sydämensä rauhoittuvaan tasaiseen sykkeeseen ja se tunsi selvästi olevansa juuri Puro, ei kukaan muu.

Haltija katseli niitä aikansa laulaen, kunnes sekin alkoi niiden silmien edessä haihtua ja kadota näkyvistä kuin harso hienointa kangasta olisi vedetty hiljalleen pois näyttämöltä. Kun haltija oli kokonaan kadonnut Kaarna ja Puro räpyttivät silmiään kuin miellyttävästä lumouksesta vapautuneina.