Tarkastellaan kaksoisraon läpi varjostimelle kulkevien elektronien muodostamaa interferenssikuviota. Elektroneja kertyy eniten niihin kohtiin, joissa raoista tulleet aallot vahvistavat toisiaan. Tällöin aaltojen on oltava samassa vaiheessa, eli matkaeron tulee olla kokonainen määrä aallonpituuksia, [[$k\lambda$]], missä [[$k=0,1,2,\ldots$]] Matkaero puolestaan on [[$d\sin\theta,$]] missä [[$d$]] on rakojen etäisyys toisistaan ja [[$\theta$]] on kulma, jossa maksimi sijaitsee. Hilayhtälö on täsmälleen sama kuin valolle: [[$k\lambda=d\sin\theta$]].

Hilayhtälön mukaan maksimit syntyvät kulmiin.

[[$ \qquad\begin{align} \sin \theta &=\dfrac{k\lambda}{d}\\ \theta_k&=\arcsin\dfrac{k\lambda}{d}\end{align}$]]

Kulmat ovat sitä pienempiä, mitä pienempi aallonpituus on. Erittäin pienillä aallonpituuksilla maksimeja ei erota toisistaan, eikä interferenssikuviota havaita. de Broglien kaavan mukaan aallonpituus on sitä suurempi, mitä kevyemmästä hiukkasesta on kyse ja mitä hitaammin se liikkuu. Kaksoisrakokokeen onnistumisen kannalta elektronit eivät kuitenkaan voi liikkua miten hitaasti tahansa. Elektroneilla on varaus, joten ne ovat alttiita sähkömagneettisille vuorovaikutuksille, eivätkä kulje suoraan kohti rakoa. Tämä tekee kokeen käytännön järjestelystä vaikeaa: elektronit on ammuttava riittävän suurella nopeudella, mutta tällöin interferenssikuvio pienenee ja sen havaitseminen on haasteellisempaa. Kokeen onnistui toteuttamaan ensimmäisen kerran saksalainen Claus Jönsson v. 1961.

Toistaiseksi interferenssikuvio on onnistuttu havaitsemaan kaksoisrakokokeessa elektronien lisäksi esim. protoneilla ja joillakin molekyyleillä. Massiivisin molekyyli, jolla tässä on onnistuttu, on eräs orgaaninen yhdiste. Molekyylin massa on n. 10 000 -kertainen protonin massaan nähden. Näin ollen de Broglien hypoteesin voidaan katsoa osoitetun todeksi myös atomia selvästi suuremmille hiukkasille.