Kuten jo aikaisemmin totesin, opettaja-oppilassuhde oppilaiden kanssa jäi itselleni tässä ensimmäisessä opetusharjoittelussa vielä hyvin etäiseksi. Koska oppilaisiin ei ehtinyt kunnolla tutustua, oli heidän hyvinvointiaan myös vaikea seurata. Oli vaikea arvioida oppilaiden käytöstä, kun ei oppinut tunnistamaan mikä oli normaalia ja mikä ei. Koska koulussa vietetty aika on vain pieni osa lapsen arjesta, suuri vaikutus lasten hyvinvointiin tulee kotona tapahtuvista asioista. Koska lapsen perhesuhteet ja kotiolot vaikuttavat niin paljon myös koulun arkeen, on opettajan osattava ottaa työssään myös nämä huomioon. Siksi on tärkeää, että kodin ja koulun välinen yhteistyö toimii. Näitä asioita ei kuitenkaan ensimmäisessä opetusharjoittelussa ehditty vielä käsitellä.

 

Olin töissä pienessä kyläkoulussa ohjaajana ja opettajan sijaisena vuoden ennen kuin pääsin yliopistoon opiskelemaan. Tämä työkokemus opetti minulle paljon. Vuoden aikana oppilaisiin ja heidän perheisiinsä ehti tutustua hyvin. Pienessä koulussa oppilaita ja opettajia oli myös vähemmän kuin Norssissa. Työ mahdollisti erilaisen mahdollisuuden huomata asioita oppilaiden hyvinvoinnissa verrattuna lyhyeen opetusharjoitteluun. Yksi tärkeimmistä paikoista puhua muiden kollegoiden kanssa oppilaista ja heidän hyvin-/pahoinvoinnistaan oli opettajanhuone. Oppilaiden lisäksi opehuoneessa sai purkaa omia iloja ja surujaan ja saada vertaistukea muilta. Tämä oli tärkeää myös omalle hyvinvoinnille. Jäin miettimään, onko Norssissa/muissa isoissa kouluissa edes olemassa enää varsinaisia opehuoneita (tai ehditäänkö niissä käydä päivän aikana) ja onko tämä kulttuuri muuttumassa? Onneksi meillä oli hyvä ja tiivis harkkaporukka ja heidän kanssaan oli helppoa vaihtaa ajatuksia. Saada ja tarjota vertaistukea ja ymmärrystä.