Joulusta oli jo aikaa. Joulukuusi oli kannettu pihamaalle ja sen havut hakattu portaiden eteen jalkojen pyyhkimistä varten. Rungosta Kaarna oli pienellä kirveellä hakannut polttopuuta uunin pesään ja iloisesti räiskyen se olikin palanut tuoden juurakkokotiin mukavaa lämpöä. Lunta oli paljon ja he olivat leikkineet siinä vaikka ja kuinka, kaivaen käytäviä, muovaillen lumesta huonekaluja ja hahmoja… niin, oli kuin heillä olisi vallan toinen lumesta tehty koti varsinaisen kotinsa vieressä! Ja eläintarha vaikka minkälaisia lumieläimiä. Hevosen harjaksi ja häntäjouhiksi oli Puro pistellyt tuulenpuuskan repäisemiä koivunrisuja ja pieni lumirotta oli saanut hännäkseen vanhan nyörin. Lumileikkien keskellä oli lumikinokseen koverrettu luola. Luolasta ne olivat aivan erityisen ylpeitä. Se oli kuin iglu, johon saattoi ryömiä istuskelemaan ja ottaa termoskannussa hieman kuumaa kaakaota, jota siemailla. Ennen narskuvan kylmiä pakkasöitä ne olivat valelleet lumiluolan seiniä ja kattoa kevyesti vedellä saadakseen sen vallan jäätymään jäähyhmäisen yön aikana. Luolasta oli tullut vankka ja hyvä.

Ja juuri nyt oli valkenemassa taas uusi pakkaskirpeä talvipäivä! Kaarna astui ulos juurakkokodista ja veti keuhkot täyteen raikasta ja hyisevän kylmää ilmaa. Se venytteli käpäliään kohti vaaleanpunaisena valkenevaa taivasta. Koko tienoo oli valkoisten pehmeiden hankien peittämä, hiljainen ja raukea. Puro hipaisi sitä kevyesti pyrähtäessään sen ohi oviaukosta ja kiljaisi ilkamoiden: ”Hippa! Ota kiinni!” Se vuoroin lentää lehahti kultasiivillään ja vuoroin pöllytti lunta alhaalla hangen pinnalla, kun Kaarna singahti sen perään nauraen. ”Et saa lentää, se ei ole reilua!” se huikkasi Puron perään ja kuuliaisesti tämä laskeutui maan pinnalle, jolloin Kaarna tavoitti sen ja ne molemmat kaatuivat nauraen pehmeän lumen syliin.

Ne katselivat yläpuolellaan aukeavaa, huikaisevan korkeaa taivasta. ”Mennään luolalle!” Puro ehdotti ja siinä samassa ne ryntäsivät pystyyn ja kirmasivat luolalle. Mutta luolassapa oli jo joku!

”En garde! Seis siihen paikkaan!” tuo joku komensi kovaan ääneen seisten selkä suorana, toinen jalka hieman toisen eteen ojennettuna ja kädessä terävä jääpuikkomiekka, jolla hän tähtäsi heitä uhkaavasti. Hän oli suurin piirtein saman kokoinen kuin Puro ja Kaarnakin olivat, eli ihmislasta huomattavasti pienempi, ehkäpä puolensäären korkuinen kiivas hahmo. Hänen ihonsa hohti hopeaisen kalpeana, hiukset olivat kuin pakkasyössä huurtuneen kaislan tupsu ja vaatteet huurteesta kudotut. Kulmat olivat kurtistuneet huolestuneesti, silmät kapeat viirut ja jäästä sinervät huulet puristuneet tiukaksi viivaksi. Silmissä tuikki kuitenkin tinkimätön rohkeus ja taistelunhalu, pakoon tuo otus ei pötkisi vaikka mikä olisi, sen näki jokainen.

”Ei askeltakaan tai saatte tuta miekkani piston!” hän kihisi hampaidensa välistä hurjistunutta kihinää.

Puro ja Kaarna nostivat käpälänsä kohti taivasta antautumisen merkiksi ja pysähtyivät niille sijoilleen. ”Rauhoitu toki pakkaspoika, emme me sinua uhkaa lainkaan”, Kaarna koetti rauhoittaa hurjimusta. ” Emme lainkaan!” vahvisti Puro ja puisti siroa päätään niin että kultainen kiharapilvi kimalsi nousevan auringon valossa. ”Kuka sinä oikein olet?” hän jatkoi ”tiedätkös, että olet tainnut ryömiä meidän luolaamme nukkumaan ja taisimme juuri sinut herättää, eikös?”

”Vai vielä pakkaspoika!?” puuskahti tulokas ja katsoi heitä hämmästyneenä. ”Minähän olen tyttö! Kuninkaantytär, jos tarkkoja ollaan. Isäni on suuri jääkuningas, oikea pakkasukko ja talven tuoja! Minun nimeni on Kristalli.” Ja leppyneenä Kristalli laski jääpuikkomiekkaansa ja hymyili veikeästi. ”Ja siinä olette oikeassa, että toden totta nukuin luolassanne. Havahduin lähestymiseenne ja – niin, tiedättehän että hyökkäys on paras puolustus. Eihän koskaan voi tietää lähestyykö ystävä vai vihollinen.”

”Me olemme ystäviä kaikille, jotka ovat ystäviä meille” tokaisi Kaarna toverillisen sovittelevalla äänellä ja laski huojentuneena käpälänsä. ”Missä isäsi on? Kuinka et nukkunut isäsi talossa vaan täällä meidän lumiluolassamme?”

”Isälläni on upea jääkartano kaukana pohjoisessa. Sen seinät on muurattu ikijäästä, lattia routamaata ja revontulet sitä valaisevat. Mutta kaukana se lie nyt, sillä minä poloinen pakkasenpurema olen eksyksissä” nyyhkäisi Kristalli surullisena. Tunteet vaikutti valtaavan sen tuon tuosta voimakkaina aaltoina ja vaihtuvan niin tiuhaan, ettei verkkainen Kaarna ollut pysyä perässäkään. Puro tuijotti Kristalli-kuninkaantytärtä ihastuksissaan. ”Me autamme sinua.” Puro lupasi huokaisten ihailusta ja Kaarnakin nyökytti hitaasti karvaista päätään.