Tässä Prope-tekstissä reflektoin kokemuksiani ja oivalluksiani OH4 päättöharjoittelun osalta. On ensinnäkin uskomaton tunne, että olen nyt tässä kirjoittamassa Propea mahdollisesti viimeistä kertaa. Uskomattomuus syntyy lähinnä siitä, että 5 vuotta on kulunu niin nopealla tavalla ettei sitä ole oikein ehtinyt tajuta. On kuitenkin upeaa huomata, miten paljon enemmän sanottavaa ja reflektoitavaa minulla on tähän seuraavaan Prope-tekstiin antaa verrattuna ensimmäisen vuoden ensimmäiseen harjoitteluun ja silloin kirjoitettuun tekstiin.

Reflektoin kokemuksiani erityisesti kolmen eri ydinosaamisalueen pohjalta. Nämä ovat 1. Eettinen osaaminen, 2. Tieteellinen osaaminen ja 3. Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen.

Eettinen osaaminen

Päättöharjoitteluni alkoi niin, että sain ensimmäisessä ohjaajatapaamisessa kuulla, että luokan oma opettaja on ollut sairaslomalla jo hetken ja on poissa töistä vielä jonkin aikaa. Luokan opettajan ja harjoitteluohjaajan virkaa toimitti siis sijainen. Muistan olleeni harmissani, koska tiedostan itsekin sijaisuuksia paljon tehneenä millainen rooli sijaisella usein ryhmässä on. Ensimmäisten observointi-tuntien jälkeen kysyin opettajalta luokan toimintakulttuurista ja ymmärsin, ettei sijaisella ole antaa minulle juurikaan tietoa siitä, miten luokan rutiinit toimivat ja miten on totuttu tekemään. Muistan miettineeni paljon sitä, miten epäeettistä oppilaille on se, että he ensin joutuvat luopumaan omasta opettajastaan ja ottamaan luokkaansa sijaisen, ja tämän lisäksi ottamaan vastaan myös monesti vaihtuvia harjoittelijoita. Oppilaiden käytöksestä huomasi selvästi tämän vaihtuvuuden vaikuttavan käytökseen negatiivisesti. Vahvojen toimintakulttuurien ja rutiinien merkitys luokan toiminnassa on korostunut tärkeydellään entisestään. Oman luokkani kanssa toivon muistavani pitää tärkeänä sitä, että esim. työrauhan tai ryhmäytymisen haasteisiin puututtaisiin heti. On toisarvoista yrittää edetä opetussuunnitelman sisältöasioissa hampaat irvessä eteenpäin, jos ilmapiiri luokan sisällä on turvaton ja estää oppimisen. 

Arvot liittyvät opettajan eettiseen osaamiseen suurilta osin. Näin toteaa myös Moilanen (2005) kuitenkin kritisoiden koulukohtaisten opetussuunnitelmien rakentamista löyhästi arvopohjaisuuteen nojaten niin, että teksti sisältää paljon komeita sanoja, mutta konkreettiset tekotavat jäävät epäselviksi. Ymmärrän Moilasen kritiikin ja mielestäni pelkästään tekstin tasolle jäänyt arvokeskustelu on keskeneräinen. Opetussuunnitelma on tärkeä ohjenuora ja ankkuri muuten hyvin autonomisessa opettajan työssä. Autonomia vastuuttaa kuitenkin jokaista opettajaa tarkastelemaan omia arvojaan aika ajoin ja kirkastamaan sitä, mikä on omassa työssä tärkeintä - mitkä ovat itselleen tärkeimmät arvot. Itse olen löytänyt tästä arvopohdinnasta tärkeän työkalun niihin tilanteisiin, kun joudut tekemään nopeita päätöksiä ja valintoja erilaisissa kouluarjen tilanteissa. Kaikkiin tilanteisiin ei pysty ottamaan kantaa tai selvittämään ainakaan samaan aikaan ja silloin on tärkeintä osata laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Tätä tärkeysjärjestykseen asettamista tukee tietenkin myös työyhteisön yhteinen arvoperusta ja toimintatavat. 

Tieteellinen osaaminen 

Tieteellinen osaaminen näyttäytyi harjoittelussani monin tavoin. Positiivisella tavalla ja onnistumisten kautta ymmärsin tiedostavani ja osaavani toteuttaa jo monia kasvatuksellisia ja ryhmänhallinnallisia asioita, jotka pystyn perustelemaan tieteellisellä tiedolla. Voi siis todeta, että viiden vuoden aikana opitut asiat ovat menneet perille monilta osin. Opettajuuttani vahvasti ohjaava elementti on nojautuminen tieteeseen. Erityisesti työelämän pyörteisiin ja urautumiseen ajautuessa koen niin tärkeäksi muistaa vaalia myös omaa jatkuvan oppimisen ideologiaa. Toivon tulevalta työyhteisöltäni panostusta opettajien jatkokouluttamiseen. 

Tynjälä (2004) jakaa opettajan asiantuntijuuden kolmeen eri komponenttiin: 1. Teoreettinen tieto, 2. Käytännöllinen ja kokemuksellinen tieto sekä 3. Itsesäätelytieto. Tynjälä (2004) jatkaa, että teoreettinen tieto voidaan ajatella jakautuvan toisaalta substanssitietoon eli opetettavaan aineeseen liittyvään tietoon ja toisaalta kasvatustieteelliseen tietoon. Harjoitteluluokkani oli 6. luokka ja huomasin, miten suureen rooliin substanssitiedon osaaminen nousee näin ylemmillä luokilla. Tämä korostaa mielestäni myös suuresti sitä, miten eri asia on olla opettajana alimmilla luokilla (1.-2.-luokat) verrattuna ylimpiin luokkiin (5.-6.-luokat). Jotta opettaja voi toteuttaa asiantuntijuuttaan ja olla auktoriteettina oppilaille, täytyy hänen osoittaa osaamistaan. Opetin harjoittelussani matematiikkaa aiheena mittayksikön muunnokset ja huomasin, että olisin tarvinnut paljon enemmän substanssiosaamista voidakseni toteuttaa pedagogisesti perusteltua ja eriyttävää opetusta. Juuri tämä substanssiosaamisen puute on omassa opettajuudessani eniten huolettava asia vaikka tiedostankin, että osaaminen karttuu tekemällä eikä työhön lähtiessä tarvitse olla näiltäkään osin vielä “valmis”. 

Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen 

Koulun rooli yhteiskunnallisena toimijana on kiistaton. Ruhanen (2023) pohtii pro gradu-tutkielmassaan kolmea koulun institutionaalisuutta luonnehtivaa elementtiä: pakollisuus, valikointivelvollisuus ja joukkomuotoisuus. Hän avaa näitä kolmea elementtiä seuraavasti: pakollisuus näyttäytyy suomalaisessa koulujärjestelmässä oppivelvollisuutena ja yleisin tapa tämän suorittamisessa on tulla kouluun, valikointivelvollisuus pakottaa opettajaa ja koulua asettamaan oppilaita paremmuusjärjestykseen ja joukkomuotoisuus pakottaa tarkastelemaan oppilaita joukkona vähentäen näin mahdollisuutta ottaa täydellisesti huomioon jokaisen oppilaan yksilölliset tarpeet. Ruhanen (2023) toteaa, että nämä kolme yhteiskunnallista elementtiä asettaa rajat opettajan toiminnalle ja koulun kehittymiselle. 

Tunnistan nämä elementit ja erityisesti törmäyskurssille joudun joukkomuotoisuuden elementin kanssa. Tämä on mielestäni erityisesti sellainen elementti, joka estää opettajaa toimimasta aina parhaalla mahdollisella tavalla ja se on raastavaa. Integraatiosta ja inkluusiosta on puhuttu viimeaikoina paljon. Oma mielipiteeni taitaa noudattaa valta-asemassa olevaa ajatusta siitä, että inkluusio/integraatio on hyvä asia, mutta se vaatii toteutuakseen resursseja, joita ei tällä hetkellä ole riittävästi. Siksi olen erityisesti itse tässä opettajuuden alkutaipaleeni alussa joutunut usein sellaiseen tilanteeseen, jossa koen etten pysty joukkomuotoisuuden takia antamaan kenellekään mitään, kun yritän antaa kaikille kaikkea. Tiedostan tämän olevan myös suurilta osin pelkkä kuvitelma, mutta uskon joutuvani painimaan tämän ilmiön kanssa mahdollisesti koko opettajaurani ajan. 

Koulun yhteiskunnallisuutta kuvaa myös Ruhasen (2023) pro gradu tutkielmassaan mainitsema pointti siitä, että koulu on meille kaikille niin tuttu instituutio, että se ajaa antamaan voimakkaita kannanottoja koulun kehittämisestä vähäisin kokonaistiedoin. Myös tähän olen törmännyt erityisesti keskustellessani koulusta ja koulutuksesta muiden kuin alan opiskelijoiden tai ammattilaisten kanssa. Näissä tilanteissa huomaan usein, miten tunnelatautunut aihe koulu ja koulutus ovat. 

Lähteet: 

Ruhanen, A. 2023. Pyytämättä ja yllättäen. Opettajan koettu valta opetustyön arjessa. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto.

Tynjälä, P. 2004. Asiantuntijuus ja työkulttuurit opettajan ammatissa. Kasvatus 35,(2), 174 - 190.

Moilanen, P. 2005. Opettaja kasvattajana. Johdatusta opettajan ammatin eettisiin kysymyksiin. Opetusmoniste. OKL. Jyväskylän yliopisto.