Kasvatustieteen perusopintojen kursseilla pedagogista osaamista käsitelleet luennot ovat opettaneet paljon, mutta paljon opetti myös ensimmäinen opetusharjoittelu. Moni asia kuulostaa luennoilla teorian tasolla selkeältä ja hienolta, mutta todellisuus toi eteen paljon lisää ulottuvuuksia ja odottamattomia tilanteita. Parasta harjoittelussa oli, että se lisäsi itsevarmuuttani hyvänä pedagogina. Nautin puhumisesta luokan edessä ja koen olevani siinä hyvä.

 

Hyvä pedagogi on kuitenkin paljon muutakin kuin hyvä puhuja. Luokan edessä paasaavasta opettajasta ja ”hauki on kala”-tyyppisestä asioiden ulkoa opettelusta pyritään pääsemään eroon ja tuomaan tilalle enemmän opiskelua oppilaan näkökulmasta. Ilmiö ja ongelmalähtöinen oppiminen on muotisana, eikä suotta. Erityisesti POMM-opintojen historian ja yhteiskuntaopin opintojaksolla käsittelimme näitä teemoja (erityinen lähestymiskulma oli tutkiva oppiminen). Lopussa teimme myös itse valitsemastamme aiheesta tutkivan oppimisen projektin. Hyödynsin tätä projektia opetusharjoittelussani, kun pidin omalle 6 luokalleni historian tunnin. Aiheena oli Mikael Agricola ja Suomen kirjakielen synty. Tutkiva oppiminen toteutui tunnilla siten, että oppilaat pääsivät ensin tutkimaan tekstiä, joka havainnollisti aikaa ennen kirjakielen syntyä (ja sitä miltä tuntuu, kun ei osaa lukea). Tämän jälkeen he pääsivät tulkitsemaan Agricolan kehittämää kieltä (ABC-kiriasta), sen kirjoitusasua ja käytöstä poistuneita vanhoja sanoja.

 

Tunti onnistui hyvin ja lisäsi halua hyödyntää tutkivaa oppimista ja ilmiölähtöisyyttä myös jatkossa. Olen kuitenkin huomannut, että perinteiset opiskelutavat (kappaleen lukeminen, muistiinpanot ja lopuksi muutama kotitehtävä vihkoon kirjoitettuna) ovat pinttyneet tiukasti kiinni omaan päähän. Syynä tähän on varmasti omat kokemukset opiskelusta peruskoulussa ennen opetussuunnitelman uudistusta ja ilmiölähtöisen oppimisen ankkuroitumista osaksi koulujen arkea. On vaikeaa luottaa, että erilaiset tutkivan oppimisen projektit joissa oppilaat lähestyvät tutkittavaa ilmiötä perinteistä poiketen, voisivat yksin riittää opettamaan aiheen riittävän laajasti. Myös oppiaineiden sisällöt ovat usein niin laajoja ja oppituntien määrät vähäisiä, että tiukan aikataulun takia saattaa tuntua ”varmemmalta” pitäytyä perinteisessä lukemisessa ja edetä oppikirjan kappaleiden mukaan järjestyksessä. Koska ilmiö- ja ongelmalähtöinen oppiminen on itselle vielä aika vierasta, vie näiden oppituntien valmistelu usein enemmän aikaa kuin ”perinteisten” oppituntien. Uskon kuitenkin, että opintojen edetessä myös näiden teemojen kanssa toimiminen muuttuu helpommaksi ja tutummaksi. Uskon myös siihen, että ilmiölähtöinen- ja tutkiva oppiminen ovat niitä kaivattuja uudistuksia nykyaikaiseen opiskeluun ja sisältävät enemmän plussia kuin miinuksia.