Tehtävä oppimisympäristöajattelusta 24.10.-tapaamiseen


Lue artikkeli ja mieti, miten oppimisympäristöajattelu muuttaa opetuksen suunnittelua. Miten sitä olisi mielekästä soveltaa?

Jalkanen, J., Järvenoja, M. & Litola, K. (2012). Muuttuva maailma, erilaisia oppijoita – millainen oppimisympäristö? T. Murtorinne & M. Mäki-Paavola (Toim.), Tämä toimii!. 67–80. Helsinki: Äidinkielen opettajain liitto. Lue täältä:

https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/41519/jalkanenjarvenojalitolafinal.pdf?sequence=1

Kommentoi ajatuksiasi tehtävänannon alle.

Kommentit

Jalkasen, Jäervenoja ja Litolan (2012) artikkeli oli kiinnostava ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. Artikkelissa kritisoitiin, että oppituntien oppimisympäristö on useimmiten liian erilainen, kuin se ympäristö, jossa oppijat viettävät vapaa-aikaa. Opetukseen on siis tämän ajattelumallin mukaan tuotava enemmän oppilaille tuttuja elementtejä, kuten verkkoympäristön (mm. sosiaalinen media) mahdollisuuksia. Myös oppilaiden olemassa oleva tieto pitäisi tunnistaa ja tunnustaa paremmin. Oppilaat ovat lisäksi erilaisia. Näin ollen samanlainen oppimistapa ei sovi kaikille vaan oppimisympäristöjen on tuettava erilaisia oppijoita tarjoten monipuolisten harjoitteiden kautta erilaisia virikkeitä. Joku ei ehkä pysty suullisesti osoittamaan taitojaan kovinkaan hyvin, mutta tekstin tuottaminen kirjoittamalla voi olla huomattavasti helpompaa, ja päinvastoin.

Edellä ehdotettuja asioita pitää siis ehdottomasti tuoda opetukseen entistä vahvemmin. Opetuskokonaisuus on rakennettava nuoria kiinnostavista, heidän tärkeiksi kokemista elementeistä, kuitenkaan unohtamatta myöskään niitä nuorille vieraampia, ei niin kivoja tekstilajeja. Tarkoitan tällä sitä, että emme voi stilisoida oppimisympäristöä olemaan vain ja ainoastaan hauska. On tärkeää tutustuttaa oppilaat jossain määrin myös esimerkiksi kuivakkaan, vaikeasti ymmärrettävään ja "pyöreään" asiatekstiin, koska aikuisten maailman erilaisten asiakirjojen tekstit ovat suurimmalta osin juuri sellaisia. Emme voi myöskään unohtaa perinteistä kirjallisuutta, vaikka kaunokirjallisten romaanien lukeminen ei olekaan nuorten mielestä kovin trendikästä. Huomattavasti hauskempaa on pelata tietokonepelejä, katsoa elokuvia tai lukea lyhyitä verkkokeskusteluja.

Nyky-yhteiskunnan tekstiviidakossa vaaditaan multimodaalisia taitoja ja näin ollen kaikenlaisten tekstilajien tunnistaminen on ensiarvoisen tärkeää. Äidinkielen opetusta on viime vuosina kritisoitu siitä(kin), että opetuksesta pyritään tekemään nykypäivänä vain ja ainoastaan helppoa ja mukavaa. Ala- ja yläkoulujen äidinkielenopetuksesta myös kokeet ovat pääosin poistuneet. Yhteiskunnan vaatiessa oppilailtaan yhä kehittyneempiä valmiuksia, oppilaiden taso vaikuttaa vain laskevan vuosi vuodelta. Äidinkielen oppiaineen yleinen arvostus on myös laskenut samaa tahtia.

Oltiin asiasta ja niihin vaikuttaneista syistä sitten mitä mieltä tahansa, niin olen ehdottomasti Jalkasen, Järvenojan ja Litolan kanssa yhtä mieltä siitä, että opetuksen merkityksellisyys on tärkeä asia. Toiminnan merkityksellisyydellä tarkoitetaan yksinkertaisesti sellaista toimintaa, jonka oppija tavoitteidensa ja elämäntilanteensa kannalta tuntee relevantiksi. Relevantti ja tärkeäksi koettu tieto on huomattavasti helpompaa ottaa vastaan ja omaksua. Näin ollen emme saa missään tapauksessa unohtaa oppilaslähtöisyyttä opetuksessa ja opetuksen sekä oppimisympäristön suunnittelussa.
(muokattu)
Koen hyväksi ideaksi, että oppilaat itse olisivat mukana rakentamassa oppimisympäristöjään. Näin oppilaat todennäköisesti olisivat motivoituneempia ja sitoutuneempia työskentelemään projekteissa. Eri oppimisympäristöjen käyttö saattaa auttaa oppilasta löytämään itselleen parhaan tavan opiskella. Myös ajatus uuden tiedon rakentamisesta jo opitun tiedon päälle on järkevä.

Toisaalta en ehkä täysin ymmärrä, miksi koulussa pitäisi tutustua samoihin medioihin ja teksteihin, mitä oppilaat vapaa-ajalla kuluttavat. Artikkelissa mainittiin, että oppilaiden vapaa-ajan tekstit ja mediat sekä toimiminen niiden parissa ovat eriytyneet kauaksi koulussa tapahtuvasta toiminnasta. Tämä on johtanut äidinkielen oppiaineessa sisältöjen pirstaloitumiseen. Jos blogien lukeminen, Instagram ja Youtube vievät nuoren kotona viettämästä ajasta jo muutenkin suuren osan, ei näihin mielestäni ole kaikista hedelmällisintä tarttua enää koulussa. Olen Hennan kanssa samoilla linjoilla, että erilaisiin tekstityyppeihin tutustuminen on tärkeää, sillä nuorten on kohdattava ne ennemmin tai myöhemmin tulevaisuudessa. Aina kaikki asiat eivät voi myöskään tuntua merkityksellisiltä juuri siinä hetkessä. Vaikuttamaan pyrkivien tekstien lukeminen tai ansioluettelon laatiminen eivät tuntuneet itsestäni kovin merkityksellisiltä yläkoulussa, mutta olen hyötynyt niistä paljon elämäni aikana.

Mielestäni kultainen keskitie olisi oppimisympäristöajattelunkin soveltamisessa paras vaihtoehto. Aina välillä oppilaat voivat käsitellä haluamaansa aihetta haluamallaan tavalla, esimerkiksi kirjoitelmia, mainoksia ja ryhmätöitä tehdessä. Opetussuunnitelmassa on kuitenkin määrätty aiheet, joita joka luokka-asteella on käsiteltävä. Myös aika on usein rajallinen, joten välillä ei ehkä käytännössä ole mahdollista, että oppija valitsee itse hänelle sopivimmat työkalut ja opiskelun muodot. Opetuksen suunnittelu voi myös olla haastavaa, jos kaikki oppilaat tekevät eri asioita eri tavalla. Opettajan täytyy olla mukautuva ja omaksua esimerkiksi useita eri sovelluksia, joilla oppilaat työstävät projektejaan. Toisaalta oppilaiden on tällöin myös otettava vastuuta omasta työskentelystään entistä enemmän, kun opettaja ei tiedäkään aiheesta ehkä paljoakaan.
Oppilaille tuttujen tekstimaailmojen tutkiminen koulussa on mielestäni hedelmällistä juuri siksi, että niitä tekstejä he elämässään kohtaavat ja käsittelevät. Sosiaalinen media on nykyisin läsnä vahvasti myös aikuisten elämässä ja somekäyttäytymisen tunnistamista voidaan täten pitää tärkeänä taitona. Sosiaaliseen mediaan liittyy nimittäin paljon piilotettua tietoa, jota on hyvä avata nuorille. Videobloggaajan suosittelemat tuotteet eivät ole välttämättä oikeasti edes hänen itsensä mielestä hyviä, vaan hän on saanut rahaa "mielipiteensä" kertomisesta. Some vaikuttaa yksittäisten osallistujien kulutuskäyttäytymiseen ja poikkeuksetta myös minäkuvaan.
Koululla on tärkeä merkitys lasten ja nuorten identiteetin rakentajana, joten on hyvä tarkastella myös niitä vapaa-ajan rakentajia, jotka esiintyvät somessa. Instagram-mallit eivät näytä joka päivä samalta kuin kuvissaan. Kuvanottohetkellä malli on vääntäytynyt epäinhimilliseen asentoon ja hänet on meikattu niin vahvasti, että ilman meikkiä hän näyttää eri henkilöltä. Koulun on tärkeää auttaa nuoria tarkastelemaan kriittisesti somen tuomia mielikuvia. Nämä tiedot ja taidot on helppo yhdistää argumentaation ja retoriikan opetukseen, joilla on myös merkitystä yhteiskunnallisen osallisuuden kannalta.

On kuitenkin totta, että koulu ei voi olla oppilaille mukavuuden ja mielihyvän tyyssija. Koulun on omalta osaltaan valmistettava nuoria maailmaan eikä oikeassa elämässäkään kaikki ole aina kivaa. Elämässä on joskus pakko tehdä asioita, joista ei tykkää. Jo pelkästään se on mielestäni hyvä perustelu sille, miksi kaikki koulun aktiviteetit eivät aina voi eivätkä saa olla hauskoja. Tärkein pointti lienee kuitenkin se, että aikuisten kohtaamat tekstimaailmat eivät ole pelkästään multimodaalisia vlogeja ja blogeja. Aikuisen tulee kyetä täyttämään virallisia hakemuksia, ymmärtää sopimusehtoja ja tuottaa raportointia omasta työstään. Nykyihminen tarvitsee hyvin paljon erilaisia tekstinymmärtämisen ja -tuottamisen taitoja, joiden oppipaikan ennen tositilannetta tulisi olla koulu.

Ehkäpä oppimisympäristöajattelun tulisi laajentua nuorten vapaa-aikaan niin, että osa tarkastelusta jätettäisiin koulun ulkopuolelle. Perinteiset kotitehtävät voitaisiin korvata pohdintatehtävillä, joita voi muokata sen mukaan, mikä juuri tätä oppilasta kiinnostaa. Samalla voitaisiin eriyttää oppilaita heidän tietojen ja taitojen mukaan. Opetus voisi olla mielekkäämpää ja motivoivampaa, jos oppilaat saisivat pedagogisesti tarkastella jotain heitä itseään inspiroivaa. Oppimisympäristön laajentaminen olisi linjassa myös opetussuunnitelmien kanssa. Toisaalta, meneekö oman kiinnostuksen kohteen tutkimisesta motivaatio, jos kyseessä on läksy?

Artikkelista jää edelleen ilmaan kuitenkin kysymys, kuinka opettaa löytämään omat oppimisen strategiat. Kävin peruskoulua yhdeksän vuotta, lukiota kolme vuotta ja löysin oman tapani oppia yliopistossa. Ainakin itse suhtaudun skeptisesti siihen, että esimerkiksi yläasteikäinen kykenisi löytämään itse itsellensä sopivat työskentelytavat. Kenellä on vastuu siitä, että niitä ylipäätään kokeillaan? Kuinka sitä valvotaan? Oppijoita tulisi rohkaista erilaisiin toimintatapoihin, mutta miten yhden 45 minuutin aikana voidaan antaa usean oppilaan työskennellä eri tavalla?
Ensireaktioni artikkeliin oli: "onhan tästä jo jauhettu ties miten kauan", mutta toisaalta juuri siksi se sai pohtimaan, miksi tällaista oppimisympäristöajattelua on niin vaikea siirtää käytäntöön? Kaipaisivatko niin työelämässä olevat opettajat kuin opettajaopiskelijatkin vielä enemmän tukea oman ajatusmaailmansa uudistamiseen sekä konkreettisia esimerkkejä siitä, kuinka oppilaiden omaa tekstimaailmaa saataisiin kytkettyä paremmin oppiaineiden sisältöihin? Tuntuuko pala liian suurelta purtavaksi, jolloin uuden kokeileminen kammoksuttaa ja vanhat tutut tavat vetävät puoleensa? Vaivannäköähän oppilaslähtöinen opetus vaatii huomattavasti enemmän kuin samojen materiaalien ja monisteiden kierrättäminen vuodesta toiseen, ja uuden kokeilemista voi estää motivaation puute tai epäonnistumisen pelko.

Aina omia oppituntejani suunnitelessani tunnen vähän väliä riittämättömyyttä, kun yritän tehdä opetuksesta mielekästä ja elämän kannalta hyödyllistä, osallistavaa, yhteisöllistä, oppilaslähtöistä, eriytettyä mutta kuitenkin samoihin tavoitteisiin pyrkivää, tunteet huomioon ottavaa, integroitua tai edes kolmasosaa edellämainituista. Artikkeli tarjoaa tähän kokeilemisen arvoisen ratkaisun: liikkeelle voisikin lähteä oppimisympäristöajattelusta, sillä siihen voi pikkuhiljaa kytkeä näitä kaikkia. Kun ensin vilkaisee opetussuunnitelman tavoitteita ja kehittää sisältöjen käsittelemiseen tavan, joka kytkeytyy oppilaiden omaan elämään, se voikin kuin itsestään tarjota mahdollisuuden osallisuuteen, työskentelyyn yksin ja yhdessä, yksilön huomioon ottavaan, mielekkääseen toimintatapaan sekä eriyttämiseen, kuten artikkelissa kuvatussa blogitehtävässä.

Jos pyritään kaventamaan kuilua koulussa ja arjessa käytettävien tekstien välillä, ei ainoastaan riitä, että opettaja selvittää sen, millaisia tekstejä oppilaat arjessaan kohtaavat, lukevat, jakavat, muokkaavat ja kirjoittavat. Jos opetuksessa haluaa hyödyntää näitä resursseja, on opettajan myös itse tutustuttava näihin tekstimaailmoihin ja sovelluksiin, jotta niitä voitaisiin hyödyntää tavoitteellisesti ja tarkoituksemukaisesti. Tämä on tehtävä aina jokaisen ikäluokan kanssa, ja ehkä samankin ikäluokan kohdalla useamman kerran, sillä tekstimaailmat uudistuvat niin vinhaa vauhtia. Uskon kuitenkin, että se kannattaa ja antaa uusia ideoita opetukseen.

Esimerkiksi somen hyödyntämiseen liittyen kuitenkin mietityttää se, mistä esimerkiksi Helsingin sanomissa vähän aikaa sitten puhuttiin: kun oppilaat viihtyvät arjessaan vain lyhyiden kirjoitettujen (ja usein puhekielisten) tekstien parissa, jo yhden sivun mittainen yleiskielinen teksti alkaa tuntua ylitsepääsemättömältä puhumattakaan kokonaisesta romaanista. Jalkasen, Järvenojan ja Litolan artikkelissa taas mainittiin se, ettei ns. "vanhoista" tekstilajeista olla luovuttu samalla kun uusia sisällytetään opetukseen jatkuvasti, mutta eivätkö kaikki ne tekstilajit, joita tässä maailmassa vielä käytetään, ole yhä relevantteja myös opetuksessa? Kirjeitä ei juuri enää lähetellä, mutta sähköposti on edelleen tärkeä viestintäväylä sekä opinnoissa että työelämässä. Kykenemättömyys lukea pidempiä asiatekstejä vaikeuttaa jatko-opintoihin pääsyä ja niistä valmistumista nyt ja tulevaisuudessa. Oppimisympäristöajattelu siis vaatii opettajalta myös tasapainon löytämistä siinä, missä suhteessa käytetään oppilaille tuttua tekstimaailmaa ja niitä tekstejä, joita he eivät ehkä vielä tarvitse, mutta tulevat todennäköisesti tarvitsemaan. Ihanteellinen tilanne olisi tietysti se, jos uudet tekstilajit voisi ottaa haltuun rakentamalla tuttujen tekstilajien ympärille. Miten kielen piirteet ja argumentointitavat luovat luotettavuutta tieteellisen tutkimuksen pohjalta kirjoitettuun artikkeliin, kun sitä verrataan vaikkapa samasta aiheesta kertovaan blogitekstiin?

Opetuksen suunnittelussa oppimisympäristöajattelu vaatii varsinkin alussa varmasti paljon miettimistä, pähkäilyä ja laatikon seinien venyttämistä kaikin voimin, mutta voisin kuvitella, että se myös helpottuu nopeasti. Opetuksen suunnittelussa täytyy myös katsoa yhä pidemmälle, sillä eihän jonkun asian oppiminen koulun ulkopuolellakaan yleensä tapahdu yhden 45 minuuttisen aikana.
Artikkelissa koulun tekstiympäristö ja nuorten vapaa-ajan tekstiympäristö nähdään toisistaan varsin erillisinä. Lisäksi suomen oppiaineen laajat sisällöt koetaan osin pirstaleisiksi. Muun muassa näistä syistä oppija voi tuntea kielenoppimisen itselleen merkityksettömäksi tai irralliseksi kouluympäristössä. Olisi tärkeää, että opettaja olisi jossain määrin perillä siitä, millaisissa ympäristöissä oppijat kieltä kohtaavat, mutta ennen kaikkea olisi tärkeää saada oppijat itsensä tietoisiksi siitä, missä ja miten he voivat kieltä oppia. Myös aiemman tiedon hyödyntäminen ja oppimisen niveltyminen ovat olennaisia tekijöitä merkityksellisen oppimisympäristön luomisessa, jottei vain siirrytä kurssilta toiselle ja käydä sisältöjä läpi opettajan ennalta suunnittelemassa järjestyksessä.
Harjoittelun aikana olen törmännyt siihen, että nuoret eivät koe lukevansa mitään, vaikka he lukevat uutisia tai muita juttuja netistä, koska lyhyet puhelimen näytöltä luettavat tekstit eivät olleet heidän mielestään "oikeaa lukemista". Artikkelissa esitelty mediakarttatehtävä tuntuisi tässäkin esimerkkitapauksessa hyvältä kielen oppimisen tiedostamisen ja suunnittelun apuvälineeltä sekä opettajalle että oppilaalle. Jos oppilaat eivät arvosta omia vapaa-ajan "puuhastelujaan" eivätkä koe osaavansa mitään ennestään, on hankala lähteä laajentamaan tietoja aiemmin opitun pohjalta.
Opettajan on tunteja suunnitellessaan ja tehtäväsovelluksissaan otettava huomioon ainakin se, että luokkahuone ei ole ainoa ympäristö, jossa oppimista tapahtuu, vaan siellä pitäisi pystyä herättelemään oppilaita tunnistamaan muuna aikana tapahtuvaa oppimista ja pyrittävä innostamaan tai sitouttamaan oppilaita toimimaan kielen parissa muutenkin kuin väkisin oppitunnilla, jotta laajat sisällöt voidaan ottaa haltuun osittain vapaa-ajalla eikä luokkahuoneessa sekuntiviisarin tahdissa paniikissa paahtaen. On varattava aikaa muun muassa oppijoiden omien kielikäsitysten ja osaamisen pohtimiseen. Oppijoihin tutustuminen ei varmasti haittaa, kun pyritään auttamaan oppilaita löytämään affordanssejaan.
Jäin useiden aiempien kommentoijien tapaan pohtimaan eri tekstilajien ja -ympäristöjen tarpeellisuutta opetuksessa - lähinnä siis sitä, missä suhteessa opetuksen tulisi sisältää oppilaille mielekkäitä ja tuttuja tekstimaailmoja vrs. usein tylsiksi miellettyjä mutta silti tarpeellisia asiatekstejä. Ymmärrän omankin kokemukseni pohjalta, mikä merkitys opiskelumotivaatioon on sillä, että käsiteltävät tekstilajit ja oppimisympäristöt ovat oppilaalle itselleen tuttuja ja mielekkäitä. Muistan, kuinka erään vieraan kielen opinnoissani harrastettiin samantyyppistä blogikirjoittelua, jota artikkelissa kuvailtiin. Kirjoitusten aiheet olivat vapaavalintaisia ja valikoituivat siksi luonnollisesti omien intressien mukaan. Blogikirjoitusta sai täydentää haluamillaan multimodaalisilla elementeillä. Nautin blogitekstien koostamisesta huomattavasti enemmän kuin tehtävistä, joissa tarkasteltiin tieteellisiä artikkeleita tai tuotettiin asiatekstejä, ja väitän myös oppineeni ensin mainituista enemmän kuin jälkimmäisistä, mikä perustui osittain sille, millaiset teksti- ja oppimisympäristöt olivat minulle siihen aikaan eniten relevantteja. Olen kuitenkin sitä mieltä, että molemmilla oli paikkansa, eikä tylsempienkään tehtävien kanssa hääräily mennyt hukkaan.

Uskon, että oppilaiden vapaa-ajalla käyttämien tekstimaailmojen hyödyntäminen opetuksessa tarjoaa paljon etuja. Opetuksen mielekkyyden lisäksi se on hyvä keino yhdistää eri oppimisympäristöjä, formaalia ja informaalia. Kuten artikkelissakin todettiin, tämä tukee oppilaan oppimisprosessia. Tällaisen median hyödyntäminen opetuksessa on mielestäni helpompaa kuin sellaisen, johon oppilaat törmäävät harvemmin, ja yksi isoimmista haasteista onkin, miten käsitellä niitä tylsiä asiatekstejä ymv. oppilaiden kanssa niin, että oppilaat kokisivat ne, jos eivät mielekkäinä, niin edes jokseenkin merkityksellisinä. Yksi tärkeä asia, mihin opettajan tulee valmistautua, on varmasti se, että hän osaa perustella oppilaille, miksi eri tekstilajeja ja -maailmoja tarkastellaan. Kannatan (edellä kommentoineiden tapaan) sitä, että opetuksessa tähdättäisiin ensisijaisesti tavoitteiden saavuttamiseen. Näihin tavoitteisiin voidaan sitten yrittää pyrkiä mahdollisimman hedelmällisin ja mukavin keinoin, mutta ei niin, että mukavuus on opetuksen pääprioriteetti.
Artikkeli oli tosi mielenkiintoinen ja vaikka asia ei tosiaan ole meille mitenkään täysin uusi, se herätti monenlaisia ajatuksia.

Olen samaa mieltä siinä, että oppilaille pitää tarjota myös hankalampia ja muodollisempia tekstejä kuin mihin he arjessaan törmäävät, jotta oppimista tapahtuu. Mutta jos tavoitteena on oppia esimerkiksi sanastoa tai kielen rakenteita, minusta vaikkapa blogin lukeminen on ihan mainio vaihtoehto. En haluaisi myöskään kategorisesti sulkea esimerkiksi ”somea” pois asiatekstimaailmasta, sillä onhan somessa tarjolla tekstejä laidasta laitaan: ei some ole vain Kardashieneiden takapuolia ja emojeja. Se on myös asiakeskustelua ja yhteiskunnallisesti tärkeitä ilmiöitä.

Artikkelin mukaan oppilaiden oma ja koulun tekstimaailma ovat eriytyneet toisistaan paljon, ja on
tietysti mahdollista, että oppilaat eivät välttämättä lue somen yhteiskunnallisesti tärkeitä artikkeleita. Voisiko some kuitenkin olla sellainen kanava, jonka kautta voisi päästä käsiksi vakavampiin tai ”vaikeampiinkin” aiheisiin? Jos kanava ja seurattava taho olisi vain hyvin valittu? Niin paljon kuin esimerkiksi iltapäivälehtiä usein parjataankin, niin heillä on ainakin hallussa se, kuinka jostain hankalastakin ilmiöstä saadaan houkuttelevampi ja luettavampi. Katsokaa vaikka heidän lukijamääriään: eivät ne koostu pelkistä himolukijoista.

Muistan, kun itse valmistauduin ranskan ylioppilaskirjoituksiin ja luin yhden kesän aikana läjeittäin ranskankielisiä naistenlehtiä, sillä ne olivat tuohon aikaan lähes ainoa ranskankielinen tekstimateriaali, jota kotikaupunkini lähikirjastossa oli tarjolla (internet oli tuohon aikaan vielä luksushyödyke). Harmikseni yo-kirjoituksissa ei ollut yhtään esseevaihtoehtoa, jossa olisin päässyt pätemään ripisivärisanastollani – mutta oppiminen ei myöskään tuntunut ikävältä tai mitenkään hankalalta. Ja tietenkin naistenlehtien maailma opetti minulle myös paljon sellaista ”yleistason” tekstiä, josta oli oikeasti hyötyä ylioppilaskirjoituksissa ja elämässä myöhemminkin.

Luokkahuoneen ulkopuolella tapahtuvaa oppimista pitäisi kyllä oikeasti lisätä. Olen itse huomannut, kuinka oppilaita motivoi monesti asiat, joita he itse saavat bongata esimerkiksi ympäristöstään. Se, että jokin asia on kivaa, ei tee siitä automaattisesti kevyttä höpönhöpöä. Omalla harjoittelutunnillani annoin oppilaille tehtäväksi bongailla ja kuvata erilaisia moduksia kotimatkaltaan. Tehtävä onnistui tosi hyvin ja luullakseni oppilaat vieläpä ymmärsivät, mistä moduksissa on kyse. Myöskään tehtävän hauskuus ei pitäisi olla mikään peikko. Itse muistan parhaiten yläkoulun tunneilta Kalevalan innoittaman Kullervo-näytelmämme, jonka avulla tarina jäi hyvin mieleen sekä toisen draamateoksen, jossa esitimme biologian tunnilla yhteyttämistä. Ei yhtään höpöhöpöä, vaan ihan silkkaa asiaa – mutta erittäin hauskasti opittuna.

Artikkelissa käsiteltiin myös yksilöllistä oppimista ja tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että jollekin muulle mainitsemani yläkoulun draama-aktiviteetit saattoivat olla yhtä tuskaa. Eli se mikä sopii minulle, ei sovi aina kaikille muille. On kuitenkin hyvä, että opetuksessa on vaihtelua, sillä silloin kaikenlaiset oppijat pääsevät kokemaan oppimisen iloa. Tuo s2-blogiesimerkki oli hyvä ja vahvistaa myös omia havaintojani. Jo pelkästään kulttuuriset seikat voivat vaikuttaa siihen, millä tavoin oppija viestii vaikkapa suullisesti tai kirjallisesti. Kaikenlaisille oppijoille on hyvä antaa mahdollisuus ainakin joskus.
Artikkelissa kirjoitettiin, että oppitunneilla oppimisympäristö on usein erilainen, kuin oppilaiden vapaa-ajan ympäristö. En usko että on mahdollista tai edes mielekästä muuttaa koko oppimisympäristöä vapaa-ajan kaltaiseksi, mistä Sallakin kirjoitti jo aiemmin. Silti on mielestäni tärkeää, että paljon oppimisympäristöstä voisi olla sellaista, mikä on oppijoiden omassa elämässä relevanttia. Sanomattakin on selvää, että jos oppilaat opiskelevat esimerkiksi tekstilajeja, joita lukevat vapaa-ajallakin, motivaatio opiskeluun kasvaa huomattavasti. Motivaatio taas tietysti edistää aktiivisuutta ja oppimista.

Opetuksessa on myös otettava huomioon se, että oppijat ovat yksilöitä. Kaikki eivät opi samalla tavalla. Yksi tapa voi toimia toiselle ja toiselle ei. Siksi opetusta on tärkeä räätälöidä kulloisenkin opetettavan ryhmän mukaan. Koska ryhmässäkin on tietysti erilaisia oppijoita, on tärkeää myös vaihdella opetuksen toteutustapoja.
Artikkeli oli hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Mielestäni toiminnan merkityksellisyys on hyvin tärkeää aina kun suunnitellaan esimerkiksi sitä, miten jotain opetettavaa asiaa lähestytään. Opetettavien asioiden kytkeminen jollain tapaa oppilaiden omaan elämään ja kokemusmaailmaan rakentaa juuri pohjaa uudelle oppimiselle. Tätä olen yrittänytkin itselleni muistutella, kun olen suunnitellut tunteja. Haluaisin panostaa mahdollisimman paljon juuri siihen, miten oppilaat oppisivat hyödyntämään heidän aikaisempia kokemuksia ja tietoja käsiteltävästä asiasta. Varmasti suurin osa oppijoista kuitenkin mieltää oppimisympäristöllä tarkoitettavan juuri luokkatilaa tai kouluympäristöä, mikä tuo haasteita käsitykselle laajasta oppimisympäristöstä. Opettajan täytyy siis korostaa oppimisen jatkuvan myös koulun fyysisten tilojen ulkopuolella. Tehtävien tulisi siis olla ainakin osittain oppilaiden arkielämässään käyttämiä resursseja hyödyntäviä, ja se vaatii opettajalta paljon ajan hermolla olemista. Itse annoin oppilaille eräällä tunnilla kotitehtäväksi haastatella omia isovanhempiaan tai vanhempaa sukulaista kansanperinteeseen liittyen. Yhtenä tavoitteenani oli tällä tehtävällä muistuttaa oppilaita siitä, että äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen sisältöjä voidaan oppia myös esimerkiksi oman mummon kanssa rupattelemalla.

Olen kuitenkin edellisten kommentoijien kanssa samaa mieltä siitä, että äidinkielen opettajan tehtävänä on tutustuttaa oppilaita esimerkiksi myös sellaisiin tekstilajeihin, jotka saattavat tulla oppilaille eteen vasta myöhemmin tulevaisuudessa ja jotka päällisin puolin voivat vaikuttaa hyvin ankeilta ja kankeilta. Vaikka somen sisältöjen hyödyntäminen on tärkeää, täytyy muistaa, etteivät kaikki elämässä tarvittavat tekstit löydy sieltä päin ollenkaan. Kultaisen keskitien löytäminen onkin haastavaa, kun yritetään tasapainoilla oppilaiden oman elämän tekstilajien ja ns. "perinteisten" tekstilajien roolien välillä opetuksessa.
Aloin pohtia asiaa yleisellä tasolla ja heti alussa pysähdytti ajattelemaan maininta, että vasta pedagoginen toiminta ja siihen liittyvät ratkaisut tekevät oppimisympäristön. Eli vaikka rakennettaisiin kuinka hieno ja moderni koulurakennus, se ei sellaisenaan tarkoita vielä toimivaa oppimisympäristöä, siihen tarvitaan pedagogiikkaa; oppilaat ja opettajat toimimaan. Artikkelissa lueteltiin moniakin asioita, mutta mielestäni tärkeimmästä päästä oppimisympäristön tehtävistä on: "Tukea opettajan ja oppilaan välistä sekä oppilaiden keskinäistä vuorovaikutusta". Opettajan ja oppilaan välinen vuorovaikutus on nimittäin todella tärkeä asia opetuksen sujumisessa ja hyvän oppimiskokemuksen antamisessa ja mielekkään oppimisympäristön luomisessa. Asia ei välttämättä kaikkien kohdalla ole noin suoraviivainen kuin itse sen ajattelen, mutta olen luonteeltani sellainen, etten jaksaisi olla opettajana, jos minulla ei olisi hyvää vuorovaikutusta suurimman osan oppilaista kanssa.

Pidin myös käsitteestä henkilökohtainen oppimisympäristö. Ajatus siitä, että jokaisella on oma ympäristö, joka voi muodostua oppitunneista, välitunneista, koulun ulkopuolisesta maailmasta, mediataitojen asettamista rajoista jne. on minusta kiehtova. Jokaisen omat asenteet ja ajatukset vaikuttavat myös paljon siihen omaan oppimisympäristöön ja sen laajuuteen.

Opetuksen suunnitteluun oppimisympäristöajattelulla on iso vaikutus; pitää pyrkiä avarakatseiseen ajatteluun opetusta suunnitellessa, ottaa selville oppijoiden mediataidot ym. seikat, jotka voivat vaikuttaa oppijan oppimisympäristöön solahtamiseen. Pitää myös miettiä, miten voisi luoda opetuksen lomassa myönteisiä oppisympäristökokemuksia.

Ymmärrän hyvin, miksi äidinkieleen ja S2-opetukseen olisi mielekästä liittää tiiviimmin myös informaalia oppimista ja oppilaiden arkielämää. Omat äidinkielen tunnit peruskoulun puolelta ovat jäättäneet tunteen opetuksesta irrallisten palasten kokoelmana, joista ei saatu ikinä koottua oppilaiden mieliin loogista kokonaisuutta. Käsitellyt tekstit eivät olleet autenttisia, vaan koulumaailmaan kuuluvia, muusta maailmasta erillään olevia, oppikirjatekstejä. Suomessa suomen kieli on kuitenkin jokapäiväisessä elämässä mukana, ja on outoa, kuinka vähän aikaisemmin opetuksessa ollaan hyödynnetty sitä ääretöntä materiaalipankkia.

Toki yhden monien jo mainitsemaan ajatukseen siitä, että kaikki oppitunneilla käsiteltävä ei voi olla esimerkiksi sosiaalisesta mediasta poimittua tai jo nuorten päivittäin kohtaamaa materiaalia. Tietysti nykyisin sosiaalisen median sisällöissä törmää uutisiin, kolumneihin, runoihin ja niihin vaikeaselkoisempiin artikkeleihinkin. Jalkasen, Järvenojan ja Litolan (2012) artikkelin esimerkki nostikin hyvin esille sen, että alkuun kartoitettiin opiskelijoiden median käyttöä. Vasta siitä saatujen tulosten perusteella päädyttiin blogin käsittelyyn, koska se oli huonoiten tunnettu ja käytetty sosiaalisen median muoto.

Onkin hyvä varmasti hyödyntää ja tarkastella sitä, mikä on aivan arjen kohdetekstien reunamilla, ei usein käytössä, mutta kuitenkin tuttu. Näin saadaan sujuvasti laajennettua oppilaiden omaa, sisäistä käsitekarttaa, jolloin koulussa opiskelluista asioista saataisiin kasattua kokonaisuus ja hyvä pohja myöhemmälle tiedolle ja ajatusten syventämiselle ja soveltamiselle.

Kirjaudu sisään lisätäksesi tähän kommentin